Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Tappavat tavoitteet

Ari Rämö on käsitellyt tulevassa kakkoskirjassaan Yksinkertaista johtamista – arjessa mm. tavoitteita: millaisia tavoitteet voivat olla, millaisia niiden pitäisi olla, mikä toimii ja mikä ei. Yhtenä lukijalle heitettynä tehtävänä on miettiä tavoitteita, jotka ovat vieneet motivaation. Minäpä päätin ihan kirjoittaa aiheesta, koska kokemusta on.

Uskon sisäiseen motivaatioon: jos työn sisältö, oma osaaminen ja ammatilliset tavoitteet kohtaavat, ihminen tekee varmasti parhaansa päästäkseen tavoitteisiin.

Aika usein työ on kuitenkin joltain osin kompromissi. Motivaatiota heikentää helposti myös se, jos tuotteet tai palvelut eivät ole markkinoiden parhaat. On kova paikka vakuutella asiakasta, kun tietää, millaista tuotetta oikeasti haluaisi myydä, mutta ei pysty vaikuttamaan siihen mitä lautasella on. Tai tietää mikä ongelma palveluprosessissa on, mutta sitä ei vaan saada korjattua, esimerkiksi kalliin järjestelmäratkaisun takia.

Toisen ihmisen motivoiminen ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin on mielestäni yksi vaativimmista asioista ihmisten johtamisessa. Ei ole olemassa one goal fits all -mallia, vaan tavoitteita pitäisi pystyä soveltamaan mahdollisimman pitkälle kunkin omaan arkeen. Toki tähän pyritään lähes kaikissa firmoissa, joiden johtamiseen olen päässyt tutustumaan omakohtaisesti tai välillisesti. Vaikeus syntyy siitä, että euromääräinen ”myy ensi vuonna 200 000 eurolla palveluitamme” ei oikein sytytä. Uusi ajattelu – uusi johtaminen -kirjassa tuodaan esille, kuinka asiantuntijoiden tavoitteet pitäisi pystyä rakentamaan ”ohi rahan” keskittymällä työn laadulliseen arvoon ja merkityksellisyyteen. Toisin sanoen, ihmisten on helpompi sitoutua tavoitteisiin, jotka perustuvat merkitykseen eikä rahaan. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännön toteutus voi olla yllättävän haastavaa.

Tavoitteisiin liittyy läheisesti palkitseminen. Yleensä normisuorituksesta ei palkita, vaan vasta sen ylittämisestä. Liikevaihto- tai kannattavuustavoitteisiin pääseminen ei siis vielä tuo kellekään bonusta, vaan siihen tarvitaan yhteisen suorituksen ylittäminen etukäteen määritellyllä prosentilla.

Yhdessä entisessä työpaikassani tavoitteet oli määritelty niin yhtiö-, tiimi- kuin yksilötasollekin, mikä kuulostaa hyvältä. Bonusjärjestelmän laukaisevana tekijänä oli nimenomaan yhtiötason tavoite. Jos liikevaihto- tai kannattavuustavoitetta ei saavutettu, ei myöskään muilla tavoitteilla – laadullisillakaan – ollut merkitystä. Johto varmaankin ajatteli, että tällainen malli tukee parhaiten yhteen hiileen puhaltamista.

Toimialan tilanne oli haastava ja katteet tiukassa. Tästä johtuen porukka seuraili tilannetta, ja kun kvartaali toisensa perään tavoitteista hieman jäätiin, oli selvää, että vuositavoitteeseen ei todennäköisesti päästä. Niinpä ei ollut mitään järkeä nähdä vaivaa tiimitavoitteidenkaan saavuttamiseksi, henkilökohtaisista puhumattakaan. Bonus toki saatiin: jokainen sai pitää työpaikkansa ”heikosta” tuloksesta huolimatta.

