Avainsana-arkisto: hiilijalanjälki

Miten lopettaa pikamuodin shoppailu?

Kuva: Pexels

Pikamuodin ympäristövaikutuksista ja kulutuksesta on kirjoitettu viime aikoina paljon (viimeksi eilen HS:n pääkirjoitussivulla), joten on ehkä hyvä palata asiaan. Tekstiiliteollisuuden osuus vuosittaisista globaaleista hiilidioksidipäästöistä on todella merkittävä: noin 10 %. Tekstiiliteollisuuden käyttämä vesimäärä (noin 93 miljardia kuutiota vettä/vuosi) vastaa viiden miljoonan ihmisen vuosittaista vedentarvetta. 

Pikamuodin myötä halpoja vaatteita tulee markkinoille yhä nopeammin ja vastaavasti vaatteiden käyttöikä on lyhentynyt: puolet vaatteista heitetään pois alle vuosi hankinnasta. Voi aika luottavaisin mielin sanoa, että suurinta osaa vaatteista emme osta todelliseen tarpeeseen, vaan koska voimme: meillä on rahaa, aikaa ja vaatteet ovat halpoja, ja koska shoppailu on kiinteä osa elämäämme. Meitä kiinnostaa brändi, kuosi ja istuvuus – harvemmin vaatteen ympäristökuorma, alkuperä tai tuotanto-olosuhteet.   

Jollain tapaa shoppailu on koko kulutusyhteiskuntamme ylintä ja vastenmielisintä tasoa: joutilaat ihmiset käyskentelemässä ostoskeskuksissa, rakentamassa identiteettiään ja ihannekuvaa itsestään kuluttamalla; ostamalla tarpeettomia vaatteita, jotka on usein tuotettu epäinhimillisissä olosuhteissa ympäristöä kuormittavilla kemikaaleilla, ja jotka heitetään pois pahimillaan jo muutaman käyttökerran jälkeen. 

Pikamuodin vähentäminen – ja mielellään vaikka ostamisen lopettaminen kokonaan – on ympäristöteko, johon käytännössä jokainen pystyy halutessaan. Prosessin sisäistämisessä on muutama keskeinen pointti. 

Omaa kulutuskäyttäytymistään voi muuttaa vain tulemalla tietoiseksi siitä, ja ennen kaikkea tulemalla tietoiseksi mitä jatkuvalla shoppailulla hakee tai peittelee. Shoppailusta luopumisessa on jotain samaa kuin laihduttamisessa: muutos lähtee tavoitteista, arvoista ja omasta motivaatiosta. Pikadieetit eivät toimi tässäkään. Kun antaa itselleen aikaa, muutos tapahtuu niin, että päällimmäinen tunne ei ole luopuminen jostain vaan tyytyväisyys siihen mitä ei enää tarvitse tai halua. 

Kun raskaan työviikon jälkeen tekee mieli lähteä vähän shoppailemaan ja ostamaan itselle jotain kivaa, kysymys on opitusta ajanvietteestä ja tavasta palkita tai ilahduttaa itseämme. Dopamiinista. Meille tulee hyvä olo itsestämme, kun löydämme jotain mikä rakentaa mielikuvaa parhaasta versiosta itsestämme. Mikään maailmassa ei myöskään pakota meitä hengailemaan ostoskeskusten käytävillä ja kaupoissa kuluttamassa. Teemme sen ihan omasta valinnastamme.

Jatkuva uusien vaatteiden ostaminen on osa (populaarikulttuurin, mainonnan, naistenlehtien, somevaikuttajien luomaa) identiteettiämme. Haemme sillä hyväksyntää, ihailua ja viestimme elävämme juuri tätä hetkeä, kuuluvamme joukkoon. Viestimme omalla (tai lastemme) pukeutumisella sosioekonomisesta asemastamme. Shoppailu on myös sosiaalista ajanvietettä ja harrastusta kavereitten kanssa. Oman identiteetin ja viehätysvoiman (uudelleen)rakentaminen jonkun muun kuin pukeutumisen ympärille onkin hyvin avartava kokemus. 

