Avainsana-arkisto: markkinointi

Ilmastokampanjat hyötyisivät yhteisistä ydinviesteistä

Tämä postaus syntyi, kun ryhdyin uteliaisuuttani googlaamaan kaikkia Suomessa meneillään olevia ilmastokampanjoita. Vaikka välillä tuntuu, että viikottaisten mielenosoitusten lisäksi Suomessa ei tapahdu mitään, todellisuudessa meillä on lukuisa joukko organisaatioita ja toimijoita, jotka kampanjoivat ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. 

On järjestöjä, jotka pyrkivät vaikuttamaan ilmastonmuutosta hidastavien toimenpiteiden edistämiseksi joko suoraan tai kampanjoiden välityksellä. Näiden lisäksi on erilaisia, tyypillisesti kumppani- ja julkisrahoitteisia kampanjoita, joilla pyritään edistämään jotain tiettyä asiaa. Sitten on yritysten omia vastuullisuuskampanjoita ja yksinkertaisia hashtag-kampanjoita.

Se, että toimintaa on aika paljon, oli vähän yllättävääkin. Jäin miettimään kokonaiskuvaa. Sellaista ei nimittäin syntynyt.

Tavoitteet helpottavat kampanjan suunnittelua

Lähtökohtaisesti kaikki työ ilmastonmuutoksen hidastamiseksi on tärkeää. Mutta onko se vaikuttavaa? Saadaanko investoidulla rahalla ja vaivalla aikaiseksi muutosta? Jos peilaan asetelmaa omaan työhöni, tilanne olisi sama kuin jos ison yrityksen 10 eri yksikköä käyttäisivät aikaa ja rahaa järjestääkseen kukin omia markkinointikampanjoitaan itse valitsemilleen kohderyhmille, itse miettimillään viestikärjillä ja hashtagailla ilman selkeitä tavoitteita, yhteistä koordinointia tai seurantaa. Tuloksena olisi hämmennys ja kakofonia, missä kukaan ei enää tietäisi mitä myydään, mitä tavoitellaan, syntyikö muutosta, mikä lopulta toimi ja mikä ei – oliko tästä ylipäätään mitään hyötyä. Ja jos asiakkaalta kysyttäisiin, hän muistaisi ehkä yhden näistä kampanjoista.

Kampanjoinnissa yksi keskeinen asia on tavoitteiden asettaminen ja tulosten seuranta. Se ei ole niin kovaa ja kylmää kuin voisi ajatella. Kun kampanjan tavoitteet on määritelty ja tehty läpinäkyväksi, kaikilla on parempi ymmärrys siitä mitä ja miksi ollaan tekemässä ja samalla myös vaikuttavimpien toimenpiteiden suunnittelu on helpompaa. 

Tavoitteellista vai itsetarkoituksellista?

Tämänhetkista tilannetta ajatellen voi onneksi sanoa, että viime kädessä kaikilla ilmastotoimijoilla on yhteinen tavoite: ilmastonmuutoksen hidastaminen. Mutta mitä käytännössä tavoitellaan – hiilineutraaliutta, hiilinegativiisuutta, puoltatoista astetta, luonnon monimuotoisuutta, oman hiilijalanjäljen puolittamista vai mitä? Lyhyen vai pitkän aikavälin tavoitetta? Entä miten päätavoite palastellaan omalle kampanjalle sopivaksi alatavoitteeksi?

Seuraavan vaiheen – eli mitä oikeastaan olemme tekemässä ja miten tavoitteeseemme pääsemme – hahmottaminen jää puolitiehen, ainakin ulkopuolisen silmin. Kokonaisuus näyttää vähän siltä, kuin tykitettäisiin joka suuntaan ilman yhteistä suunnitelmaa, strategiaa. Mielikuvani on, että julkista rahaa käytetään aika hövelisti joko konkretisoimaan hankerahoituksen toimenpiteitä tai erilaisiin tempauksiin ilman sen suurempaa tulosvastuuta. Pahimmillaan on tarkoitus vain viestiä somessa. Tekeminen on silloin itsetarkoituksellista. Harvalla kampanjalla on sivuillaan määriteltyjä selkeitä tavoitteita tai (väli)tuloksia. Kaikista kampanjasivuista ei käy ilmi, onko kampanja enää käynnissä ja jos ei, miten työtä on jatkettu tai mitä tuloksia saatiin.