Toisessa työpaikassa taas yrityksellä meni hyvin ja suunta oli kasvujohteinen. Kasvua buustattiin kunnianhimoisilla tavoitteilla, jotka olivat joka vuosi edellistä selvästi kovemmat. Niistä jäätiin aina niukasti. Bonuksia ei oltu maksettu moneen vuoteen, vaikka nettotulos oli parhaimmillaan 30 % liikevaihdosta. Työntekijät pettyivät yhä uudelleen, sillä he olivat hyvin sitoutuneita ja tekivät tosissaan töitä. Kun sitten taas seuraavalle vuodelle heitettiin liikevaihtotavoitteeksi entistä kovempi, nätti tasanumero, aloin minäkin kysellä mihin kasvutavoite perustuu. Onko meille tulossa uusia palveluja, joista liikevaihto syntyisi? Vai teemmekö jotain toisin, eli mitä? Mitään vastauksia ei tietenkään tullut, koska tavoitteet perustuivat omistajien ahneuteenvisioihin ja hihamenetelmään.

Mitä näistä esimerkeistä pitäisi oppia?

On toimialoja ja yrityksiä, joissa korjausliikkeitä voidaan tehdä pitkin vuotta, ja toisaalta loppuvuosi voi nimenomaan olla liikevaihdon osalta vuoden parasta aikaa. Mutta kun tulovirta on tasaista, voi heti alkumetreillä kelkasta jääminen kumuloitua loppua kohti, sillä samaa tahtia liikevaihdon kanssa hiipuu myös ihmisten motivaatio. Kenties kvartaali- tai kuukausikohtaiset tavoitteet tarjoaisivat edes satunnaista onnistumisen tunnetta, joka kannustaisi yrittämään hyviin suorituksiin loppuvuonnakin.

Toinen case kertoo yrityksestä, jossa ei ole riittävästi avoimuutta. Tavoitteethan tulevat omistajilta ja hallitukselta. Ei tänä päivänä voi olettaa, että ihmiset vaan nyökyttelevät tahdottomasti, vaan ratkaisut pitää perustella. Mitä kovemmista tavoitteista puhutaan, sitä tärkeämpää on osoittaa, mistä kasvun uskotaan tulevan ja että tavoitteisiin on mahdollista päästä töitä tekemällä (eikä esimerkiksi irtisanomalla). 

Itselläni paras kannustin on aina liittynyt siihen, miten työtä saa tehdä: kuinka paljon on vastuun lisäksi valtaa tehdä päätöksiä, hioa prosesseja ja uudistaa käytäntöjä. Bonusta enemmän arvostan mahdollisuutta kehittää itseäni myös työajalla, tai osallistua johonkin merkittävään yritysalan tapahtumaan, joka lisää ymmärrystä liiketoimintaympäristöstä, jossa tällä hetkellä elämme.

Silloin, kun firmalla menee hyvin, mutta oma työ ei syystä tai toisesta tarjoa ammatillisia elämyksiä, on raha jonkinlainen ”lohdutuspalkinto”. Ja sitten kun firmallakin alkaa mennä huonosti, lienee parasta vaihtaa paikkaa.

Muoviperheen musta lammas

 

Musta kertakäyttömuovi putoaa jatkosta muovinkäsittelylaitoksen karsinnoissa. Vaikka muovi itsessään olisi kierrätyskelpoista, musta väri ei heijasta valoa, ja optiseen NIR-teknologiaan perustuva muovityypin tunnistus ei havaitse sitä. Käytännössä mustaa muovia ei siis voida kierrättää, vaan se päätyy poltettavaksi. Toki energiajätteeksi päätyminen on luontoa parempi vaihtoehto, mutta kiertotaloutta  se ei juuri edistä.

Voisi kuvitella, että juuri tämän synkähkön realiteetin takia mustan muovin käyttö elintarvikepakkauksissa olisi harvinaista. Päinvastoin: musta muovi on hämmästyttävän suosittua.

Kaupan kylmäosaston tarjontaa katsellessa huomaa, että aika moni liha- ja leikkeletuotteista sekä annosaterioista on pakattu mustaan elintarvikerasiaan. 

