Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Maksullinen pysäköinti on kallista niille, joille se on muuten ilmaista

Referenssihinnan pohtiminen on auttanut jäsentämään monia arkielämän ilmiöitä ja omituisuuksia.

Yksi niistä on se, miten jotkut ihmiset jaksavat juputtaa – ainakin täällä Jyväskylässä – keskustan maksullisesta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kalliista pysäköinnistä (esim. 1 h 50 min pysäköinti maksaa 2,50 euroa). Helposti sitä luulisi, että jos ihminen tulee shoppailemaan keskustaan ja käyttää päivän aikana vaatteisiin ja syömiseen esimerkiksi 100-200 euroa, muutaman euron pysäköintikustannus siihen päälle on melko mitätön.

Nyt ymmärsin, että pysäköinnin referenssihintana ei ehkä toimikaan asioinnin kokonaiskustannus, vaan se, mitä henkilö muuten pysäköinnistä maksaa. Minä keskustan kerrostaloasukkaana olen tottunut siihen, että taloyhtiön parkkiruutu on maksullinen. Minulle on siis normaalia, että pysäköinti keskeisellä paikalla maksaa aina jotain. Sen sijaan omakotitalossa asuva henkilö ei maksa kotipysäköinnistään erillistä maksua. Jos hän käy – ja varmaankin käy – töissä autolla, on varsin todennäköistä, että työnantaja maksaa hänen pysäköintinsä suoraan tai välillisesti.

Hänelle pysäköinnin referenssihinta on nolla euroa – ei siis ihme, että hän jaksaa valittaa Jyväskylän keskustan ”kalliista” pysäköinnistä. Kutsuisin tätä asennetta ja ajattelumallia myös maakuntamoodiksi, sillä aika harvassa pienessä kunnassa tai kaupungissa on maksullinen keskustapysäköinti (jos nyt varsinaista keskustaa edes on). Maakuntamoodissa elävään vetoaa vahvasti motarin varteen pystytetty peltomarketti, jonka pihalla on ”runsaasti ilmaista pysäköintitilaa”. Maakuntamoodissa elävä uskoo myös, että juuri maksullinen pysäköinti on ratkaiseva kuolinisku keskustalle, koska se loukkaa hänen henkilökohtaista arvoaan vapaasta ja lisämaksuttomasta liikkumisesta. Toivottavasti yhä useampi osaisi jatkossa ajatella pysäköintikustannuksen olevan luonnollinen osa hintaa omasta elämäntyylivalinnasta, joka sisältää talon luonnonkauniilla paikalla huonojen julkisten yhteyksien päässä. 

Sehän on ihan toinen juttu, että maksullisen pysäköinnin yksi tarkoitus on lisätä viihtyisyyttä ja vähentää keskustan autoliikennettä kannustamalla ihmisiä pyöräilyn tai joukkoliikenteen pariin. Isommassa mittakaavassa lähtökohdat olisivat toki hedelmällisemmät, jos asia osattaisiin rakentaa ja viestiä niin, että kyse on joukkoliikenteen vetovoiman parantamisesta eikä autoilijoiden rankaisemisesta. 

 

Referenssihinta hallitsee ajatteluamme ja estää ilmastoystävälliset valinnat

Oletko kenties joskus tarkistanut VR:n sivuilta, mitä suunniteltu viikonloppureissu maksaisi, jos perhe menisikin junalla – ja todennut  mielessäsi, että ”kyllä oma auto on kätevin ja tulee paljon halvemmaksi”?

Referenssi- eli vertailuhinnan problematiikka konkretisoitui minulle joku aika sitten, kun olin ostamassa kuopukselle päiväkotireppua. Etukäteen valkkaamalleni repulle olisi ollut tarjolla 100 %:sti kierrätysmateriaalista valmistettu vaihtoehto. Totta kai pidin sitä vastuullisempana valintana, mutta kustannus perinteiseen luonnonvarasyöppöreppuun verrattuna oli yli kolminkertainen, lähes 90 euroa. Paitsi että se tuntui absoluuttisestikin kovalta hinnalta 2-vuotiaan repusta, myös tavallisen repun asettama referenssihinta teki ekologisesta valinnasta minulle saavuttamattoman.

