Aihearkisto: Kirja-arvio

Vähemmän kaikkea

Otso Sillanaukeen kirjoittama Zerowaste – jäähyväiset jätteille (S & S 2018) on kirja, joka antaa perspektiiviä länsimaiseen arjen yltäkylläisyyteemme ja haastaa meidät terveellä tavalla luopumaan ylimääräisestä ja vähentämään omaa kulutustamme – pysyvästi.

Kirjassa on kaksi ydinteemaa: miten karsia tavaroita tai korvata ne kestävämmillä vaihtoehdoilla ja miten elää tämän jälkeen niin, että jätettä syntyisi mahdollisimman vähän.

Kirja on hyvin konkreettinen, omakohtainen ja rehellinen. Lukijan on helppo samaistua Sillanaukeen tekemiin ratkaisuihin, varsinkin jos on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin hän. Kirjoittajan läpikäymä ”herääminen” edellyttää, että pystyy aktiivisesti vastustamaan kaikkea kuluttamiseen liittyvää kulttuurista ja sosiaalista painetta, jonka ympäröimänä päivittäin elämme. Kun oivaltaa, mikä tekee elämässä onnelliseksi ja mihin haluaa aikansa oikeasti käyttää, ei tarvitse enää selitellä omia ratkaisujaan – ei itselle eikä muille.

Tykkäsin kirjoittajan tavasta käydä asioita läpi huone huoneelta, sekä luokitella elämäntyylimuutoksen vaihtoehdot helppoihin, keskivaikeisiin ja edistyneisiin. Jokainen voi valita, miten korkealle rimansa asettaa. Kirja sisälsi myös selkeitä ohjeita, miten valmistaa itse esimerkiksi kauramaitoa, yleispuhdistusainetta tai deodoranttia.

Tässä vielä pari kirjan herättämää ajatusta.

”Tavaroiden kierrätettävyyttä on helppo käyttää tekosyynä jatkuvalle roskaamiselle.”  

Suomalainen tuottaa noin 13 kiloa tekstiilijätettä joka vuosi. Hurjaa, eikö? Vaatteiden kierrätykseen sisältyy yksi suurimmista itsepetoksen muodoista, sillä ”vaatteiden kierrättäminen” tarkoittaa todella monelle sitä, että omat, jo muutaman kuukauden kuluttua tenhonsa menettäneet vaatteet kipataan hyväntekeväisyyteen tai kirpparille ja tehdään samalla tilaa kaappiin kaupasta kuukausittain, jopa viikottain ostetuille täysin uusille vaatteille. Kirpparit tarjoavat monelle valheellisen hyväätekemisen tunteen, kun omaatuntoa voi rauhoitella uskottelemalla, että vaatteeni ilahduttavat jotakuta toista. Todellisuudessa läheskään kaikki kirppareille kuskatut vaatteet eivät ole enää edes myyntikuntoisia, saati kiinnostavia.

Huomion kiinnittäminen omaan vaatteidenhankintatapaan onkin yksi selkeimmistä keinoista muuttaa jotain omassa arjessa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi. Kierrättäminen on sitä, että myös itse ostaa käytettyä. Ja vähentää ylipäätään ostamista. Helppoa se ei ole, sillä vaatteiden shoppailu on osa kulutuskulttuuriamme ja vahvasti sidoksissa identiteettiimme. Olemme oppineet viestimään pukeutumisella mieltymyksiämme, persoonaamme ja sosioekonomisesta asemaamme.  On siis kaivettava vähän isommalla lapiolla, jotta löytää ne tarpeet, joita shoppailulla todellisuudessa tyydyttää. Harvemmin ne liittyvät siihen, että ihan oikeasti tarvitsemme juuri kyseisen paidan tai (k)uud(enn)et farkut.

”Emme voi koskaan saada tarpeeksemme siitä, mitä emme todella tarvitse.”  