Kysymys on brändistä ja laatumielikuvasta: mustassa muovirasiassa elintarvike näyttää houkuttelevammalta – musta luo premium-vaikutelman, kun taas keltaiseen, valkoiseen tai kirkkaaseen pakkaukseen pakattu on oudolla tavalla ”halpaa”. Koska useimmat perusraaka-aineet näyttävät pannulla samalta, on selvää, että vetävä paketointi on hinnoittelussa ja kuluttajan kosiskelussa ratkaisevaa. Asiakas ei ostoksia tehdessään ehdi tulla tietoiseksi, miksi joku pakkaus herättää luottamusta ja toinen taas ei, mutta tässäpä olisikin hyvä harjoitus seuraavaa kauppareissua silmällä pitäen. Tulla tietoiseksi.

Myös osa kasviseineksistä on pakattu mustaan muoviin. Kasvisruokahuuman siivellä moni valmistaja saa nostetta, kun kuluttaja mieltää tekevänsä eettisiä ja ilmastonmuutosta torjuvia valintoja. Vaikka pakkauksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä olisi vain muutama prosentti, asiakas odottaa johdonmukaisuutta: jos kasvisruoan syöminen pienentää hiilijalanjälkeämme, eikö myös sen pakkauksen pitäisi? 

Jauhelihahyllyssä pötköttelee tämä vastuullisuus- ja suunnittelupalkintoja kerännyt, yhdeksi maailman parhaimmista valittu musta joustomuovipakkaus, jota ei voi kierrättää. Olin tuotteen tyytyväinen käyttäjä, kunnes erehdyin ihmettelemään takapuolella olevaa tekstivalintaa

Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen kirittäminä aikakaudelle, jossa kulutuksesta syntyvän jätteen määrä pitäisi pystyä minimoimaan ja jo olemassa olevien materiaalien arvo maksimoimaan. Ruohonjuuritasolla se tarkoittaa, että kertakäyttöisten elintarvikepakkausten kierrätettävyys tai uudelleen käytettävyys pitäisi aina mennä brändin ja mielikuvakysymysten edelle. Kuinka monen tuotevalmistajan arvot kestävät pitemmän päälle sen, että he ovat itse valinneet tuotteelleen pakkauksen, jota ei voi kierrättää? Olisiko ihan mahdoton ajatus, että elintarvikkeiden tuottajat tekisivät yhdessä työtä kertakäyttöpakkauksista syntyvän jätemäärän vähentämiseksi ja materiaalikierron tehostamiseksi? Esimerkiksi lopettamalla yhteisellä päätöksellä mustan pakkausmuovin käytön.

EU:n kanta asiaan on selvä: kertakäyttömuovin kierrätysaste pitää saada ylös. Jos suunnitelmat toteutetaan, reilun 10 vuoden päästä nykyisenkaltaisia mustia pakkauksia ei voi enää käyttää, koska parhaassa tapauksessa kaiken pitää olla kierrätettävää. Toki maailmalla pyritään nyt jo kehittämään ratkaisuja, joilla musta muovi saataisiin NIR-laitteille näkyväksi. Kuinka hyvin nämä sitten onnistuvat ja kuinka kustannustehokkaita ne ovat verrattuna siihen, että yksinkertaisesti vaan valitaan tuotteelle toisenvärinen pakkaus, on ihan kiinnostava kysymys.

Meillä kuluttajilla on onneksi mahdollisuus valita kaupassa tuote, jonka pakkauksen voi kierrättää. Niin hassulta kuin se kuulostaa, muovipakkauksen osalta tämän valinnan voi tehdä värin perusteella. Itsellänikin on nykyään uusi periaate: ylleni voin laittaa mustaa, mutta jääkaappiin en aio sitä ostaa.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu. 

Lue myös: Muovikuplassa.

Katso, miten muovinlajittelu ja -käsittely tapahtuu Riihimäen muovijalostamossa.