Ostopäätös jäi kaivelemaan. Tajusin, että olemme niin tottuneita tekemään vertailuja, että referenssihinnan musta pilvi varjostaa lähes kaikkia ostopäätöksiämme ja viime kädessä estää meitä tekemästä johdonmukaisesti ilmastonmuutoksen kannalta parempia valintoja.

Aihe on sinänsä jo moneen kertaan keskusteltu. Ei ole mikään uutinen, että ympäristöystävällinen vaihtoehto on usein epäekologista kalliimpi tai hankalampi, mutta aiheen käsittely tapahtuu yleensä jotenkin niin, että vertaillaan hiilijalanjälkeä ja kustannusta, ja keskitytään keskustelemaan tuotteista ja palveluista, ei ihmisistä. Aika harvoin asiaa käsitellään selkeästi ja yksiselitteisesti kuluttajan referenssihinnan (tai -ajan – kauanko jokin asia saa kestää) näkökulmasta. Oli kyse perustuotteesta tai ympäristöystävällisestä, arvotamme vertaamalla sitä – lähes aina halvempaan – referenssiin, ja siksi meidän on niin vaikea muuttaa ajatteluamme. Tajuamme ehkä mikä olisi oikein, mutta emme tiedosta, miten valtavasti pelkäämme huijatuksi tulemisen tunnetta. Myös kaupat osaavat hyödyntää tätä tunnetta: kalliin ruoan ikeeltä meidät pelasti ensin Lidl ja sitten S-ketjun lanseeraama halpuuttaminen. Kaikkihan muistavat vieläkin, että se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa. Ostopäätöksiä tehdessämme referenssihinnat hallitsevat ajatteluamme.

Niin Plastex, Orthex kuin nyt myös Sini ovat tuoneet markkinoille omia kierrätysmuovista valmistettuja kuluttajatuotteita, jotka ovat hintatasoltaan yksi yhteen  neitseellisestä muovista valmistettujen  kanssa. Surullista on kuitenkin se, että myös näiden tuotteiden elinkaari päättyy käytön jälkeen, koska Suomessa kierrätetään vain pakkausmuovi.

Outi Somervuori korostaa Mitä maksaa? -kirjassaan, että ihmiset eivät osta vain halvinta, vaan he ostavat arvoa – tuotteen panos-tuotossuhdetta. Kuitenkin juuri referenssihinta – erityisesti se halpuutettu – muokkaa hintamielikuvaa siitä, millaista hinta-laatu-suhdetta kuluttaja tiedostamattaan odottaa. Referenssihinta on periaatteessa yksilöllinen, mutta väitän, että aika laumasieluja silti ollaan.

Suomalaisten hiilijalanjälkeä kasvattaa asumisen ohella erityisesti liikkuminen ja lihansyönti. Tässä muutama esimerkki.

Matkustaminen. Referenssihinta alkaa ahdistaa ympäristötietoista kuluttajaa esimerkiksi silloin, kun matkustusvaihtoehtoina ovat lentäminen ja juna. Lentäminen on helppo vaihtoehto, koska se on suora ja nopea. Halpalentoyhtiöiden kalibroima hintataso on asettanut referenssihinnan niin alas, ettei junamatkustaminen, varsinkaan erilaisine lisämaksullisine vaihtoehtoineen ja junanvaihtoineen, aina kannata taloudellisesti tai ajankäytöllisesti. Ja mikäs sen mukavampaa kuin viikonloppureissu Lontooseen tai Berliiniin, kun lentäminen on niin halpaa. Lentomatkustuksen osuus hiilidioksidipäästöistä on tällä hetkellä 3-5 %, mutta matkustamisen uskotaan jopa kaksinkertaistuvan lähitulevaisuudessa. Yksittäisen suomalaisen kohdalla lentämisen osuus omasta hiilijalanjäljestä voi olla merkittävä.