Kulutus on kulttuurista, ja se näkyy erittäin hyvin siinä, miten aktiivisesti suosimme uutta muotia ja esimerkiksi elektroniikkaa. Kauniit ajatukset kestävämmästä kulutuksesta unohtuvat hetkessä, kun markkinoille tulee uusi iPhone-malli. Zero waste -ajattelun tärkein anti on saada ihmiset tulemaan tietoiseksi elämäntyylistään ja valinnoistaan. Tässä on mukava aasinsilta omaan mottooni: muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu.

”Nollahukkaelämä vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan yhden askeleen, nimittäin asennemuutoksen.”

Tämä ainoa askel on usein se kaikkein vaikein. Asennemuutos ei tapahdu ulkoisesti pakottamalla, vaan se vaatii itsetuntemusta ja arvokeskustelua itsensä kanssa. Ei kukaan muuta elämäänsä radikaalisti pelkästään tämän kirjan perusteella, mutta toivottavasti kirja innostaa ihmisiä pohtimaan ja tulemaan tietoiseksi omista arvoistaan, sen jälkeen kyseenalaistamaan omia tottumuksiaan ja tekemään muutoksia arjen valintoihin – yksi kerrallaan. Kaikkein tärkeintä on tulla tietoiseksi omista (ostos)valinnoistaan, koska teemme niitä päivittäin täysin automaattisesti asiaa juuri lainkaan miettimättä.

Vaihdoin noin kuukausi sitten tavallisen, muovipulloon pakatun merkkishampoon rasulsavi-palashampooseen. Hiukset tuntuvat nyt aikaisempaa karheammilta, mikä sopii kaltaiselleni ohuthiuksiselle todella mainiosti.

Otso Sillanaukee edustaa kirjansa perusteella harmonista ja sovittelevaa maailmanpelastuslinjaa. Henkilökohtaisesti minua vaivaa nykytilanteessa juuri se, että oman jätekuormansa pienentämiseksi ihmisten pitää nähdä aika paljon vaivaa sekä mentaalipuolella että ihan konkreettisesti vaihtoehtoja etsimällä ja – niiden puuttuessa – tekemällä itse. Kulutustottumusten muuttamisen ei pitäisi olla yksilöiden, vaan myös tuottajien vastuulla. Jos muutoksen saaminen vaatii jatkuvaa julkisten statementtien tekemistä ja tuottajien osoittelua, ei ihme, että massoja ei saada mukaan. Kuka nyt haluaisi aina valittaa kaikesta. Asenteiden valtavirtaistuminen vaatii tekoja myös – tai aivan erityisesti juuri – tuotannon alkupäässä.

Voi mielestäni hyvin kysyä, tarvitseeko ”ominaisuuksiltaan ylivoimaisen” kertakäyttöisen pölypussin imurin suuaukon tuen olla muovia? Monissa muissa pusseissa se on pahvia eikä ole ainakaan meidän käytössä koskaan hajonnut. Ja toki voi myös kysyä itseltään, onko tämmöisessä mikrokuitupussissa ylipäätään mitään järkeä. 

Tähän kirjaan tuskin tarttuvat he, jotka haluavat jatkaa omassa kulutuskuplassaan elämistä. Mutta jos olet sitä porukkaa, jolla on jo pieni aavistus tulevasta ja joka valitsee mieluummin punaisen pillerin, niin suosittelen tutustumaan. Varoitus: kirja voi herättää vahvaa halua luopua jostain, mistä pidät, mutta mitä et ole käyttänyt  vuosiin. 