Jos minä saisin päättää, lainaisimme brändäämisen ja viestinnän maailmasta seuraavan ajatuksen:

Kampanjoilla olisi Suomen tasolla yhteinen päätavoite, yhteinen lupaus sekä yhteinen ydinviesti, joka toistuisi jokaisen itsenäisen kampanjan yhteydessä. Näin ilmastotyö olisi vastaanottajalle tunnistettavaa ja johdonmukaista, vaikka kampanjan teema ja kohderyhmät vaihtelisivat. 

Yhteinen ylätason strategia on tärkeä, koska viestinnän pitää olla vaikuttavaa. Sen tulee saada aikaan muutosta. 

Jokaisella kampanjalla olisi toki omat pääviestit, kohderyhmät ja tavoitteet. Jokainen toteuttaisi kampanjan käytännön tasolla omalla tavallaan ja ilmeellään. Mutta tärkein, eli yhteinen ydinviesti, kulkisi tavalla tai toisella kaikissa mukana. Tämä loisi jatkuvuutta, vaikuttavuutta ja muutosta.

Ei tällainen olisi mahdotonta, jos meillä olisi Suomessa organisaatio, joka johtaisi Suomen ilmastotyötä, koordinoisi ilmastohankkeita ja tukisi samalla eri järjestöjen kampanjointia. Kampanjoinnin yhteinen strategiataso on mahdollista luoda jopa ihan yhteisen tahdon ja yhteistyön pohjalta: ilmastotyötä tekevät organisaatiot vain kokoontuisivat yhteen ja loisivat strategian yhdessä. Ja sen jälkeen alkaisivat hyödyntää sitä. 

Meneillään olevia kampanjoita ja hankkeita

Voit jättää oman vinkkisi kommenttiboksiin!

Fridaysforfuture
Greta Thunbergin myötä kansainväliseksi ilmiöksi kasvanut kampanja. Nuorten koululakko perjantaisin.

Hiilivapaa Suomi
Kampanja tähtää erityisesti hiilivoimaloiden alasajoon Suomessa.

Ota ilmastonmuutos haltuun
Vinkkejä, miten valmistautua ilmastonmuutoksen aiheuttamien sääilmiöiden vaikutuksiin arjessa. Osa Kansallisen ilmastonmuutoksen sopeutumissuunnitelmaa.

Climate Move
Tavoite: Hiilineutraali Suomi 2035. Kampanjan taustatoimijoista tai -organisaatioista ei juuri kerrota.

#entäsilmasto
Vihreän langan lanseeraama hashtag-kampanja, jolla pyritään kiinnittämään huomiota median (nykyiseen) tapaan käsitellä asioita irrallaan ilmastonmuutoksesta.

Climate Aid
Ilmastotyön tukemista elämysten ja positiivisten kokemusten kautta. 

Ilmastolupaus
Yksilön vastuuta korostava kampanja, jossa allekirjoittaneet sitoutuvat oman hiilijalanjälkensä pienentämiseen. 

Ilmastorintama
Systeemisiä ratkaisuja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ajava yhteisö.

Protect Our Winters
Kansainvälinen liike, joka toimii ilmastonmuutoksen hidastamiseksi erityisesti talviurheilun säilyttämisen näkökulmasta.

100 fiksua tekoa
Sitran hanke, jossa kannustetaan fiksumpiin yksilötason valintoihin.

Lisäksi ilmasto.orgin sivuilla on suhteellisen kattava lista järjestöistä, jotka toimivat ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.

0

Referenssihinta hallitsee ajatteluamme ja estää ilmastoystävälliset valinnat

Oletko kenties joskus tarkistanut VR:n sivuilta, mitä suunniteltu viikonloppureissu maksaisi, jos perhe menisikin junalla – ja todennut  mielessäsi, että ”kyllä oma auto on kätevin ja tulee paljon halvemmaksi”?