Halpojen lentojen etsiminen on ollut jo pitkään iso nettibisnes.

Myös töihin ajelu omalla autolla dominoi edelleen yksilön valintoja: 2/3 osaa työmatkoista tehdään henkilöautolla. Olen huomannut, että ihmiset perustelevat mielellään auton käyttöä kustannuksilla (bensa on halvempaa kuin bussilippu eli hintareferenssi) tai nopeudella ja joustavuudella (aikareferenssi). Harva myöntää, että autolla töihin ajaminen on myös paljon mukavampaa kuin odottaa bussia räntäsateessa. Työpaikat antavat hiljaisen tukensa yksityisautoilulle tarjoamalla ilmaisen pysäköinnin tai sijoittamalla konttorin kauas joukkoliikenteen yhteyksistä. 

Ruoka. Ruoasta voisi ottaa useammankin esimerkin, mutta käytetään tässä nyt vain yhtä: uudet kasvipohjaiset einekset kuten Nyhtökaura, Härkis (tai Mifu, joka sisältää maitoa). Koska tuotteita markkinoidaan pitkälti juuri lihankorvikkeina, lienee odotuksenmukaista, että sekasyöjä-kuluttajana vertaan niitä aikaisemmin käyttämiini lihatuotteisiin – ensisijaisesti toki maun ja koostumuksen, mutta jossain määrin myös hinnan suhteen. Veikkaan, että keskivertokuluttaja ei mieti kaupassa eettisiä valintoja, vaan hän haluaa helposti ja edullisesti vatsansa täyteen.

Jos haluaa edullista proteiinia, moni valitsee yläriviltä. Kuvakaappaukset foodie.fi:stä.

Lihatuotteista possu on edullista ja sitä saa jopa 5-6 euron kilohintaan. Broilerinsuikaleiden kilohinta liikkuu halvimmillaan 6-8 eurossa. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi meidän pitäisi vähentää näitä ja erityisesti naudanlihan syöntiä. Ajatus tuntuu ihan reilulta, kunnes ryhdyn tutkimaan lihankorvikkeiden kilohintoja: Nyhtökaura 14,63 e/kg, Mifu 15,80 e/kg ja Härkis 15,56 e/kg. Tuotteet tuntuvat todella kalliilta, sillä ne ovat paikoin lähes kolme kertaa kalliimpia kuin sika-nautajauheliha tai porsaanliha ja noin kaksi kertaa kalliimpia kuin broilerinsuikaleet. Naudanlihaan verrattuna (kilohinta 7-10 e) ero ei onneksi ole niin suuri. Ihan hyvin voi silti kysyä, onko liha yksinkertaisesti liian halpaa. Valitettavasti se kuitenkin muodostaa referenssihinnan, joka saa lihankorvikkeet näyttämään hullun kalliilta.

Tiivistettynä: moni hiilijalanjälkeämme voimakkaasti kasvattava tuote tai palvelu on hinnoiteltu massatuotannossa niin alas, että ympäristöystävällinen vaihtoehto on lähes aina yksittäisen henkilön näkökulmasta ”huono diili” referenssituotteeseen verrattuna.

Arvopohjainen ostaminen tarkoittaa, että on irtauduttava referenssihinnasta. Ja tämä on tehtävä tietoisesti, harjoitellen. En nimittäin usko, että taitavakaan kauppaaja pystyy myymään kellekään kalliimman tuotteen korostaen ekologista arvoa, ilman että ostaja on jo valmiiksi arvomaailmaltaan sinnepäin suuntautunut. Ihmiset, joilla henkilökohtainen arvopohja on selkeä ja joilla on myös taloudellisesti varaa olla tuijottamatta hintaa, ovat jo pitkällä. Suurella osalla massoista on tähän pisteeseen vielä ihan järkyttävän pitkä matka.  