0

Intohimo, arvot ja organisaatiokulttuuri

Delivering Happiness – tuotto, tunne ja tarkoitus (Talentum) ilmestyi suomeksi jo 2013, mutta kirjan viesti yrityskulttuurin ja onnellisuuden merkityksestä on edelleen ajankohtainen. Tiivistettynä kirja kertoo Zappos-verkkokaupan yhden avainhenkilön, Tony Hsiehin kasvutarinan yritteliäästä pikkunassikasta merkittävän yrityksen toimitusjohtajaksi. Matkan varrella hän työkavereineen onnistuu, erehtyy ja ottaa opiksi – lukuisia kertoja. Kirja on suhteellisen kevyttä luettavaa, joten siinä mielessä voin suositella sitä muillekin tällä hetkellä ”puolivaloilla” ajaville.

Helppolukuisuudesta huolimatta Delivering Happiness antaa paljon ajateltavaa. Kirjan ydinviesti sisältää pehmeitä arvoja, joita varsinkin Suomessa on totuttu pitämään vähän hömppänä. Punaisena lankana toimii vahva, kaikenkestävä yrityskulttuuri, joka perustuu avoimuuteen, luottamukseen ja perhemäisyyteen. Vaikka yritys käy alkuvuosinaan monta kertaa konkurssin partaalla, sinnikkyys, vahva kulttuuri ja arvojen mukainen toimintatapa nostavat Zappoksen lopulta uniikiksi miljardiluokan yritykseksi, joka auliisti jakaa oppejaan muille aiheesta kiinnostuneille.

Hsiehin henkilökohtainen urapolku tuo muistoja 1990-luvun lopusta, jolloin Suomessakin elettiin vielä internet-huumaa ja vauhdilla kasvavien start-upien kulta-aikaa. Samaistumispintaa löytyy tässä kohtaa Atlantin molemmin puolin: kun oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saattoi saada lentävän startin bisnekselle. Ajoituksen ja tuurin merkityksestä on kirjoittanut esimerkiksi Malcolm Gladwell kirjassaan ”Kuka menestyy ja miksi” (Outliers). Hsiehkin takoi ensimmäiset miljoonansa tuohon aikaan LinkExchange-yrityksellä, jonka möi Microsoftille, ja lähti sen jälkeen mukaan Zappoksen tarinaan.

Hsiehin ajatukset ovat monella tapaa kiinnostavia ja humaaneja, mutta ihan kaikkea en allekirjoita. Työyhteisön vertaaminen perheeseen toimii mielestäni vain tietyssä elämäntilanteessa, eli siinä, kun ei vielä ole pankin lainoittamaa osoitetta, ei lapsia eikä ehkä puolisoakaan. Jos elämäntilanne muuttuu, on luonnollista – jopa tervettä – että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin työ. Hsiehin tavoin uskon, että monet parhaista ideoista syntyvät epävirallisissa yhteyksissä työkavereitten kanssa (=kaljalla lähibaarissa), mutta ainutlaatuisen yrityskulttuurin rakentamiseen pitäisi riittää se, että on läsnä työlle ja työkavereille ensisijaisesti työajalla. Organisaatiot myös tarvitsevat eri uravaiheessa olevien työntekijöiden näkemystä ja kokemusta. Kaksvitoset jantterit tuovat epäilemättä yritykseen intohimoa ja vauhtisokeutta, mutta perspektiivi puuttuu. Loppuunpalaminen yllättää sitten kolmikymppisenä.

Kirjassa korostetaan, kuinka uusia ihmisiä rekrytoitaessa valitaan nimenomaan omaan yrityskulttuuriin sopivia henkilöitä. Rohkeasti erilaisella rekryprosessilla se on varmasti mahdollista ilman, että porukka homogeenistyy liikaa. Tiedättehän, päädytään palkkaamaan itsensä kaltaisia tyyppejä, joilla on samanlaiset mielipiteet ja ajatukset asioista – varmaankin tuttu tilanne monessa suomalaisessa (teknologiavetoisessa) pk-firmassa.