Muovikuplassa

Sosiaalisessa mediassa polkaistiin käyntiin #muovitonmaaliskuu – kiitos tästä erityisesti Heidi Hautalalle ja ydinporukalle.

Muovin päätyminen ympäristöön herättää monenlaisia reaktioita. Tunteisiin vetoavat hyvin tehokkaasti merien muovilautat, kuolleet eläimet ja vesistöjen mikromuovit. Vasta-argumentteina kuulee usein, ettei kuluttajan valinnoilla ole Suomessa merkitystä, vaan ongelmat keskittyvät teollisuuteen ja kehittyviin maihin. Keskustelu on välillä haastavaa, kun whataboutismin varjolla aihetta vaihdetaan lennossa. Aina jossain on asiat huonommin ja muualla suurempi riski ympäristölle, tai aina kyseinen aihe – kuten kertakäyttömuovi – on marginaalinen ilmastonmuutoksen torjunnassa verrattuna siihen ja tuohon.

Nordqvist vaihtoi taannoin paperiset suojapussit alumiinimuovisiin. Yritys perusteli uutta pakkausratkaisua turvallisuudella ja ”maailman terveystilanteella”.

Selvästikään kaikki eivät ole ymmärtäneet muovittoman maaliskuun perusideaa. Tarkoitus on herätellä kansalaisia ruususen unestaan huomaamaan, millaisen muovikuplan me länsimaiset ihmiset olemme itsellemme rakentaneet, ja miten valtava rooli arjessamme on juuri kertakäyttömuovilla, jota on noin puolet kaikesta tuotetusta muovista. 1950-luvulta alkaen muovia on tuotettu globaalisti arviolta 9,1 miljardia tonnia, ja puolet tästä noin viimeisten 15 vuoden aikana.  Osaako joku hahmottaa miten käsittämätön määrä tämä on? Minä en.

Kun yritetään vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja arvoihin, yksinkertaisinta on aloittaa asioista, jotka kytkeytyvät mahdollisimman konkreettisesti jokaisen arkeen. Niin tässäkin. Idea on sama kuin esimerkiksi vegaanihaasteessa: saada ihmiset kokeilemaan jotain uutta.

Monesti nämä asennemuutokset ovat hyvin kivuliaita ja vievät aikaa. Mutta kun tulee tietoiseksi omista valinnoistaan ja tekemisestään yhdessä asiassa, on helpompi muuttaa käytöstään myös muissa ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä. Kun joutuu miettimään, miten välttelisi ylimääräistä muovia, tulee ehkä kuluttaneeksikin vähemmän. Ei kai kukaan oikeasti kuvittelekaan, että yksi kampanja, tai yhdestä pakkausmateriaalista absoluuttinen luopuminen ratkaisisi maailman ongelmat.

Itse näen asian myös niin, että meidän on kuluttajina annettava painetta vaihtoehtojen kehittämiselle. Iso osa (kesto)muovista on tällä hetkellä välttämätöntä ja käytännöllistä, eikä sille ole tarjolla korvaavaa vaihtoehtoa. Sitten on täysin turhaa ympäristökuormitusta sekä tuotannon että kulutuksen näkökulmasta, kuten kaiken maailman kertakäyttöottimet,  banaanien pussittaminen hedelmäosastolla tai pantittomat kertakäyttöpullot.

Kertakäyttömuovimukien käyttäminen tuntuisi mielekkäämmältä, jos ne vieressä olevan roskiksen sijaan kerättäisiin ja kierrätettäisiin.