Vähemmän kaikkea

Otso Sillanaukeen kirjoittama Zerowaste – jäähyväiset jätteille (S & S 2018) on kirja, joka antaa perspektiiviä länsimaiseen arjen yltäkylläisyyteemme ja haastaa meidät terveellä tavalla luopumaan ylimääräisestä ja vähentämään omaa kulutustamme – pysyvästi.

Kirjassa on kaksi ydinteemaa: miten karsia tavaroita tai korvata ne kestävämmillä vaihtoehdoilla ja miten elää tämän jälkeen niin, että jätettä syntyisi mahdollisimman vähän.

Kirja on hyvin konkreettinen, omakohtainen ja rehellinen. Lukijan on helppo samaistua Sillanaukeen tekemiin ratkaisuihin, varsinkin jos on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin hän. Kirjoittajan läpikäymä ”herääminen” edellyttää, että pystyy aktiivisesti vastustamaan kaikkea kuluttamiseen liittyvää kulttuurista ja sosiaalista painetta, jonka ympäröimänä päivittäin elämme. Kun oivaltaa, mikä tekee elämässä onnelliseksi ja mihin haluaa aikansa oikeasti käyttää, ei tarvitse enää selitellä omia ratkaisujaan – ei itselle eikä muille.

Tykkäsin kirjoittajan tavasta käydä asioita läpi huone huoneelta, sekä luokitella elämäntyylimuutoksen vaihtoehdot helppoihin, keskivaikeisiin ja edistyneisiin. Jokainen voi valita, miten korkealle rimansa asettaa. Kirja sisälsi myös selkeitä ohjeita, miten valmistaa itse esimerkiksi kauramaitoa, yleispuhdistusainetta tai deodoranttia.

Tässä vielä pari kirjan herättämää ajatusta.

”Tavaroiden kierrätettävyyttä on helppo käyttää tekosyynä jatkuvalle roskaamiselle.”  

Suomalainen tuottaa noin 13 kiloa tekstiilijätettä joka vuosi. Hurjaa, eikö? Vaatteiden kierrätykseen sisältyy yksi suurimmista itsepetoksen muodoista, sillä ”vaatteiden kierrättäminen” tarkoittaa todella monelle sitä, että omat, jo muutaman kuukauden kuluttua tenhonsa menettäneet vaatteet kipataan hyväntekeväisyyteen tai kirpparille ja tehdään samalla tilaa kaappiin kaupasta kuukausittain, jopa viikottain ostetuille täysin uusille vaatteille. Kirpparit tarjoavat monelle valheellisen hyväätekemisen tunteen, kun omaatuntoa voi rauhoitella uskottelemalla, että vaatteeni ilahduttavat jotakuta toista. Todellisuudessa läheskään kaikki kirppareille kuskatut vaatteet eivät ole enää edes myyntikuntoisia, saati kiinnostavia.

Huomion kiinnittäminen omaan vaatteidenhankintatapaan onkin yksi selkeimmistä keinoista muuttaa jotain omassa arjessa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi. Kierrättäminen on sitä, että myös itse ostaa käytettyä. Ja vähentää ylipäätään ostamista. Helppoa se ei ole, sillä vaatteiden shoppailu on osa kulutuskulttuuriamme ja vahvasti sidoksissa identiteettiimme. Olemme oppineet viestimään pukeutumisella mieltymyksiämme, persoonaamme ja sosioekonomisesta asemaamme.  On siis kaivettava vähän isommalla lapiolla, jotta löytää ne tarpeet, joita shoppailulla todellisuudessa tyydyttää. Harvemmin ne liittyvät siihen, että ihan oikeasti tarvitsemme juuri kyseisen paidan tai (k)uud(enn)et farkut.