Aito yrityskulttuurin avoimuus vaatii johdolta hurjasti rohkeutta. Kirjasta saa yleisellä tasolla esimerkkejä mitä tämä rohkeus käytännössä on ja millaista asennetta se yritysjohdolta vaatii. Todellisuushan ei toki ole koskaan niin yksinkertainen ja suoraviivainen kuin miltä se luettuna vaikuttaa. Varmasti Zappoksellakin on omat ongelmansa, vaikka niihin ei kirjassa erityisesti paneuduta.

Ehkä hieman hämmentävänä pidin sitä, että vasta ihan loppumetreillä, sivun 200 tuntumassa Hsieh alkaa puhua kirjan tärkeimmästä viestistä, eli onnellisuudesta. Tähän teemaan – johon nimessä viitataan termillä ”tarkoitus” – olisi mielellään paneutunut syvällisemmin varsinkin työelämää vasten peilattuna. Sainkin tästä idean seuraavaan postaukseen, joten palataan kirjan onnellisuus-teemaan vielä uudestaan.

Sivulla 240 on aika kiinnostavaa juttua, vai mitä?
0

Markkinointi boksin ulkopuolelta

Markkinointi-boksin-ulkopuoleltaSain Markkinointi boksin ulkopuolelta -kirjan (Laura Ahonen ja Sampo Luoto, Talentum 2015) käsiini jo viime syksynä, mutta harmillisesti hukkasin sen yli puoleksi vuodeksi. Onneksi teos löytyi, ja voin nyt jakaa teille oman näkemykseni siitä.

Tekijöiden mukaan kirja ”sopii kaikille markkinoijille yhden miehen hakeyrityksestä monikansalliseen toimijaan”. Tämä on lähtökohtaisesti myös kirjan ongelma. Hakeyrittäjä ja kokenut markkinoinnin korporaatioammattilainen ovat helposti valovuoden päässä toisistaan. Milloin kustantamoissa ymmärretään, että kompromissit eivät toimi?

Itse huomasin nopeasti, että Sampon osuudet kolahtivat. Tämä johtunee siitä, että pidän markkinointia ensisijaisesti psykologian yhtenä käytännön sovelluksena, ja vasta toissijaisesti ”markkinointiviestintänä”. Tykkään myös teoreettisemmasta lähestymistavasta, varsinkin, jos siinä otetaan kantaa ja kyseenalaistetaan vallitsevia käytäntöjä. (Sampo heittää rohkeasti romukoppaan niin Maslow’n tarvehierarkian kuin Myers-Briggs-persoonallisuustestitkin.) Markkinointi on monessakin mielessä poikkitieteellisten ajatusten pata, ja on erittäin virkistävää hämmennellä asioita muistakin kuin (tavanomaisesta) viestinnän näkökulmasta.

Sen sijaan some- ja digiviestintään keskittyneen Lauran osuudet eivät herättäneet minussa oikein mitään tunteita. Teemat tuntuivat valitettavasti moneen kertaan puiduilta ja lähestymiskulma oli makuuni liian perinteinen. Tiedän kuitenkin, että aiheiden käsittely moninaisten case-esimerkkien kautta on useimpien mielestä kiinnostavaa. En siis epäile, etteikö moni muu, ja nimenomaan joku vähemmän paatunut, imaisisi juuri näitä oppeja innostuneena. Minä vain en kuulu tähän kohderyhmään.

Kirjailijat korostavat yhteisesti markkinointia osana ihmisten välistä viestintää, ja kuluttajaa osana yhteisöä, ja tämä ajatus välittyy systemaattisesti läpi kirjan. Siitä pisteet!