Referenssi- eli vertailuhinnan problematiikka konkretisoitui minulle joku aika sitten, kun olin ostamassa kuopukselle päiväkotireppua. Etukäteen valkkaamalleni repulle olisi ollut tarjolla 100 %:sti kierrätysmateriaalista valmistettu vaihtoehto. Totta kai pidin sitä vastuullisempana valintana, mutta kustannus perinteiseen luonnonvarasyöppöreppuun verrattuna oli yli kolminkertainen, lähes 90 euroa. Paitsi että se tuntui absoluuttisestikin kovalta hinnalta 2-vuotiaan repusta, myös tavallisen repun asettama referenssihinta teki ekologisesta valinnasta minulle saavuttamattoman.

Ostopäätös jäi kaivelemaan. Tajusin, että olemme niin tottuneita tekemään vertailuja, että referenssihinnan musta pilvi varjostaa lähes kaikkia ostopäätöksiämme ja viime kädessä estää meitä tekemästä johdonmukaisesti ilmastonmuutoksen kannalta parempia valintoja.

Aihe on sinänsä jo moneen kertaan keskusteltu. Ei ole mikään uutinen, että ympäristöystävällinen vaihtoehto on usein epäekologista kalliimpi tai hankalampi, mutta aiheen käsittely tapahtuu yleensä jotenkin niin, että vertaillaan hiilijalanjälkeä ja kustannusta, ja keskitytään keskustelemaan tuotteista ja palveluista, ei ihmisistä. Aika harvoin asiaa käsitellään selkeästi ja yksiselitteisesti kuluttajan referenssihinnan (tai -ajan – kauanko jokin asia saa kestää) näkökulmasta. Oli kyse perustuotteesta tai ympäristöystävällisestä, arvotamme vertaamalla sitä – lähes aina halvempaan – referenssiin, ja siksi meidän on niin vaikea muuttaa ajatteluamme. Tajuamme ehkä mikä olisi oikein, mutta emme tiedosta, miten valtavasti pelkäämme huijatuksi tulemisen tunnetta. Myös kaupat osaavat hyödyntää tätä tunnetta: kalliin ruoan ikeeltä meidät pelasti ensin Lidl ja sitten S-ketjun lanseeraama halpuuttaminen. Kaikkihan muistavat vieläkin, että se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa. Ostopäätöksiä tehdessämme referenssihinnat hallitsevat ajatteluamme.

Niin Plastex, Orthex kuin nyt myös Sini ovat tuoneet markkinoille omia kierrätysmuovista valmistettuja kuluttajatuotteita, jotka ovat hintatasoltaan yksi yhteen  neitseellisestä muovista valmistettujen  kanssa. Surullista on kuitenkin se, että myös näiden tuotteiden elinkaari päättyy käytön jälkeen, koska Suomessa kierrätetään vain pakkausmuovi.

Outi Somervuori korostaa Mitä maksaa? -kirjassaan, että ihmiset eivät osta vain halvinta, vaan he ostavat arvoa – tuotteen panos-tuotossuhdetta. Kuitenkin juuri referenssihinta – erityisesti se halpuutettu – muokkaa hintamielikuvaa siitä, millaista hinta-laatu-suhdetta kuluttaja tiedostamattaan odottaa. Referenssihinta on periaatteessa yksilöllinen, mutta väitän, että aika laumasieluja silti ollaan.

Suomalaisten hiilijalanjälkeä kasvattaa asumisen ohella erityisesti liikkuminen ja lihansyönti. Tässä muutama esimerkki.

Matkustaminen. Referenssihinta alkaa ahdistaa ympäristötietoista kuluttajaa esimerkiksi silloin, kun matkustusvaihtoehtoina ovat lentäminen ja juna. Lentäminen on helppo vaihtoehto, koska se on suora ja nopea. Halpalentoyhtiöiden kalibroima hintataso on asettanut referenssihinnan niin alas, ettei junamatkustaminen, varsinkaan erilaisine lisämaksullisine vaihtoehtoineen ja junanvaihtoineen, aina kannata taloudellisesti tai ajankäytöllisesti. Ja mikäs sen mukavampaa kuin viikonloppureissu Lontooseen tai Berliiniin, kun lentäminen on niin halpaa. Lentomatkustuksen osuus hiilidioksidipäästöistä on tällä hetkellä 3-5 %, mutta matkustamisen uskotaan jopa kaksinkertaistuvan lähitulevaisuudessa. Yksittäisen suomalaisen kohdalla lentämisen osuus omasta hiilijalanjäljestä voi olla merkittävä.