”Emme voi koskaan saada tarpeeksemme siitä, mitä emme todella tarvitse.”  

Kulutus on kulttuurista, ja se näkyy erittäin hyvin siinä, miten aktiivisesti suosimme uutta muotia ja esimerkiksi elektroniikkaa. Kauniit ajatukset kestävämmästä kulutuksesta unohtuvat hetkessä, kun markkinoille tulee uusi iPhone-malli. Zero waste -ajattelun tärkein anti on saada ihmiset tulemaan tietoiseksi elämäntyylistään ja valinnoistaan. Tässä on mukava aasinsilta omaan mottooni: muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu.

”Nollahukkaelämä vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan yhden askeleen, nimittäin asennemuutoksen.”

Tämä ainoa askel on usein se kaikkein vaikein. Asennemuutos ei tapahdu ulkoisesti pakottamalla, vaan se vaatii itsetuntemusta ja arvokeskustelua itsensä kanssa. Ei kukaan muuta elämäänsä radikaalisti pelkästään tämän kirjan perusteella, mutta toivottavasti kirja innostaa ihmisiä pohtimaan ja tulemaan tietoiseksi omista arvoistaan, sen jälkeen kyseenalaistamaan omia tottumuksiaan ja tekemään muutoksia arjen valintoihin – yksi kerrallaan. Kaikkein tärkeintä on tulla tietoiseksi omista (ostos)valinnoistaan, koska teemme niitä päivittäin täysin automaattisesti asiaa juuri lainkaan miettimättä.

Vaihdoin noin kuukausi sitten tavallisen, muovipulloon pakatun merkkishampoon rasulsavi-palashampooseen. Hiukset tuntuvat nyt aikaisempaa karheammilta, mikä sopii kaltaiselleni ohuthiuksiselle todella mainiosti.

Otso Sillanaukee edustaa kirjansa perusteella harmonista ja sovittelevaa maailmanpelastuslinjaa. Henkilökohtaisesti minua vaivaa nykytilanteessa juuri se, että oman jätekuormansa pienentämiseksi ihmisten pitää nähdä aika paljon vaivaa sekä mentaalipuolella että ihan konkreettisesti vaihtoehtoja etsimällä ja – niiden puuttuessa – tekemällä itse. Kulutustottumusten muuttamisen ei pitäisi olla yksilöiden, vaan myös tuottajien vastuulla. Jos muutoksen saaminen vaatii jatkuvaa julkisten statementtien tekemistä ja tuottajien osoittelua, ei ihme, että massoja ei saada mukaan. Kuka nyt haluaisi aina valittaa kaikesta. Asenteiden valtavirtaistuminen vaatii tekoja myös – tai aivan erityisesti juuri – tuotannon alkupäässä.

Voi mielestäni hyvin kysyä, tarvitseeko ”ominaisuuksiltaan ylivoimaisen” kertakäyttöisen pölypussin imurin suuaukon tuen olla muovia? Monissa muissa pusseissa se on pahvia eikä ole ainakaan meidän käytössä koskaan hajonnut. Ja toki voi myös kysyä itseltään, onko tämmöisessä mikrokuitupussissa ylipäätään mitään järkeä. 

Tähän kirjaan tuskin tarttuvat he, jotka haluavat jatkaa omassa kulutuskuplassaan elämistä. Mutta jos olet sitä porukkaa, jolla on jo pieni aavistus tulevasta ja joka valitsee mieluummin punaisen pillerin, niin suosittelen tutustumaan. Varoitus: kirja voi herättää vahvaa halua luopua jostain, mistä pidät, mutta mitä et ole käyttänyt  vuosiin. 