Entä tarjosiko kirja jotain boksin ulkopuolelta? Ehkä osittain, mutta ei mitenkään radikaalisti. Meillä jokaisella on tietysti oma boksimme, johon asiaa peilata. Juuri tällä hetkellä olen läpeeni kyllästynyt markkinointihypeen ja pinnallisiin, samoja ”faktoja” toistaviin postauksiin, joten seulani on aika tiukka lähtökohtaisestikin. Myönnän, että olen myös kiinnostuneempi ihmisistä kuin brändeistä, ja kaikenlaiset brändiviittaukset aiheuttavat minussa enemmän ihottumaa kuin oivalluksia. Tärkein oppi itselleni oli muistaa, että kukaan meistä ei oikeasti tee kulutuspäätöksiä niin itsenäisesti kuin kuvittelemme. Oli yhteiskunta digiä tai analogiaa, aivomme ovat kivikaudelta, ja todellisuudessa viiteryhmämme on erittäin suuressa roolissa kaikessa mitä teemme. Tätä näkökulmaa pitäisi myös markkinoinnissa pystyä nykyistä tehokkaammin hyödyntämään, kaikesta individualismista ja digihötöstä huolimatta. Kontekstina kirjassa on useimmiten kuluttajamarkkinointi, vaikka ero B2B- ja B2C-näkökulmien välillä on sekin ollut jo pitkään vanhanaikainen.

Kirjailijoiden toiveen mukaisesti aion laittaa kirjan kiertoon, joten jos haluat lukea tämän teoksen ja ottaa asioita opiksi, laita yhteystietosi (postiosoitteineen) minulle yhteydenottolomakkeen kautta viimeistään 5.9.2016. Arvonnan voittajan julkaisen tämän jälkeen kommenttiboksissa.

Loppuun vielä muutamia itselle mielenkiintoisia kulmia, joita kirjassa käsiteltiin:

Symbolinen interaktionismi: millaista on olla minä + mitä muut ihmiset minusta miettivät. Miten ostopäätökset vaikuttavat asemaamme sosiokulttuurisessa ympäristössämme.

Markkinoinnin neuropsykologinen perussääntö: Jos viestisi on merkityksellinen, samaistuttava ja tunteita herättävä, sillä on kaikki mahdollisuudet menestyä.

Persoonallisuuspiirteet vs. luonteenpiirteet: brändeistä puhuttaessa usein sekoitetaan nämä kaksi asiaa. Vahvaa brändiä ei rakenneta luonteenpiirteiden varaan, vaan sillä tulee olla selkeä brändipersoonallisuus.

Groupthink/ryhmätyhmyys: ”Samanmielisessä porukassa ihmisen kaipuu yhteisöllisyyteen ja yksimielisyyteen ylittää kyvyn hahmottaa vaihtoehtoisia ratkaisuja ja mahdollisia riskejä. Kiusallisen usein ryhmä päätyy paljon huonompaan lopputulokseen kuin aidosti yksilöllisten mielipiteiden perusteella olisi päädytty.”

Oma oivallus: Erityisesti asiakaskuunteluun liittyvissä ryhmäkeskusteluissa olisi mielenkiintoista avata tilaisuus aina tämäntyyppisellä ajatuksella ja katsoa, rohkaiseeko se ihmisiä ilmaisemaan aidot mielipiteensä, sen sijaan että vaan myötäillään muita.

Ryhmätyhmyyden yhteydessä esiteltiin myös voittamattomuusharha, narsismiharha ja univormuharha. Kaikki aiheuttavat omalla tavallaan yrityksille merkittäviä taloudellisia riskejä.

0

Terveisiä pomolle

Tiedäthän sen tyypin, joka hyväksyy lomasuunnitelmasi, kuittaa matkalaskusi, määrittelee kanssasi ensi vuoden tavoitteesi, pilaa tai pelastaa päiväsi ja viime kädessä päättää, mihin energiasi kuuluu töissä suunnata.

Esimies-alaissuhteet ovat kiehtovia ja haastavia. Erityisesti siksi, että huono johtaminen on yksi yleisimpiä syitä vaihtaa työpaikkaa.