Halpojen lentojen etsiminen on ollut jo pitkään iso nettibisnes.

Myös töihin ajelu omalla autolla dominoi edelleen yksilön valintoja: 2/3 osaa työmatkoista tehdään henkilöautolla. Olen huomannut, että ihmiset perustelevat mielellään auton käyttöä kustannuksilla (bensa on halvempaa kuin bussilippu eli hintareferenssi) tai nopeudella ja joustavuudella (aikareferenssi). Harva myöntää, että autolla töihin ajaminen on myös paljon mukavampaa kuin odottaa bussia räntäsateessa. Työpaikat antavat hiljaisen tukensa yksityisautoilulle tarjoamalla ilmaisen pysäköinnin tai sijoittamalla konttorin kauas joukkoliikenteen yhteyksistä. 

Ruoka. Ruoasta voisi ottaa useammankin esimerkin, mutta käytetään tässä nyt vain yhtä: uudet kasvipohjaiset einekset kuten Nyhtökaura, Härkis (tai Mifu, joka sisältää maitoa). Koska tuotteita markkinoidaan pitkälti juuri lihankorvikkeina, lienee odotuksenmukaista, että sekasyöjä-kuluttajana vertaan niitä aikaisemmin käyttämiini lihatuotteisiin – ensisijaisesti toki maun ja koostumuksen, mutta jossain määrin myös hinnan suhteen. Veikkaan, että keskivertokuluttaja ei mieti kaupassa eettisiä valintoja, vaan hän haluaa helposti ja edullisesti vatsansa täyteen.

Jos haluaa edullista proteiinia, moni valitsee yläriviltä. Kuvakaappaukset foodie.fi:stä.

Lihatuotteista possu on edullista ja sitä saa jopa 5-6 euron kilohintaan. Broilerinsuikaleiden kilohinta liikkuu halvimmillaan 6-8 eurossa. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi meidän pitäisi vähentää näitä ja erityisesti naudanlihan syöntiä. Ajatus tuntuu ihan reilulta, kunnes ryhdyn tutkimaan lihankorvikkeiden kilohintoja: Nyhtökaura 14,63 e/kg, Mifu 15,80 e/kg ja Härkis 15,56 e/kg. Tuotteet tuntuvat todella kalliilta, sillä ne ovat paikoin lähes kolme kertaa kalliimpia kuin sika-nautajauheliha tai porsaanliha ja noin kaksi kertaa kalliimpia kuin broilerinsuikaleet. Naudanlihaan verrattuna (kilohinta 7-10 e) ero ei onneksi ole niin suuri. Ihan hyvin voi silti kysyä, onko liha yksinkertaisesti liian halpaa. Valitettavasti se kuitenkin muodostaa referenssihinnan, joka saa lihankorvikkeet näyttämään hullun kalliilta.

Tiivistettynä: moni hiilijalanjälkeämme voimakkaasti kasvattava tuote tai palvelu on hinnoiteltu massatuotannossa niin alas, että ympäristöystävällinen vaihtoehto on lähes aina yksittäisen henkilön näkökulmasta ”huono diili” referenssituotteeseen verrattuna.

Arvopohjainen ostaminen tarkoittaa, että on irtauduttava referenssihinnasta. Ja tämä on tehtävä tietoisesti, harjoitellen. En nimittäin usko, että taitavakaan kauppaaja pystyy myymään kellekään kalliimman tuotteen korostaen ekologista arvoa, ilman että ostaja on jo valmiiksi arvomaailmaltaan sinnepäin suuntautunut. Ihmiset, joilla henkilökohtainen arvopohja on selkeä ja joilla on myös taloudellisesti varaa olla tuijottamatta hintaa, ovat jo pitkällä. Suurella osalla massoista on tähän pisteeseen vielä ihan järkyttävän pitkä matka.  