Tappavat tavoitteet

Ari Rämö on käsitellyt tulevassa kakkoskirjassaan Yksinkertaista johtamista – arjessa mm. tavoitteita: millaisia tavoitteet voivat olla, millaisia niiden pitäisi olla, mikä toimii ja mikä ei. Yhtenä lukijalle heitettynä tehtävänä on miettiä tavoitteita, jotka ovat vieneet motivaation. Minäpä päätin ihan kirjoittaa aiheesta, koska kokemusta on.

Uskon sisäiseen motivaatioon: jos työn sisältö, oma osaaminen ja ammatilliset tavoitteet kohtaavat, ihminen tekee varmasti parhaansa päästäkseen tavoitteisiin.

Aika usein työ on kuitenkin joltain osin kompromissi. Motivaatiota heikentää helposti myös se, jos tuotteet tai palvelut eivät ole markkinoiden parhaat. On kova paikka vakuutella asiakasta, kun tietää, millaista tuotetta oikeasti haluaisi myydä, mutta ei pysty vaikuttamaan siihen mitä lautasella on. Tai tietää mikä ongelma palveluprosessissa on, mutta sitä ei vaan saada korjattua, esimerkiksi kalliin järjestelmäratkaisun takia.

Toisen ihmisen motivoiminen ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin on mielestäni yksi vaativimmista asioista ihmisten johtamisessa. Ei ole olemassa one goal fits all -mallia, vaan tavoitteita pitäisi pystyä soveltamaan mahdollisimman pitkälle kunkin omaan arkeen. Toki tähän pyritään lähes kaikissa firmoissa, joiden johtamiseen olen päässyt tutustumaan omakohtaisesti tai välillisesti. Vaikeus syntyy siitä, että euromääräinen ”myy ensi vuonna 200 000 eurolla palveluitamme” ei oikein sytytä. Uusi ajattelu – uusi johtaminen -kirjassa tuodaan esille, kuinka asiantuntijoiden tavoitteet pitäisi pystyä rakentamaan ”ohi rahan” keskittymällä työn laadulliseen arvoon ja merkityksellisyyteen. Toisin sanoen, ihmisten on helpompi sitoutua tavoitteisiin, jotka perustuvat merkitykseen eikä rahaan. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännön toteutus voi olla yllättävän haastavaa.

Tavoitteisiin liittyy läheisesti palkitseminen. Yleensä normisuorituksesta ei palkita, vaan vasta sen ylittämisestä. Liikevaihto- tai kannattavuustavoitteisiin pääseminen ei siis vielä tuo kellekään bonusta, vaan siihen tarvitaan yhteisen suorituksen ylittäminen etukäteen määritellyllä prosentilla.

Yhdessä entisessä työpaikassani tavoitteet oli määritelty niin yhtiö-, tiimi- kuin yksilötasollekin, mikä kuulostaa hyvältä. Bonusjärjestelmän laukaisevana tekijänä oli nimenomaan yhtiötason tavoite. Jos liikevaihto- tai kannattavuustavoitetta ei saavutettu, ei myöskään muilla tavoitteilla – laadullisillakaan – ollut merkitystä. Johto varmaankin ajatteli, että tällainen malli tukee parhaiten yhteen hiileen puhaltamista.

Toimialan tilanne oli haastava ja katteet tiukassa. Tästä johtuen porukka seuraili tilannetta, ja kun kvartaali toisensa perään tavoitteista hieman jäätiin, oli selvää, että vuositavoitteeseen ei todennäköisesti päästä. Niinpä ei ollut mitään järkeä nähdä vaivaa tiimitavoitteidenkaan saavuttamiseksi, henkilökohtaisista puhumattakaan. Bonus toki saatiin: jokainen sai pitää työpaikkansa ”heikosta” tuloksesta huolimatta.