Johtamisen suuri mysteeri on, että siitä puhutaan koko ajan – konsultit kouluttavat, bloggaavat ja tehtailevat oppaita, pyörää keksitään yhä uudelleen – ja silti huono johtaminen velloo vahvasti suomalaisissa organisaatioissa. Laajat ja systemaattisetkaan satsaukset esimiehiin eivät välttämättä näy arjessa mitenkään. Ehkä on vain hyväksyttävä, että hyvät johtajat kehittävät itseään joka tapauksessa, ja ne, joiden nimenomaan toivoisi kyseenalaistavan omaa johtamistaan ja parantavan, eivät todellakaan sitä tee.

978-952-14-2547-9_Terveisia-pomolle_3d.jpg_5Onneksi näyttää, että johtamiskirjallisuuden puolella ei täysin pyöritä samaa kehää. Kuten keväällä julkaistu Uusi ajattelu – uusi johtaminen, myös Laura Rötkinin Terveisiä pomolle (Talentum 2015) edustaa mielenkiintoista genreä: johtamiskirjaa, jonka on kirjoittanut asiansa osaava alainen. Uusi ajattelu käsittelee ihmisten johtamista liiketoiminnan näkökulmasta yhdistäen vahvasti teoriaa, näkemystä ja kokemusta. Terveisiä pomolle on puolestaan supliikki ja subjektiivinen, mutta enemmän lähiesimies-alaissuhteeseen ja arjen tilanteisiin keskittyvä klassinen ”pohdintakirja”.  Ja sen huomaa, että asioita todella on pohdittu. Kirja sisältää paljon hyviä ajatuksia, joita olisi syytä pysähtyä sulattelemaan, niin esimiehen kuin alaisenkin. Yhdestä, kompetenssiin ja substanssiosaamisen liittyvästä teemasta kirjoitinkin jo.

Tässä muutama poiminto ja oma kommentti aiheeseen.

”Tärkein työelämätaito on itsetuntemus.”
Olen tähän asti ajatellut, että tärkeintä on kyky itsensä johtamiseen  ja aidosti monipuoliset viestintätaidot. Itsensä johtamisen edellytys on kuitenkin hyvä itsetuntemus.

”Palautetta annetaan yleensä lopputuloksesta. Merkityksellisempää olisi antaa palautetta prosessista, jolla lopputulokseen päästiin.”
Totta. Samaan (hyvään) tulokseen voi päästä sekä kivuttomasti että hallitun katastrofin kautta.

”Parasta mitä esimiesalaiselle voi toivoa, on hyvä esimies.”
Niinpä.

”Kun ei jaksa ponnistella itsensä kanssa selvittääkseen mitä työelämältä oikeasti haluaa, on helpompi heittäytyä toisen ohjailtavaksi.”
Syy omaan työpahoinvointiin löytyy lähes aina muualta paitsi omasta navasta. Peiliin katsomisesta ei olisi haittaa alaisellekaan. Tähän auttaa myös edellä mainittu itsetuntemus.

”Esimies on parhaimmillaan se tyyppi, joka osallistuu alaisensa uraohjuksen laukaisualustan rakennustalkoisiin antamalle tälle rakennusvinkkejä ja auttamalla kantamaan rakennuspaikalle puuttuvia materiaaleja.”
Kaikki eivät edes tähtää avaruuteen asti. Moni alainen arvostaa laadullisesti hyvää ja mielekästä taivalta maan kamaralla. Esimieheltä saatu tuki on kuitenkin asia, joka muistetaan vielä vuosikymmentenkin päästä.

Kirjan ilmeisiä vahvuuksia ovat rohkea ote asioihin ja virkeä kielenkäyttö. Laura Rötkin nostaa vaikeatkin asiat pöydälle ja päräyttää suoraan sen, mitä muut ajattelevat, mutta eivät tohdi sanoa.

Kirjan alku sisältää jonkin verran turhaa esimiesroolin määrittelyä, mutta sen jälkeen kerronta jouhevoituu. Keskittyminen lähiesimiessuhteeseen tekee teemoista helposti samaistuttavia. Siksi Terveisiä pomolle sopii kaikille esimiehille, jotka ovat valmiita kohtaamaan roolinsa pahimmat kipupisteet. Lupaan, ettei se satu yhtään sen enempää kuin kylmävahaliuskatkaan.