0

Mitä maksaa? – Hinnoittelun psykologiaa

Kustantajalla on muuten päivittämättä kirjan kansikuva ja tiedot, sillä oikeasti otsikossa on myös kysymysmerkki ;-)

Outi Somervuoren kirjoittama Mitä maksaa? – Hinnoittelun psykologiaa (Docendo 2018) on yleissivistävä ja tiivis paketti siitä, miten ihminen prosessoi ja käyttää hintatietoa, ja miten hinnoittelupäätöksillä voidaan ohjata valintojamme haluttuun suuntaan. Kirjan arvo on erityisesti siinä, ettei se ole sidottu mihinkään tiettyyn toimialaan tai hetkeen, vaan suurin osa ostokäyttäytymisen perusteista ja teorioista kestää hyvin aikaa.

Hinnoittelun merkitys liiketoiminnassa on perusteltavissa kylmällä matematiikalla. Kirjoittajan mukaan hinnoittelu on yrityksen tehokkain tapa parantaa kannattavuuttaan: 1 %:n hinnankorotuksella voidaan saavuttaa keskimäärin 10-20 % parannus kannattavuudessa.

Itseni kaltaiselle markkinointi- ja viestintätaustaiselle ihmiselle moni kirjassa käsitelty asia on tuttua markkinoinnin kursseilta esimerkiksi brändäämisen, positioinnin tai kuluttajakäyttäytymisen näkökulmasta, mutta harvemmin aiheeseen perehdytään hinnoittelu edellä. Juuri tämä näkökulmaero antaa mukavasti uutta ajateltavaa. Käytännön markkinointityyppi harvemmin pääsee vaikuttamaan tuotteen tai palvelun perushintaan, mutta sitäkin useammin kampanjoiden rakentamiseen ja kampanjahinnoitteluun. Juuri näissä tilanteissa hinnoittelun psykologiset keinot on hyvä hallita. Kirjan lopussa on vinkattu muutamia luotettavaksi havaittuja ja kiinnostavalta tuntuvia tutkimusmenetelmiä, joihin kannattaa tutustua.

Kirjoittajalla on omat painopisteensä, mutta tässä joitakin erityisesti itseäni kiinnostaneita teemoja.

Olemme ostajina usein laiskoja ja huonosti keskittyviä. Iso osa tavallisista (päivittäisistä) ostopäätöksistä tehdään autopilotilla (systeemi 1). Meillä on jonkinlainen hintamielikuva ja referenssihinta, jonka pohjalta teemme ostopäätökset sen tarkemmin miettimättä. Jossain tilanteissa, esimerkiksi kun kyseessä on isompi tai harvinaisempi ostos, jaksamme perehtyä aiheeseen, etsiä tietoa ja vertailla vaihtoehtoja (systeemi 2). Yleisesti ottaen hinta kiinnostaa meitä paljon vähemmän kuin itse uskomme. Veikkaan, että tämä liittyy myös jollain tavalla valintaväsymykseen, vaikka sitä ei tuotukaan esille.

Kirja esittelee useita käytännöllisiä teorioita sovellettavaksi liiketoimintaan. Meillä ihmisillä on esimerkiksi taipumus suosia keskimmäisiä vaihtoehtoja (extremeness aversion – äärivaihtoehtojen välttely). Kahden vaihtoehdon rinnalle palveluntarjoajan kannattaakin harkita kolmatta, esimerkiksi vähän kalliimpaa. Kolmas vaihtoehto tekee usein keskimmäisestä kiinnostavimman. Teoriaa voi soveltaa kirjan esimerkin mukaisesti vaikkapa ravintola-annosten ja viinien hinnoitteluun. Asiakkaan silmissä ylihinnoiteltu kallein annos (tai viini) saa keskihintaiset vaikuttamaan kohtuullisilta.