Toisessa työpaikassa taas yrityksellä meni hyvin ja suunta oli kasvujohteinen. Kasvua buustattiin kunnianhimoisilla tavoitteilla, jotka olivat joka vuosi edellistä selvästi kovemmat. Niistä jäätiin aina niukasti. Bonuksia ei oltu maksettu moneen vuoteen, vaikka nettotulos oli parhaimmillaan 30 % liikevaihdosta. Työntekijät pettyivät yhä uudelleen, sillä he olivat hyvin sitoutuneita ja tekivät tosissaan töitä. Kun sitten taas seuraavalle vuodelle heitettiin liikevaihtotavoitteeksi entistä kovempi, nätti tasanumero, aloin minäkin kysellä mihin kasvutavoite perustuu. Onko meille tulossa uusia palveluja, joista liikevaihto syntyisi? Vai teemmekö jotain toisin, eli mitä? Mitään vastauksia ei tietenkään tullut, koska tavoitteet perustuivat omistajien ahneuteenvisioihin ja hihamenetelmään.

Mitä näistä esimerkeistä pitäisi oppia?

On toimialoja ja yrityksiä, joissa korjausliikkeitä voidaan tehdä pitkin vuotta, ja toisaalta loppuvuosi voi nimenomaan olla liikevaihdon osalta vuoden parasta aikaa. Mutta kun tulovirta on tasaista, voi heti alkumetreillä kelkasta jääminen kumuloitua loppua kohti, sillä samaa tahtia liikevaihdon kanssa hiipuu myös ihmisten motivaatio. Kenties kvartaali- tai kuukausikohtaiset tavoitteet tarjoaisivat edes satunnaista onnistumisen tunnetta, joka kannustaisi yrittämään hyviin suorituksiin loppuvuonnakin.

Toinen case kertoo yrityksestä, jossa ei ole riittävästi avoimuutta. Tavoitteethan tulevat omistajilta ja hallitukselta. Ei tänä päivänä voi olettaa, että ihmiset vaan nyökyttelevät tahdottomasti, vaan ratkaisut pitää perustella. Mitä kovemmista tavoitteista puhutaan, sitä tärkeämpää on osoittaa, mistä kasvun uskotaan tulevan ja että tavoitteisiin on mahdollista päästä töitä tekemällä (eikä esimerkiksi irtisanomalla). 

Itselläni paras kannustin on aina liittynyt siihen, miten työtä saa tehdä: kuinka paljon on vastuun lisäksi valtaa tehdä päätöksiä, hioa prosesseja ja uudistaa käytäntöjä. Bonusta enemmän arvostan mahdollisuutta kehittää itseäni myös työajalla, tai osallistua johonkin merkittävään yritysalan tapahtumaan, joka lisää ymmärrystä liiketoimintaympäristöstä, jossa tällä hetkellä elämme.

Silloin, kun firmalla menee hyvin, mutta oma työ ei syystä tai toisesta tarjoa ammatillisia elämyksiä, on raha jonkinlainen ”lohdutuspalkinto”. Ja sitten kun firmallakin alkaa mennä huonosti, lienee parasta vaihtaa paikkaa.

Muoviperheen musta lammas

 

Musta kertakäyttömuovi putoaa jatkosta muovinkäsittelylaitoksen karsinnoissa. Vaikka muovi itsessään olisi kierrätyskelpoista, musta väri ei heijasta valoa, ja optiseen NIR-teknologiaan perustuva muovityypin tunnistus ei havaitse sitä. Käytännössä mustaa muovia ei siis voida kierrättää, vaan se päätyy poltettavaksi. Toki energiajätteeksi päätyminen on luontoa parempi vaihtoehto, mutta kiertotaloutta  se ei juuri edistä.

Voisi kuvitella, että juuri tämän synkähkön realiteetin takia mustan muovin käyttö elintarvikepakkauksissa olisi harvinaista. Päinvastoin: musta muovi on hämmästyttävän suosittua.

Kaupan kylmäosaston tarjontaa katsellessa huomaa, että aika moni liha- ja leikkeletuotteista sekä annosaterioista on pakattu mustaan elintarvikerasiaan. 