Muovin tuottaminen on laskennallisesti halpaa, se on liian halpaa siihen nähden, miten iso osa siitä päätyy jätteeksi eikä kiertoon. Halpa tuotanto ei tunnetusti kannusta kestävien vaihtoehtojen miettimiseen. Suomessa toistaiseksi vain noin 20 % muovijätteestä kierrätetään.  Varmaankin jonkun mielestä  ”on ihan ok”, että fossiilisesti tuotettu kertakäyttömuovi päätyy lyhyen tuotanto- ja käyttöprosessin jälkeen poltettavaksi, eli luomaan vähän lisää hiilidioksidipäästöjä. Polttaminen ei kuitenkaan edistä kiertotaloutta. Toki polttaminen on kaatopaikkaa tai roskaamista parempi vaihtoehto, mutta mikä nyt ei olisi. EU-tasollakin keskustellaan, tuoreeseen muovistrategiaan liittyen, pitäisikö kertakäyttömuovit kieltää kokonaan.

Kun kerran  kierrätysmuovista valmistettu kassi on paljon ekologisempi kuin tavallinen muovikassi, miksi tavallisia on edes tarjolla kaupoissa? Suurin osa ihmisistä ei katso minkä kassin he ostoksilleen ottavat. 

Kampanjaan kuuluu luonnollisesti omien ideoiden ja toimintatapojen jakaminen muille. Näissä tarinoissa tuppaa olemaan yksi yhteinen ongelma: ne vaativat perheelliseltä keskivertokuluttajalta tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, mistä seuraa, että tempaukset jäävät usein kertaluonteisiksi harjoituksiksi.

Valintojen tekeminen pitäisi olla helpompaa. Ja tästä herääkin kysymys: miksi vastuu muovittomista valinnoista on niin raskaasti kuluttajan harteilla? Missä ovat tuottajat ja kauppaketjut? Erilaisia muovittomia erikoistuotteita on toki tarjolla, mutta tärkeintä olisi saada nimenomaan elintarvikkeisiin liittyvä kertakäyttökulttuuri kuriin.

Luulen, että mukavasta medianäkyvyydestä huolimatta  tämä ensimmäinen #muovitonmaaliskuu jää aika pitkälle jo valmiiksi kierrätysorientoituneiden, omassa kuplassaan elävien positiiviseksi hengenkohotuskampanjaksi. Jotta massat liikahtaisivat ja järkeviä valintoja olisi helppo tehdä, yhteistyön pitäisi olla selkeästi nykyistä laajempaa ja ulottua pitkälle tuotantoketjun alkupäähän. Täältä ketjun loppupäästä sen ohjaileminen on paljon vaikeampaa.

Mutta niinhän se on, että jostain on aloitettava. 

Muutoksen johtaminen on tunteiden johtamista – myös ilmastonmuutoksessa

Hienoa, että ilmastonmuutos on ollut menneinä viikkoina esillä mediassa tavallista enemmän. Myös ihmiset alkavat olla aidosti huolissaan – vihdoinkin.

Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä, jos muutosta ajattelussa ja ennen kaikkea käytöksessä ei tapahdu. Miten ihmisten asenteita – ja sitten myös käytännön tekoja – muutetaan, kun ylimääräistä aikaa ei ole? Mediassa haastateltavina tai kirjoittajina ovat yleensä ympäristöasiantuntijat ja julkisen sektorin edustajat. Missä ovat muutoksen ammattilaiset psykologit, käyttäytymistieteilijät ja muutosjohtajat?

Suomessa ajatellaan, että yhteisiä asioita kehitetään säätämällä lakia. Tätä tukee myös tuore selvitys, jonka mukaan suomalaiset haluavat sysätä vastuun ilmastonmuutoksen torjumisesta poliitikoille. Totta on, että aika harva muutos, varsinkaan omaa länsimaista elämäntapaamme rajoittava, tapahtuu itsestään. Lain säätäminen tai asetusten antaminen onkin usein ensimmäinen, ns. pakollinen vaihe.

Eforttien pistäminen poliittiseen koneistoon on kuitenkin vasta muodollista kehitystä. Asennemuutosta kun ei voi toteuttaa säätämällä lakia. Toistona: ihmisten ajattelua pitäisi muuttaa, jotta he muuttaisivat myös käytöstään.

