Saatanan kalkkuna

Tämä on tarina kivikkoisesta ja ristiriitaisesta suhteestani joulukalkkunaan.

Kaikki alkoi noin 10 vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa siihen asti paistaneet joka joulu kinkun. Prosessi on suhteellisen aikaavievä mutta yksinkertainen ja selkeä, olihan sitä harjoiteltu vuosikaudet jo omassa lapsuudenkodissa.

Sitten mies päätti, että kinkku on liian raskas jouluruoka. Hän halusikin kalkkunan.

Ookoo. En ollut koskaan paistanut kalkkunaa, mutta olin asunut vuoden Englannissa, missä kalkkuna kuului joulupöytään. Joku käsitys toteutuksesta siis oli.

Kookas, painava, liukas

Aloin valmistautua ensimmäiseen kalkkunajouluun. Kalkkunasta saisi maukkaamman sulattamalla sen hitaasti suolavedessä. Eniten minua kiinnosti millainen täyte olisi hyvä.

Kävin läpi vanhat Englannista ostamani keittokirjat ja googlasin lisää täytevaihtoehtoja. Aika vaivalloiselta vaikutti. Todellista hifistelyä mausteiden ja sisääntyönnettävien soossien kanssa. Mutta kerrankos sitä.

Ensimmäinen ongelma ilmeni, kun pakastekalkkuna nostettiin kassista. Se oli ihan saatanan iso. Meillä ei ollut riittävän isoa ämpäriä seitsenkiloisen kanalinnun sulattamiseen. Ainoa vaihtoehto oli moppiämpäri, joka piti ensin puhdistaa huolella tätä operaatiota varten.

Tästä eteenpäin jotenkin samaistuin Br.Beanin kalkkunaepisodeihin. Valmistelu sulatuksineen, suolauksineen ja täytteineen oli mielestäni kinkkuun verrattuna monivaiheista ja aikaavievää. Kalkkana oli yllättävän painava, liukas ja hankala käsitellä. Entä missä on kerrostalossa se ”viileä paikka” sulatukseen, kun jääkaappiin ei mahdu (todellakaan!) ja parvekkeella pakkasta?

Raa’an kalkkunan käsittelyyn liittyy myös salmonellariski, minkä takia hygienia on huomioitava erityisen tarkkaan.

Ja kieltämättä tuntui oudolta tunkea eläimen sisään vaivalla valmistettua täytettä, joka myöhemmin osoittautui turhaksi: kypsennyksen seurauksena se muuttui oudoksi mössöksi, jota kukaan ei syönyt. Vaikka kuinka käytin mielikuvitustani, en myöskään tunnistanut mitään yrttien tuomaa lisämakua.

Ämpärisuolauksesta ruiskusuolaukseen

Muutaman vuoden jaksoin tätä rumbaa. Vuonna 2016 älysin kysyä valmiiksi ruiskusuolattua kalkkunaa paikalliselta lihatukulta. Nerokasta: ei tarvitse itse sulattaa eikä suolata. Pienen vauvan kanssa tämä olisi iso helpotus jouluvalmisteluihin; täytteet (tässä vaiheessa lähinnä enää kuivattuja luumuja) vaan sisään ja uuniin.

Vain asiointi lihatukun kanssa sähköpostitse oli jotenkin lyhytsanaista, nihkeää ja hidasta.

Ennusmerkit olisi kannattanut ottaa vakavasti, sillä kun kun mies aatonaattona meni hakemaan kalkkunaa, se olikin myyty. Nouto olisi pitänyt tehdä viimeistään edellisenä päivänä, mutta kukaan ei ollut kertonut sitä minulle. Pettymys oli suuri. Taas haettiin Cittarista pakastekalkkuna ja sulatettiin moppiämpärissä suolahileessä ja vielä kauhealla kiireellä.

Luottamus lihatukun toimintaan oli mennyt (eikä luvattua hyvitystäkään koskaan tullut), joten seuraavana vuonna päätin kääntyä paikallisen Mestarin Herkun puoleen.

Tällä kertaa ongelmia ilmeni vasta kassalla. Kalkkuna oli punnittu ja hinnoiteltu ennen suolausta. Suolaus nosti sen painoa eivätkä viivakoodin tiedot ja todellinen paino enää vastanneet toisiaan. Tämä aiheutti itsepalvelukassalla hälytyksen ja vartijat kutsuttiin paikalle selvittämään asiaa. Myymälähuijariepäilyn kohteeksi joutuminen onkin juuri se mitä jokainen meistä toivoo kesken pahinta jouluruuhkaa. Varsinkin, kun syytä hälytykseen ei heti keksitty eikä kellään ollut kunnolla aikaa selvittää mistä se johtui.

Annoin Mestarin Herkulle kuitenkin vielä seuraavana vuonna uuden mahdollisuuden. Tarkistin tapani mukaan muutama päivä ennen noutoa, että homma on kunnossa: tilaus nimellä odottamassa ja ruiskusuolaus varmasti tehty tai tulossa. Minulle vakuutettiin, että on. Kun sitten mies saapui kalkkunan kanssa kotiin, kiinnitin heti huomiota vakuumiin, joka vaikutti ”alkuperäiseltä”. En kuitenkaan ollut tästä täysin varma, joten luotin kaupasta saamaani tietoon ja oletin, että kalkkuna oli vain pakattu huolella uudestaan.

Kukaan ei varmaan ylläty, että syöntivaiheessa selvisi kalkkunan olevan suolaamaton. Meille oli myyty suoraan hyllystä vaan joku randompiece.

Musta kalkkuna

Seuraavana jouluna (2019) päätin, että nyt tämä saatanan säätö saa riittää. Oli aika ulkoistaa kaikki sulattamiseen, suolaamiseen ja paistamiseen liittyvät haasteet ja hankkia valmiiksi kypsä, mielellään savustettu kalkkuna.

Jyväskylässä vaihtoehtoja olikin varsin vähän tarjolla. Tiituspohjan Palvarista olisi saanut vain rullaa. Palasin nöyrästi aikaisemmin pettymyksen tuottaneen lihatukun pariin. Kyselin tarkasti noutoajat, muistutin aikaisemmin pieleen menneestä kokemuksesta. Tällä kertaa kaikki meni putkeen.

Hyvin alkanut vaihe tyssäsi heti seuraavana vuonna, kun saunapalvikalkkunat oli myyty jo marraskuun puolivälissä loppuun ja saimme tyytyä ”teolliseen” vaihtoehtoon. Lihatukun kanssa asiointi oli edelleen ärsyttävää: he vastailivat milloin ehtivät, vahvistusta tilaukselle sai kysellä perään ja noutoaikatauluihin ei vastattu lainkaan.

Tästä syystä 2021 kysyin uudestaan Tiituspohjan Palvarista ja tällä kertaa saatavilla oli myös kokonainen kalkkuna. Asiointi oli nopeaa ja sujuvaa ja noutopaikaksi pystyi valitsemaan Tourulan (eikä tarvinnut ajaa Leppävedelle asti).

Kalkkuna oli paras ikinä.

Lähes 10 vuoden säädön jälkeen kaikki tämä sekoilu on vihdoin takanapäin. Niin kauan kuin meillä syödään lihaa joulupöydässä, se tilataan Tiituspohjan Palvarista, savustettuna ja syöntivalmiina.

Tarinalla on opetus: Jos on varaa (€), laske rimaa. Heti alussa.