Lapsena elämä oli ristiriitaista: aina liian vanha johonkin kivaan, mutta vielä useammin liian nuori mihin tahansa kiinnostavaan ja kivaan.
Sama meininki jatkuu aikuisena. Kuten Talsan tämänviikkoisessa jutussa kirjoitetaan, alle kolmikymppisiä pidetään liian vihreinä ja viisikymppiset (ja sitä vanhemmat) ovat jo toinen jalka haudassa. Kolmi-nelikymppisillä on rasitteenaan perhe ja downsiftaamisen ihanne. Milloin on työikäisen täydellinen ikä?
Ikääntyviin kohdistuva syrjintä ei ole mitenkään uusi ilmiö tai keskustelunaihe. Yllättävän vähän kuitenkin kirjoitetaan valtiovallan ja työelämän täysin ristiriitaisista tavoitteista: eduskunnassa suunnitellaan eläkeiän nostamista, kun samaan aikaan työelämässä ikääntyviä siirretään kortistoon ensimmäisten joukossa. Ministeri Henna Virkkunen on ilmoittanut tekevänsä töitä 70-vuotiaaksi. Kukahan hänelle jää kaveriksi?
Ristiriita on joka tapauksessa ilmeinen. Mitä pidempiä työuria tavoitellaan, sitä enemmän niitä pitäisi myös suunnitella, jos työntekijät halutaan pitää motivoituneina ja työkykyisinä 70-vuotiaaksi asti. Vastuu omasta urasta on toki viime kädessä ihmisillä itsellään, mutta myös työnantajilta edellytetään tahtoa tarkastella työntekijöitään ilman ikänäköä. On vanhanaikaista olettaa, että vanhemmilla työntekijöillä ei olisi motivaatiota oppia ja kehittyä, vaikka heillä onkin jo paljon kokemusta. Ihmisen oppimiskyky ei ole iästä kiinni.
Nuorilla, vastavalmistuneilla työntekijöillä on vahvuutenaan avarakatseinen energisyys ja tahto näyttää taitonsa. Fiksu työnantaja yhdistää tämän energian ja vanhemman ikäluokan kokemuksen tuottavaksi yhtälöksi. Taitava työnantaja osoittaa ennen kaikkea arvostavansa eri-ikäisiä ihmisiä: niin kisällejä kuin mestareitakin.
Vastaa