Kysymys on brändistä ja laatumielikuvasta: mustassa muovirasiassa elintarvike näyttää houkuttelevammalta – musta luo premium-vaikutelman, kun taas keltaiseen, valkoiseen tai kirkkaaseen pakkaukseen pakattu on oudolla tavalla ”halpaa”. Koska useimmat perusraaka-aineet näyttävät pannulla samalta, on selvää, että vetävä paketointi on hinnoittelussa ja kuluttajan kosiskelussa ratkaisevaa. Asiakas ei ostoksia tehdessään ehdi tulla tietoiseksi, miksi joku pakkaus herättää luottamusta ja toinen taas ei, mutta tässäpä olisikin hyvä harjoitus seuraavaa kauppareissua silmällä pitäen. Tulla tietoiseksi.

Myös osa kasviseineksistä on pakattu mustaan muoviin. Kasvisruokahuuman siivellä moni valmistaja saa nostetta, kun kuluttaja mieltää tekevänsä eettisiä ja ilmastonmuutosta torjuvia valintoja. Vaikka pakkauksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä olisi vain muutama prosentti, asiakas odottaa johdonmukaisuutta: jos kasvisruoan syöminen pienentää hiilijalanjälkeämme, eikö myös sen pakkauksen pitäisi? 

Jauhelihahyllyssä pötköttelee tämä vastuullisuus- ja suunnittelupalkintoja kerännyt, yhdeksi maailman parhaimmista valittu musta joustomuovipakkaus, jota ei voi kierrättää. Olin tuotteen tyytyväinen käyttäjä, kunnes erehdyin ihmettelemään takapuolella olevaa tekstivalintaa

Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen kirittäminä aikakaudelle, jossa kulutuksesta syntyvän jätteen määrä pitäisi pystyä minimoimaan ja jo olemassa olevien materiaalien arvo maksimoimaan. Ruohonjuuritasolla se tarkoittaa, että kertakäyttöisten elintarvikepakkausten kierrätettävyys tai uudelleen käytettävyys pitäisi aina mennä brändin ja mielikuvakysymysten edelle. Kuinka monen tuotevalmistajan arvot kestävät pitemmän päälle sen, että he ovat itse valinneet tuotteelleen pakkauksen, jota ei voi kierrättää? Olisiko ihan mahdoton ajatus, että elintarvikkeiden tuottajat tekisivät yhdessä työtä kertakäyttöpakkauksista syntyvän jätemäärän vähentämiseksi ja materiaalikierron tehostamiseksi? Esimerkiksi lopettamalla yhteisellä päätöksellä mustan pakkausmuovin käytön.

EU:n kanta asiaan on selvä: kertakäyttömuovin kierrätysaste pitää saada ylös. Jos suunnitelmat toteutetaan, reilun 10 vuoden päästä nykyisenkaltaisia mustia pakkauksia ei voi enää käyttää, koska parhaassa tapauksessa kaiken pitää olla kierrätettävää. Toki maailmalla pyritään nyt jo kehittämään ratkaisuja, joilla musta muovi saataisiin NIR-laitteille näkyväksi. Kuinka hyvin nämä sitten onnistuvat ja kuinka kustannustehokkaita ne ovat verrattuna siihen, että yksinkertaisesti vaan valitaan tuotteelle toisenvärinen pakkaus, on ihan kiinnostava kysymys.

Meillä kuluttajilla on onneksi mahdollisuus valita kaupassa tuote, jonka pakkauksen voi kierrättää. Niin hassulta kuin se kuulostaa, muovipakkauksen osalta tämän valinnan voi tehdä värin perusteella. Itsellänikin on nykyään uusi periaate: ylleni voin laittaa mustaa, mutta jääkaappiin en aio sitä ostaa.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu. 

Lue myös: Muovikuplassa.

Katso, miten muovinlajittelu ja -käsittely tapahtuu Riihimäen muovijalostamossa.