Omien tottumusten muuttaminen ei kuitenkaan käy hetkessä. Tietoiseksi tuleminen on vasta ensimmäinen askel, sillä linkki identiteettimme ja kuluttamisen välillä voi olla todella vahva. Arvokeskustelu itsensä kanssa on avain aika moneen asiaan, sillä shoppailuun ja vaatehankintoihin käytetty aika ja energia pitäisi suunnata muualle ja shoppailun synnyttämän mielihyvän ”tyhjiöön” tarvitaan jotain muuta – muuten irtipäästäminen voi osoittautua vaikeaksi. 

Ei myöskään ole mitään järkeä aloittaa massiivista kaappientyhjennysoperaatiota. Kelkkomalla vaatteet lähimmälle kirpparille voi saada hetkellisesti paremman fiiliksen, mutta jo kohta tyhjät kaapit suorastaan huutavat tilalle jotain uutta ja kivaa. Kun kerta vaatteet on tullut hankittua, paras ympäristöteko on käyttää niitä niin pitkään kuin mahdollista

Omalta osaltani olen päässyt tilaan, missä en käy vapaa-ajallani vaatekaupoissa. En myöskään selaile vaatekuvastoja tai verkkokauppoja. Minulla ei ole siihen mitään syytä. En saa shoppailusta enää mielihyvää – ja se on ihan äärimmäisen helpottava tunne. Kun vielä 10 vuotta sitten näin ympärilläni kaikkia mahdollisia vaatteita, joita tarvitsin, nykyään näen vain rekittäin rättejä, joita en todellakaan tarvitse mihinkään.

Samasta aiheesta tässä blogissa:
Miten pääsin eroon mielihyväshoppailusta (tai ainakin vähensin sitä)
Koko karderoobi kierrätysmateriaalista
Lastenvaatteet kierrätysmateriaaleista
Les matières recyclées – koko karderoobi kierrätysmateriaaleista 2

Passiiviset ja aktiiviset ilmastoteot – yhtä tärkeitä?

Lapset leikkimässä jään reunalla.

Juuri nyt puhutaan paljon ilmastoteoista. Yksityishenkilöiden osalta usein sanotaan, että pienetkin teot merkitsevät, mutta sehän ei ole ihan totta. Näyttävät teot eivät välttämättä ole vaikuttavia. Vastaavasti vaikuttavat teot eivät aina näy ulospäin. Millä teoilla on oikeasti merkitystä?

Ilmastoteot voivat olla aktiivisia tai passiivisia. Passiiviset teot ovat sellaisia, missä näennäisesti jätämme jonkin ympäristöä kuormittavan asian tekemättä. Voimme vähentää autoilua ja lentämistä. Voimme vähentää lihansyöntiä ja vaatteiden ostamista. Voimme ylipäätään vähentää kuluttamista. Kaikki nämä eivät välttämättä ole jokaiselle helppoja päätöksiä, mutta ne ovat kuitenkin helpompia kuin sellaiset, joissa täytyy omaksua jokin kokonaan uusi toimintatapa.

Aktiiviset ilmastoteot taas vievät asioita eteenpäin: mielenosoitukset, aktivismi, lobbaaminen, muu poliittinen tai kansalaisjärjestöissä vaikuttaminen, ilmastohankkeet, uudet kiertotalouteen perustuvat konseptit ja liiketoimintamallit tai uusien hiilineutraalien palveluinnovaatioiden kehittäminen. 

Retkiluistelijat Muuratjärvellä.

Suomessa noin 70 % kasvihuonepäästöistä johtuu kotitalouksien eli ihmisten syömisestä, asumisesta ja liikkumisesta. Silti suurin osa suomalaisista ei tee kumpaakaan, ei passiivisia eikä aktiivisia ilmastotekoja, eikä varsinkaan siinä määrin kuin pitäisi. Kun iso joukko tekisi pieniäkin ilmastotekoja, niillä olisi merkitystä ja niiden vaikutus näkyisi. 

Mitään ei tapahdu, koska muutosprosessi on vaikea. On hirveän paljon helpompaa ja mukavampaa sulkea korvat ja tehdä asiat kuten on tähänkin asti tehty sen sijaan että oppii pois vanhasta ja opettelee tilalle jotain uutta.