Asenteet ovat hyvin pitkälle tunteita, ja asenteiden muuttaminen vaatii tunteiden johtamista. En ole havainnut, että ilmastonmuutos- tai kiertotalouskeskustelussa johdettaisiin suunnitelmallisesti ja aktiivisesti tavallisten ihmisten arvo- ja asenneilmapiiriä. Minun silmääni näyttää siltä, että panokset ammutaan ideointiin ja monenlaisiin kokeellisiin hankkeisiin, joita toteutetaan eri puolilla maata. Totta kai tämäkin on tärkeää. Mutta samalla syntyy tunne, kuin yleisellä tasolla luotettaisiin sattuman tai innovaattoreiden ja varhaisten omaksujien hoitavan homman, ja kansan syvät rivit tulevat sitten joskus perässä, kuten tähänkin asti.

Keskivertosuomalaisen näkökulmasta asiat tapahtuvatkin mukavasti ”tuolla jossain” eikä ilmastonmuutoksen torjumiseen vaadittavat toimenpiteet käytännössä näy omassa arjessa. Tunnettu viisaus työelämän puolelta kuuluu, että kaikki haluavat muutosta, mutta kukaan ei halua muuttua. Ollaan huolissaan, mutta ei niin huolissaan, että jaksettaisiin tinkiä omasta elämäntyylistä. Autoillaan, matkustellaan ja syödään kuten ennen, ostetaan aina halvinta ruokaa ja shoppaillaan huvin vuoksi tavaroita ja vaatteita. Lisäksi vastustetaan intuitiivisesti kaikkea, minkä koetaan vaikeuttavan omaa elämää, kuten autoilun rajoittamista tai maksullista pysäköintiä.

John Websterin dokumentissa ”Tulevilla rannoilla” evoluutiobiologi Manfred Milinski tiivisti asian kutakuinkin näin: Haluamme onnistua ryhmänä mutta samalla maksimoida henkilökohtaisen hyvinvointimme. Odotamme, että aina joku muu tekee isomman uhrauksen. Kivikaudelta olevat aivomme ohjaavat meitä keskittymään välittömään hyötyyn. Olemme kykenemättömiä ajattelemaan seuraavaa talvea pitemmälle.

En jaksaisi enää odottaa. Kaipaan näkyvää ja systemaattista työtä nimenomaan tavallisten ihmisten asenteiden ja tekojen muuttamiseksi. Jotain valtakunnallista, laajasti yhteistyössä tapahtuvaa ja hyvin johdettua hanketta. Sellaista, missä sukelletaan osaksi perusvirtasten arkea, ja missä muutoksen fokus on faktojen toistamisen sijaan tunteissa ja asenteissa. Missä uskalletaan puuttua ihmisten elämäntapaan, vaikka se ei meillä Suomessa ole ollut tapana.

Kuvan ulkopuolella pari keski-ikäistä rouvaa pussitti banaaniterttuja kuin mitään kylttiä ei olisikaan. Myönnän, että jouduin hillitsemään itseäni.

Muutoksen johtaminen on myös ilmastonmuutosta kiihdyttävien rakenteiden läpinäkyväksi tekemistä ja niihin puuttumista. Tämä voi tapahtua vain yhteistyössä, koska suurta osaa ihmisiä ja organisaatioita vaivaa elämäntyylisokeus. Esimerkiksi moni yritys tarjoaa työntekijöilleen ”ilmaisen” pysäköinnin, mutta ei vastaavasti tue mitenkään joukkoliikenteen käyttöä. Kääntäen yritys siis ylläpitää ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita.  Pointti on siinä, että meillä ei ole aikaa odotella seuraavaa sukupolvea, joka osaa lajitella jätteet, suosia saasteetonta ja vähäpäästöistä liikkumista tai kuluttaa vastuullisesti (jos nyt kuluttaminen ylipäätään on vastuullista missään muodossa).

Ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita pidetään yllä myös silloin, kun muovinkeräyspisteet sijoitetaan pääasiassa  automatkan päähän, valtavan marketin pihaan. Muovinkeräys taloyhtiöissä yleistyy, mutta monen yhtiön jätekatokseen ei mahdu uutta keräyslaatikkoa. Yhteisiä keräyspisteitä pitäisi saada myös kaupungin keskustaan ja lähelle asukkaita.

Vika ei tietenkään ole pelkästään tavallisten ihmisten. Ilmastonmuutoskeskusteluun kuuluu, että säännöllisin väliajoin muistutetaan, kuinka lopulta pieni osa maapallon väestöstä aiheuttaa suurimman osan ongelmista, ja suurimmat parannukset saadaan teollisuuden tai isojen teknologisten muutosten kautta. Välillä siis yksittäisen ihmisen rooli on tärkeä ja välillä olematon. Kun pienten arkitekojen merkitys on mahdollista mitätöidä suuressa mittakaavassa, ihmiset hämmentyvät, ja välttämätön asennemuutos jää tapahtumatta. Ilmastoahdistuksen – ja, jos rehellisiä ollaan, niin sisäsyntyisen muutoshaluttomuuden – keskellä ihminen helpottaa oloaan vakuuttamalla itselleen, ettei minun teoillani kuitenkaan ole vaikutusta, joten voin jatkaa elämääni ihan ”normaalisti”.

Tietoahan meillä on, kyse ei ole siitä. Eivät ihmiset muuta toimintaansa, vaikka he tietävät, mitä heidän ”kuuluisi” tehdä. Olemme mukavuudenhaluisia pikku pullukoita. Niin kauan kuin oma arvomaailma ja elämäntyyli on maapalloa raskaasti kuormittava, ihmiset kokevat tarvittavat muutokset rajoittavina ja häiritsevinä. Muutoksen johtaminen on myös näiden tunteiden johtamista. Kun ymmärtää ja sisäistää oman vastuunsa, ei kysymys ole enää siitä, että joutuisi luopumaan jostain, vaan siitä, että kokee tekevänsä jotain oikein. Ja siitä tulee hyvä mieli.

Ei kannata miettiä, onko tehnyt jotain asioiden korjaamiseksi, koska varmasti jokainen on tehnyt jotain. Paljon tähdellisempää on kysyä itseltään: Olenko tehnyt tarpeeksi?

 

Tee testi.

Aloita näistä (100 fiksua tekoa).

Äläkä hyvä ihminen enää laita sitä banaaniterttua muovipussiin.

”Mikä tän ilmastonmuutoksen ROI on mun liiketoiminnalle?”

Seurasin Nordic Business Forumin live-streamia maanantaina ja tiistaina kotoa käsin. On ollut mielenkiintoista lukea tapahtuman jälkikeskustelua erityisesti Linkedinistä. Se, että ihmiset tekevät ja jakavat yhteenvetoja sekä arvioivat tapahtuman onnistumista, on tietysti erittäin hienoa ja tärkeää jo pelkästään henkilökohtaisen kehittymisen näkökulmasta. Olen kuitenkin pannut merkille, että vain harva on nostanut positiivisessa mielessä – jos ollenkaan – esille seminaarin vastuullisuus-teeman. Kun ihmiset laskeskelevat tapahtuma-ROIta ja pohtivat, kannattiko maksaa toista tonnia yhdestä tiketistä, niin juuri ilmastonmuutokseen ja ympäristöön liittyviä puheenvuoroja on arvosteltu tai niitä ei ole nostettu esille mitenkään.*

Tapahtuman puitteet olivat perinteisesti huikean hienot. 1-vuotiaskin arvostaa.

Oikeastaan tähän havaintoon kiteytyy ilmastonmuutoksen ydinongelma. Ihminen, joka ei ymmärrä mitä hyötyä hänen on kuunnella tarinaa ruokahävikin vähentämisestä tai merten muovijätteen keräämisestä, ilmeisesti ajattelee ilmastonmuutoksen olevan poliittinen ongelma, joka ei kosketa omaa liiketoimintaa – ja jota ei edes kuuluisi käsitellä ”bisnesfoorumilla”. Ilmastonmuutos on jotain liike-elämästä irrallista, se tapahtuu tuolla jossain eikä vaikuta minun elämääni.