Sijoitusmaailmasta tuttu tappiokammo (loss aversion) on mielenkiintoinen osa hinnoittelustrategiaa. Tappiokammoiset mieluummin välttelevät menetyksiä kuin pyrkivät tekemään voittoa. Tullaan viestinnän alueelle, sillä viime kädessä kyse on siitä, esitetäänkö asiat voittoina vai tappioina. Esimerkiksi verkkokaupoissa toimitusmaksun sisällyttäminen tuotteiden hintoihin alentaa asiakkaan tappiokammoa, sillä erillinen toimituskulu, varsinkin ostoksen kokoon tai painoon suhteutettuna, lisää riskiä kokonaisuudessa huonon diilin tekemisestä. Vastaavasti kauppakeskusten pysäköinnin leipominen osaksi kiinteistöjen vuokraa mahdollistaa, että loppuasiakkaille voidaan tarjota ilmainen pysäköinti ja samalla vähentää heidän tappiokammoaan (mikä liittyy aikaperusteiseen pysäköintimaksuun).

Markkinoinnin näkökulmasta positioinnin merkitys nousee kirjassa hyvin esille. Jos tuotteen tai palvelun laatusignaalit ovat epäjohdonmukaisia, ostaja painottaa negatiivisia ja voi jättää tuotteen ostamatta. Moni on varmasti törmännyt tilanteeseen, jossa harkinnassa ollut hankinta on ollut ”epäilyttävän halpa” tai toisaalta kalliiksi hinnoiteltuun tuotteeseen saa ”kummallisen lyhyen takuuajan”.

Kirjassa pohditaan paljon referenssihinnan merkitystä, sillä se on yksittäinen suuri tekijä, joka vaikuttaa siihen, koemmeko jonkun tuotteen tai palvelun sopivan hintaiseksi. Referenssihinnan problematiikka tulee hyvin esille HS-casessa, missä vanhemmat ikäpolvet pitävät digilehteä edullisena (verrattuna paperilehteen), mutta nuoret kalliina (verrattuna muihin digipalveluihin). Referenssihinta on subjektiivinen, ja kuten edellisestä esimerkistä käy ilmi, referenssituote ei aina ole se, mihin sitä ensiajatuksena kuvittelisi verrattavan. Referenssihinta sai minut pohtimaan epäekologista kulutuskäyttäytymistämme ja miksi sitä on niin vaikea muuttaa.  

Mitä maksaa? sisälsi useita samaistuttavia caseja, jotka jäävät aika hyvin mieleen. Kirja sisältö oli rajattu onnistuneesti, ja ilman että sivutolkulla selvitettiin miksi sitä tai tätä ei ole mukana. Pidin myös kirjan sisäisestä rakenteesta, missä lukujen sisällä esiteltyjen teorioiden ja tutkimusten lisäksi oli kooste otsikolla ”Keskeisiä asioita muistettavaksi omassa liiketoiminnassa”. Pelkästään tällä otsikoinnilla lukija ohjataan pohtimaan käsillä olevia asioita nimenomaan oman liiketoiminnan näkökulmasta. Kirjan tematiikka puhutteli minua muutenkin, sillä pidän selkeistä poikkitieteellisistä tulokulmista. Hinnoittelupsykologia – kuten markkinointikin laajempana kokonaisuutena – on yhdistelmä käyttäytymistieteitä, viestintää, psykologiaa, kognitio- ja taloustiedettä.

Pientä parannettavaa löytyi kirjan toimituksellisesta otteesta, jonka olisi voinut tehdä astetta tarkemmin: jonkin verran oli tavanomaisia kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä sekä toistoa. Nämä olisi helppo siivota, jos kirjasta otetaan toinen painos.

Niin, ja pitihän sitä tietysti käydä katsomassa, millainen hinta kirjalle oli laskettu (itse kun lainasin kirjastosta). Kustantajan hinta oli aika tyyris, mutta juuri tähän referenssihintaan verrattuna Adlibriksen hinta 29,60 e tuntui varsin kohtuulliselta. Juuri sellaiselta hyvältä diililtä.

0

Ratsia peilikaapilla

Kosmetiikkatuotteiden INCI-lista eli tuoteseloste on kaltaiselleni keskivertokuluttajalle täyttä hepreaa. Kosmetiikka on muutenkin vaikea alue, sillä ristiriitaisia tietoja raaka-aineiden haitallisuudesta tai hoitavuudesta tuntuu riittävän; faktat – ja varsinkin tulkinnat – vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysytään.