Ada Koistisen tarina kolmiloikkaajasta ilmastoaktivistiksi sai minut miettimään passiivisten ja aktiivisten tekojen merkitystä. On käsittämättömän hienoa, että ihminen uskaltaa seurata omaa sisäistä kompassiaan ja haluaa olla ”oikealla puolella historiaa”. Miksi me (lähes) keski-ikäiset emme pysty siihen? Miksi en itse pysty siihen? Ilmastotoimien osalta teen nimenomaan passiivisia valintoja arjessa: ajan autolla vain kun on pakko, valitsen kasvisruokaa aina kun mahdollista, olen vähentänyt merkittävästi turhaa kuluttamista, lentämistä ja vaatteiden ostamista. Luen ja opiskelen asioita niin paljon kuin ehdin, mutta aktivistia minusta ei tunnu löytyvän. Passiivisista toimista huolimatta hiilijalanjälkeni on tietenkin edelleen liian suuri. 

Passiivisiin tekoihin liittyy muitakin ongelmia. Ne ovat vähän kuin tekemättömien töiden lista – riittämättömyyden tunne on aina läsnä. Niiden arvoa on vaikea määrittää, ja arvo on joka tapauksessa teoreettista: niitä verrataan mahdolliseen tilanteeseen, joka ehkä olisi saattanut tapahtua. Aktiiviset teot näkyvät, ne ovat konkreettisia. Ei ihme, että juuri niitä suositellaan ilmastoahdistukseen.

Passiivisetkin teot vaativat ihmisiltä aktiivisia valintoja, ja ehkä tämä on myös ongelman ydin. Ilmastokriisiin ei ole yksinkertaista vaihtoehtoa. On vain yksi: muutos. Meidän passiivistenkin pitäisi antaa aktiivisempi tuki – eikä vain tuki vaan ääneenlausuttu vaatimus – todellisten ja vaikuttavien ilmastopäätösten ja -tekojen saamiseksi. Vaikka passiivisia ilmastotekoja tarvitaan, vain aktiivisilla teoilla voi olla oikealla puolella historiaa.

Aurinko paistaa myös ilmastokuplassa

Muuratjärvi maaliskuussa 2017.
Muuratjärvi maaliskuussa 2017.

Sain vähän aikaa sitten vahvan muistutuksen siitä, kuinka paljon helpompaa elämä on ilmastokuplan ulkopuolella. 

Samaan aikaan kun kuplassa elävät tuskailivat Madridin COP25-kokouksen epäonnistumisesta, ilmastokuplan ulkopuolella päiviteltiin surkeita talvikelejä ja Kehä III:n ruuhkia, äänestettiin viime vuoden onnistuneinta matkakohdevalintaa, keskusteltiin seuraavasta lomamatkasta ja naureskeltiin lihankorvikkeille, jotka eivät vannoutuneen lihansyöjän mielestä ole kuin snadisti lihaa ympäristöystävällisempiä. 

Kun täyttää fiidinsä ilmastoasioilla, unohtaa, että keskivertosuomalaisen fiidissä niitä ei juurikaan näy. Mahdolliset globaalit ruokakriisit tai ilmastopakolaisaallot eivät käy edes mielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pelastamaan lapsille elinkelpoinen pallo, lennätetään heidät turistikohteisiin, hukutetaan lelukrääsään sekä pikamuotiketjujen halpavaatteisiin. (Miten on, mahtavatko kiittää tästä 20 vuoden päästä?)

Miten näihin ihmisiin vaikutetaan? Jos yleiseen puheenaiheeseen, kuten surkeisiin talvikeleihin, ottaa ilmastonäkökulman, he vain ärsyyntyvät. Kuitenkin juuri nämä ihmiset ovat isossa mittakaavassa niitä, joilla on korkein henkilökohtainen hiilijalanjälki ja joiden äänillä vaikutetaan siihen, millainen eduskunta ja hallitus meillä on 4 vuoden välein päättämässä asioista – valitettavasti myös ilmastoasioista.