Koska niin moni NBF:n maksavista asiakkaista on nimenomaan ylintä johtoa (miksihän näin?) oli mielestäni erinomainen veto kiskaista nämä kaikkein tärkeimmässä roolissa olevat ihmiset hetkeksi ulos kuplastaan. On äärimmäisen tärkeää, että ympäristöaiheet eivät jää enää vain omille foorumeilleen pyörimään vaan ne uskalletaan tuoda osaksi ”perinteistä” liike-elämän tapahtumaa. Vaikka moderoidut puheenvuorot ruokahävikistä ja merten muoveista eivät minunkaan mielestäni päässeet ihan parhaimpaan lentoon, ymmärrän pointin, mikä yleisölle haluttiin kertoa: Yksikin ihminen voi muuttaa maailmaa, jos tosissaan haluaa. Jokainen voi tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi. Ei tarvitse tulla selittämään, ettei kannata tehdä mitään, koska meidän tekemisillä ole merkitystä.

Totuutta on joskus tuskallista myöntää: suurin osa meistä ei vain jaksa vaivautua, koska ei ole pakko. Olemme liian mukavuudenhaluisia.

Jotkut pitivät James Hansenin esitystä liian teoreettisena. Kaverilla on kuitenkin suhteellisen vahva näkemys näistä asioista.

Joillekin koko aihe on jotenkin vaivaannuttava. Toiset ovat kovasti hengessä mukana, mutta päivän päätteeksi hurauttavat kotiin katumaasturilla tai taksilla ja jatkavat seuraavana päivänä elämäänsä juuri samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Twitterissä tehtiin osuvia havaintoja puheen ja tekojen yhteydestä.

 

Ja kaikkein kummallisinta on, että yksilötasolla on ihan OK olla huolissaan maapallon tulevaisuudesta, mutta yrityssektorilla ei ilmeisesti tarvitse tehdä mitään, jos ilmastonmuutoksen torjuminen ei edistä omaa liiketoimintaa.

Ehkä juuri tästä syystä Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut kutsua ilmastonmuutoksen torjumista ilmastobisnekseksi – kuulostaahan se paljon kaupallisemmalta kuin esimerkiksi maailmanpelastus. EK:n selvityksen mukaan pk-yrityksistä noin kolmannes on ilmasto-orientoituneita. Mielestäni tämä on vielä aika vaatimaton osuus, mutta sentään noususuunnassa.

Mitään rakettitiedettähän ei yrityksiltä vaadita. Yksinkertaisimmillaan ilmastonmuutosta torjuvat valinnat ovat sekä arvopohjaisia että kustannustehokkaita: vaikkapa kannustamista julkisten ja saasteettomien liikkumismuotojen käyttöön, etätyöhön ja etäpalavereihin. Nämä keinot ovat monissa firmoissa jo arkipäivää eivätkä lähtökohtaisesti maksa juuri mitään. Vähän edistyneemmät tarjoavat ilmaisen parkkipaikan lisäksi (tai sijaan) työmatkalipun tai sähköpyörän niistä kiinnostuneille, sekä kompensoivat lentomatkustamisesta koituvat päästöt. Ja seuraavalla levelillä yritysten päättäjät huomioivat ilmastonmuutoksen kumppanivalinnoissaan ja liiketoimintatason päätöksissään.

Jos johonkin, niin sentään omiin valintoihimme pystymme vaikuttamaan. Katso täältä Sitran 100 arjen fiksua tekoa. Valitse sieltä yksi, mitä et ole aikaisemmin tehnyt. Vain epämukavuusalueelle menemällä voi kehittyä myös ihmisenä.  

*Olisi mielenkiintoista tietää, vastaako tämä vaikutelma NBF:n virallista tapahtumapalautetta.