Suomalaista esimiehistöä suurempi kohderyhmä löytyy kuitenkin täältä pöydän toiselta puolelta. Kirja tarjoaa nimittäin osuvaa ja terapeuttista vertaistukea myös kaikille ammattialaisille.

0

Voiman pimeä puoli

Miksi johtaja ei saa näyttää väsymystään? Miksi johtoryhmät ovat kokoonpanoltaan samanlaisia, vaikka organisaatiot ovat erilaisia? Miksi johtajat eivät anna johtajakollegoilleen tai -alaisilleen kriittistä palautetta, vaikka tarve (ja syy) olisi ilmeinen? Kuinka moni johtaja ymmärtää ajattelun johtamisen merkityksen?

Johtajien tabut (Suomen Liikekirjat 2015)Tässäpä muutama itseä viehättänyt kysymys, joita käsitellään Helena Åhmanin ja Kari Neilimon teoksessa Johtajien tabut (Suomen Liikekirjat 2015).

Hyvään johtamiseen kuuluu, että kielteisiä tunteita ei näytetä, eikä ”epäkorrekteja” mielipiteitä kerrota julkisesti. Alaisen näkökulmasta tämä on luontevaa. Luottamuksen tai turvallisuuden tunnetta ei synny, jos johtajan käytöstä ei voi ennakoida.

Miten johtajat sitten selviävät erilaisten ristiriitojensa kanssa? Kirjan perusteella vaihtelevasti. Paine on kova, ja se osataan peittää. Ruohonjuuritaso ei yleensä huomaa johtotasolla olevia näkemyseroja tai ongelmia. Rintama pitää ulospäin.

Johtajan työ on usein yksinäistä. Se on myös raskasta, toisinaan palkitsevaa. Se on ihmisten johtamista ja vaativien sosiaalisten tilanteiden akrobatiaa.

Kirjassa on mukavasti mukana teoriaa, jota peilataan sopivalla tasolla aina käsitteillä olevaan aiheeseen tai tabuun. Mielenkiintoisia teorioita ovat esimerkiksi perinteisen, vastakkaisasetteluun perustuvien työ- ja vapaa-aikakäsitteiden korvaaminen Siegelin & Rockin esittämällä seitsemällä eri tekemisellä, mitä aivomme tarvitsevat: fokusoitu tavoitteellinen aika, spontaani/luova aika, sosiaalinen aika, oma reflektointiaika, fyysisen treenin aika, rentoutumisaika ja nukkumisaika.  Palautteenantoa käsittelevässä luvussa esitetään perinteisen palautteen (feedback) rinnalle tulevaisuuteen katsovaa mallia (feedforward).

Miinusta annan oikeastaan vain jähmeästä startista. Kirjan alussa on lähes 40 sivua johdantoa ja perusteluja, miksi tämä kirja tarvitaan. Vähempi olisi mielestäni riittänyt. Pihvi alkaa sivulta 46.

Kaiken kaikkiaan kurkistus johtajan pimeään puoleen oli helpottava kokemus. Pokerinaaman takana ei välttämättä olekaan täysin kylmä ja tunteeton vallankäyttäjä, vaan inhimillisyytensä ja heikkoutensa kokeneesti peittävä, väsynyt ja ristiriitaisten tunteiden kahlitsema ihminen.

Kirja on täynnä asioita, jotka tiedetään, mutta joista kukaan ei puhu. Toivottavasti Johtajien tabut rohkaisisi organisaatioita ja johtajia avoimempaan keskusteluun. Ilman rohkeutta ja avoimuutta ei tapahdu muutostakaan, jota yhteiskuntamme kipeästi tarvitsee.

0