Ihmisillä on oikeus valittaa velvollisuuksista, mutta ei velvollisuutta kyseenalaistaa omia oikeuksiaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan varjopuoli on, että meistä on tullut itsekkäitä valittajia, joilla on aina ensisijaisesti oikeus siihen mikä milloinkin on itselle ajankohtaista. Yhteisön tai jopa maapallon kannalta tärkeät velvollisuudet sen sijaan vain rajoittavat elämää. Kun mistään ei saisi syyllistää eikä velvollisuuksista puhua, jää ilmastokeskustelulle aika vähän liikkumavaraa. 

Olen vahva sisäisen arvokeskustelun kannattaja, sillä uskon, että se on paras ja pysyvin tie yksilötason henkiseen hyvinvointiin ja vaivattomaan irtautumiseen kulutushysteriasta. Konkreettisten tekojen lisäksi tärkein asia minkä voimme tehdä on puhua siitä, mitä hyvää ilmastoteoista on seurannut itselle tai yhteisölle. Ilmaston kannalta hyvien valintojen tekeminen lisää onnellisuutta ja on lähes aina muutenkin ihmiselle itselleen hyväksi.

Aurinko paistaa ilmastokuplan ulkopuolella, mutta paistaa se myös kuplassa. Elämän merkityksellisyys löytyy siitä, että voi tehdä hyviä tekoja itselle ja muille. Nostetaan kaihtimet ylös ja kerrotaan niistä. #ilmastotekoja

Lentovero-kansalaisaloite on ilmastonmuutos pähkinänkuoressa

Kansalaisaloite lentoveron puolesta on vetänyt nihkeästi. En ihmettele. Suomalaiset lentävät enemmän kuin koskaan, joten miksi vaatia lisää kustannuksia omalle kukkarolle? 

Toistaiseksi aloite on vielä kaukana vaaditusta 50 000 allekirjoituksesta. Vaisu tahti paljastaa raskaalla tavalla sen, miten saavutetuista eduista, eli halvoista lennoista, pidetään kiinni kirjaimellisesti yhteiseen hautaamme asti. Kysyttäessä lentoveroa kyllä puolletaan, mutta käytännössä kollektiivista kykyä asettaa yhteisön ja ympäristön tarpeet omien edelle ei ole.

Lentoveroaloite on ottanut loppukirin, mutta 35 000 nimen kerääminen 2 viikossa vaatisi kyllä pienen ihmeen. Valitettavasti.

Kysymys ei ole siitä, että lentäminen pitäisi lopettaa. Kysymys on siitä, että sitä pitäisi vähentää. Siitä, että oppisimme kyseenalaistamaan nykyiset toimintatapamme ja kulutustottumuksemme ja arvioimaan, voisiko asioita tehdä toisin. Lentoliikenne kasvaa koko ajan ja nauttii poikkeuksellista verovapautta muihin matkustusmuotoihin nähden aikakautena, jolloin sen pitäisi olla kaikkein kallein vaihtoehto. Lentovero ei tietenkään yksissään nosta lipun hintoja ”tarpeeksi”, mutta tärkeintä olisi saada ihmiset ajattelemaan valintojaan. Tällä hetkellä lentäminen on yksiselitteisesti aivan liian halpaa sen ilmastokuormitukseen nähden

Lakialoitekäyrän tuijottelu on erityisen surullista siksi, että se on kuin ilmastonmuutos pähkinänkuoressa: ihmiset heräävät vasta kun aika alkaa loppua. Alkaa hienoinen loppukiri, mutta liian myöhään. Tahtoa ei ole tarpeeksi eikä vauhti taida riittää. Suurin osa haluaa ajatella, ettei asia koske itseä tai siihen ei voi vaikuttaa.

Siitä huolimatta: ihmiset, tehkää ympäristön lisäksi myös itsellenne palvelus ja allekirjoittakaa. Allekirjoittamatta jättäminen on nimittäin sekin kannanotto.

Fleksaaminen – opas aloittavalle lapsiperheelle

Kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen ei ole kaikille kovin yksinkertainen muutos. Ei riitä, että omaksuu uusia tapoja eli ostaa enemmän kasviksia tai kokkailee vegeruokia. Tämän lisäksi tarvitaan myös vanhoista tavoista ja makutottumuksista poisoppimista, mikä on usein se huomattavasti vaikeampi osa muutosprosessia

Pastan kaveriksi sopii vaikka minkälaiset vegesoossit.