Koska kuluttajana luottamukseni ei ole kovin korkea alan markkinointia kohtaan, osallistuin keväällä hetken mielijohteesta Uusi alku ihollesi -verkkokurssille. Jos vaikka pystyisin jossain vaiheessa muodostamaan ihan omankin mielipiteen.

Vaikka käytän kosmetiikkaa, erityisesti ihovoiteita atopian hoitoon, en ole koskaan jaksanut perehtyä tuotteisiin kovin syvällisesti. Olen toiminut muutamien ennakkokäsitysteni pohjalta:

  • Apteekista ostettavat tuotteet ovat turvallisia ja keskimäärin tehokkaita.
  • Markettikamasta ei välttämättä ole kovin suurta hyötyä muttei toisaalta haittaakaan. Parempi käyttää edes jotain rasvaa kuin ei yhtään mitään.
  • Edullisetkin kotimaiset tuotteet ovat ihan ok, varsinkin jos niissä Allergia- ja astmaliiton logo kyljessä.
  • Todellinen vaikutus syntyy jossain korkeamman kemian yhdisteissä. Luonnonkosmetiikka ja kaikki itsetehdyt tahnat ovat melko tehottomia ja lähinnä hippeilyä.

Käytännössä kaikki nämä periaatteet menivät nyt uusiksi.

Mielestäni kurssi oli sisältöjen osalta epätasainen, mutta opin kuitenkin paljon, ja sehän on pääasia. Ymmärsin, että talia tarvitaan. Aloin (taas) juoda vettä. Vähensin pesuaineen käyttöä. Kurssin paras anti liittyi juuri INCI-osioon, kuten olin toivonutkin.

Tajusin olleeni täysi idiootti mitä tulee kosmetiikan ostamiseen. Yksi silmiä avaavimmista asioista oli ymmärtää, että iso osa peilikaappini asukkaista – hinnasta riippumatta – ei sisällä juuri mitään oikeasti hoitavaa. Kun aloin tulkata tukisanaston kanssa omia hankintojani, huomasin, että esimerkiksi se kotimainen ”hyvä ja luotettava perusrasva” Allergialiiton suosituksella sisältää lähinnä vettä ja mineraaliöljyä eikä oikeastaan yhtään mitään hyödyllistä. Ensimmäinen tunne oli epäusko – kuinka tämmöisiä tuotteita kehdataan valmistaa, myydä ja ennen kaikkea markkinoida hoitavina? Kestää hetken hyväksyä, että kauppojen hyllyt ovat täynnä ”kosmetiikkahamppareita” eli tuotteita, joita voi sisältönsä puolesta verrata roskaruokaan.  

Mitä muuta opin? Yleisesti ottaen suurin osa tuotteista näyttää sisältävän marginaalisesti – siis todella hävyttömän marginaalisesti – sitä tehoainetta, jolla tuotetta markkinoidaan. INCI-listojen läpikäymistä vaikeuttaa terminologia, siis kemialliset nimet, joita on vaikea muistaa. Ainesosasten lisäksi on ymmärrettävä niiden rooli ja vaikutus tuotteessa. Joskus vähemmän hyödyllinen ainesosa on listan kärkipäässä ja joskus taas ihan lopussa. Tälläkin on merkitystä. Vastoin aikaisempia käsityksiäni uskon nyt, että itsetehdyssä tuotteessa on vaikuttavia ainesosasia taatusti enemmän kuin monessa teollisesti valmistetussa.

Ennen kaikkea tajusin, että laadukkaan kosmetiikan ostaminen vaatii perehtymistä ja aikaa. Tieto lisää tuskaa, ja juuri näin kävi nytkin. Sain vastauksia, mutta ymmärsin myös, että matkani on vasta alussa.

0

Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa

Seurasin toisella korvalla A2-iltaa, jonka teemana oli työllistäminen ja palkkaerot. Suurin energia tuntui kuluvan kinasteluun, onko oikein vai väärin palkata nuori kuuden euron tuntipalkalla.

Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

0