Erityisesti sekaruokavalioon tottuneissa keskivertolapsiperheissä ruokavalion äkilliset suunnanmuutokset tyssäävät nopeasti: monet lapset suhtautuvat ainakin tietyissä ikävaiheissa erittäin kielteisesti uusiin ruokakokeiluihin. Loputtoman vääntämisen sijaan on vaan älyttömän paljon helpompaa mennä tutulla kaavalla. Jolloin taas mikään ei muutu.

Koska kasvispainotteisuus on kuitenkin kaikkien kannalta suositeltava ja ilmastonmuutoksen näkökulmasta välttämätöntä, fleksaaminen on armollinen malli suunnata kohti uudenlaista kokkauskulttuuria. Fleksaaminen tarkoittaa siirtymistä kasvispainotteisempaan ruokavalioon ilman ylimääräistä stressiä ja pakkoa. Tavoitteena ei ole välttämättä 100 % kasvis- tai vegaaniruokavalio, vaan yksinkertaisesti lihan ja miksei muidenkin eläinperäisten tuotteiden vähentäminen omassa ruokavaliossa. Joku tavoite ja suunnitelma muutoksen todentamiseksi kannattaa toki tehdä, jotta lihankäyttö aidosti vähenee. 

Uunifeta (varsikukkakaalilla!) on maukas iltapala, mutta juuston hiilijalanjälki on lähellä lihan hiilijalanjälkeä. Juustot ovat ihania, ja niiden vähentäminen ottaa itsellä paljon kovemmalle kuin vaikkapa naudanlihasta luopuminen.

Pian alkava lihaton lokakuu on hyvä startti kasvispainotteisuuteen, mutta ilman suunnitelmallista ja tavoitteellista uuden oppimista ja vanhan poisoppimista se jää helposti vain kokeiluksi. 

Jos tähtäät maltilliseen mutta pysyvään muutokseen, tässä omat vinkkini erityisesti lapsiperheen arjen näkökulmasta.

1. Aloita jauhelihasta

Jauheliha on lapsiperheen ruokailun kivijalka, sillä kiireisessä arjessa se taipuu lähes kaikkeen. Kun omassa lapsuudessa jauheliha tarkoitti nauta–sika-sekoitusta, tänä päivänä suositaan paljon 100 %:sta naudanlihaa. Eli juuri sitä, mistä olisi kaikkein tärkeintä luopua

Jauhelihan kohdalla kannattaa ensimmäisenä kokeilla harhautusta: tarjota samaa ruokaa kuin ennenkin, mutta vaihtaa liha ”korvikkeeseen”. Oikeaoppisinta olisi suosia kasvisproteiineja (kuten seitania, Nyhtökauraa, Härkistä, Elovena murua tai Boltsia). Näiden tuotteiden maku ei kuitenkaan miellytä kaikkia lapsia ja palkokasvit saattavat oikeasti aiheuttaa myös suolioireita. Meidän perheessä parhaiten toimii Mifu, sillä maku on neutraali ja purutuntuma lihanomainen. Mifu on maitotuote, mutta se on kuitenkin naudanlihaa parempi vaihtoehto. Myös Boltsi toimii (kunhan on kastike) ja Härkiksen maustetut versiot. 

2. Tee lista kasvisruoista, joita lapset syövät muutenkin, ja pidä se esillä

Lapset eivät välttämättä ajattele sen tarkemmin, onko joku ruoka kasvisruokaa vai ei (jos 3-vuotiaani saisi päättää, hän söisi joka päivä ranuja). Esimerkiksi pinaattiletut ovat hyviä – se että ne nyt ovat myös kasvisruoka, on toisarvoista. Tekemällä jääkaapin oveen listan valmiiksi maistuvista kasvisruoista helpottaa arkea silloin, kun pitäisi lähteä kauppaan mutta pää lyö tyhjää. Meidän listalta löytyy edellä mainittujen pinaattilettujen lisäksi pinaattikeitto, kasvissosekeitto, kanttarellikeitto, Mifu-makaronilaatikko, -kastike ja -lasagne sekä munakastike+perunat. Kalaruoista listalla ovat esimerkiksi kalakeitto ja uunilohi.

3. Korvaa ruokakermat kasvisperäisillä

Ns. juomamaitoon voi olla haastavaa koskea, jos lapset ovat hyvin tottuneita maidon makuun. Ruoanlaitossa korvaaminen onnistuu huomattavasti helpommin, vaikka – rehellisyyden nimissä – kasvisversiot ovat ainakin omaan suuhuni maultaan hieman ”tunkkaisia” ja niiden käyttö vaatii totuttelua. Tomaattikastikkeen sekaan heitetty ruokakerma on kuitenkin helppo korvata vastaavalla kasvistuotteella. Mitä paremmin lapset sietävät mausteita (tai jopa tykkäävät niistä), sitä helpompi makuero on peittää. Tuorejuustoonkin löytyy varsin kelvollinen vegeversio, mutta muutoin juustojen korvaaminen ei ole ihan mutkatonta. Vispikerman lomittajaksi soveltuva Alpro Vispi on koostumukseltaan jopa originaalia toimivampaa ja vaahtoutuva kookoskerma vähintäänkin kivaa vaihtelua. Ihan kaikki setupit eivät kuitenkaan nauti meidän perheessä suosiota: esim. monen kauravaniljakastikkeen maku on pahvinen, ja tästä ei nyt vaan ole päästy toistaiseksi yli. 

4. Kokeile rohkeasti ”kasvisversioita”

Tämä on osoittautunut haastavaksi mitä vanhemmasta lapsesta on kyse. Perheemme 3-vuotias kiskoo vegenakkeja tyytyväisenä, sillä hänelle formaatti ratkaisee: nakki on nakki. Sen sijaan 7-vuotias ei ole innostunut kasvisversiosta, ei nakeissa tai muissakaan formaateissa. Hampparisektorilla onneksi tilanne paranee: lähes kaikissa (muissa kuin ketjuravintoloiden) hampurilaispaikoissa on jo tarjolla Beyond meat -versio. Tämä on oma suosikkini silloin kun tulee hampparilla käytyä. Lähtökohtaisesti erilaiset ”kasvisversiot” ovat kuitenkin tavalla tai toisella prosessoituja einestuotteita (kuten kaikki lihankorvikkeetkin) enkä siksi ole niistä kovin innostunut. 

5. Ota tavoitteeksi kokonaan uudet kasvisruoat

Vegehän on toki parhaimmillaan silloin, kun reseptin lähtökohtana ovat kasvikset eikä ”lihan korvaaminen jollain”. Olen huomannut, että kokonaan uusien raaka-aineiden omaksuminen osaksi perheen ruokavaliota on yllättävän hidasta. Meillä esimerkiksi papujen ja linssien käyttö ei vaan millään ota tulta alleen. Olenkin tyytynyt toistaiseksi kohtien 1 ja 4 vaihtoehtoihin, sillä markkinoille tulee koko ajan uusia tuotteita. Kokonaan uusien kasvisruokien ottaminen osaksi arkea vaatii sitkeyttä. Huteja tulee, mutta onneksi myös helmiä: esimerkiksi tämä sipulicarbonara on ihan verraton valinta aikuiseen makuun (sokeria vaan vähän enemmän kuin ohjeessa sanotaan!). 

6. Järjestäkää ystävien vegeilta

Aina ei tarvitse puurtaa yksin. Jos ystäväpiiristä löytyy henkilöitä, joiden keittiökapasiteetti antaa myöten, järjestäkää parin–kolmen perheen kesken yhteinen vegekokkailuilta. Jokainen tekee jonkun uuden kasvisruoan. Näin kaikki pääsevät samalla kertaa maistelemaan useampaa eri vaihtoehtoa ja oma uusi suosikki löytyy nopeammin. 

Lihaton lokakuu inspiroi monia (kaupallisia) tahoja tarjoamaan ideoita ja valmiita ruokalistoja, joita kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Tässä muutama:

K-Ruoan 31 reseptiä / lihaton lokakuu
Soppa 365:n 31 reseptiä / lihaton lokakuu
Arlan 31 reseptiä / lihaton lokakuu 
Valion 31 reseptiä / lihaton lokakuu