Kaikki kirjoittajan Annukka artikkelit

Pitkä matka

Kesä: otetaan breikki kaikesta, pakataan laukut ja lähdetään perheen kanssa lomalle – tietysti lentäen. Maapallo kuumenee ja jäätiköt sulavat, mutta vielä ehtii. Eihän tämä yksi kerta vaikuta mihinkään. Kaikki muutkin lentävät. Loma on lomaa myös ilmastonmuutoksesta. 

Auringonlasku Krabilla.

Vaikka viime aikoina on julkaistu muutamia juttuja ideologisista maata pitkin -matkustajista, Suomessa heidän osuutensa on vielä häviävän pieni. On aivan totta, että juna-laiva-yhdistelmiä ei voi verrata lentämiseen: matkaketjut ovat hankalampia hahmottaa ja suunnitella ja matka-aika on moninkertainen. Maata pitkin -matkustamisen suosion kasvu edellyttäisi, että matkaideologiamme ei olisi enää nopeasti perille, vaan nautitaan matkasta, ei päämäärästä.

Tähän maailmaan on vielä pitkä matka, sillä suomalaiset lentävät enemmän kuin koskaan. Lentämisen osuutta kokonaispäästöistä on helppo vähätellä, mutta miettikää itse: yhden päivän aikana maailmassa tehdään noin 200 000 lentoa. Viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan turismin todellinen osuus kasvihuonepäästöistä olisi jokseenkin merkittävä, noin 10 %. Lentämisen kokonaisvaikutuksia onkin haastavaa arvioida. Esimerkiksi tuoreessa saksalaistutkijoiden laskelmassa nostetaan esille tiivistymisjuovien vaikutus, joka yleensä jätetään huomioimatta lentoliikenteen päästöjä arvioitaessa.

Flight radar on palvelu, josta näkee reaaliaikaisesti maapallon lentoliikenteen.
Osoitteessa www.flightradar24.com (ja Twitterissä, mistä ylempi kuvakaappaus) voi seurata maailman lentoliikennettä. Eilen, perjantaina 28.6. maailmalla tehtiin lähes 225 000 lentoa.

Oletan, että meistä jokainen tuntee ihmisiä, jotka lentävät todella paljon – pelkästään lomille useita kertoja vuodessa. Koska olen enemmän suora kuin diplomaattinen, haluaisin aika usein kysyä näiltä ihmisiltä, miten he voivat samaan aikaan lukea uutisia kiihtyvästä ilmastokriisistä ja olla kuin mitään ei olisi meneillään. Tyyppien hiilijalanjälki vastaa noin neljää maapalloa, mutta silti kukaan ei tunne mitään vastuuta siitä, että omaa ylikulutustaan voisi vähän karsia (tai itse asiassa todella paljon). Ihan kysymättäkin vastaus näyttäisi olevan, että aihe ei vaan kosketa. Uutisia ei kannata lukea, sillä henkilökohtainen elämysriippuvuus (ja yhtä lailla sen jakaminen somessa) on ilmastonmuutosta tärkeämpää. Instagram on oikeastaan aika merkittävä ympäristöriski. 

Halpa lentäminen on rapautunut myös käsityksemme matkailun laadusta. Jos ihmisiltä kysyy, miten reissu meni, vastaus on jotain tyyliin ”tosi kivasti, oli ihanan lämmintä ja aurinkoista, lapset ui altaassa”. Lentäminen on niin halpaa, että reissuun on helppo lähteä äkkilähdöllä tai ihan vaan siksi, että saa vaihtelua viikonloppuun.

Minulle ”lämmintä ja aurinkoista” ei ole enää riittävä peruste. Perheemme ei ole lentänyt yli kahteen vuoteen, ja kieltämättä se on nostanut rimaa ja tehnyt minusta kriittisemmän: jos lähtisimme nyt ulkomaille, mitä sellaista matka tarjoaisi, mitä emme ole vielä kokeneet tai mikä muuttaisi ajatteluamme tai ymmärrystämme paremmaksi? Matkailu on ihanaa, mutta olen myös yhä vakuuttuneempi, että pikalomailu aurinkorannalla ei sinällään ratkaise työelämän minulle aiheuttamia palautumiseen liittyviä ongelmia – se vain vie huomion hetkeksi toisaalle. Turismi on pääasiassa henkisten pikavoittojen metsästystä, ja all inclusive -hotelleista käteen jäävä pinnallinen yltäkylläisyys alkaa ainakin itsellä hälvetä viimeistään paluulennon aikana. Elämys tuo kuitenkin niin suurta hetkellistä mielihyvää, että tarvitsemme matkailua yhä lisää. Samaan aikaan vastaus moneen asiaan löytyisi todennäköisesti sisältä itsestämme, ei tuhansien kilometrien päästä.

Rapu hiekassa.

Toki kaikki ilmaston kannalta ratkaisevat päätökset tehdään – jos tehdään – muualla, poliittisilla areenoilla. Miksi siis yksilön valinnoilla on väliä?

Siksi, että poliittisia päätöksiä ohjaamme viime kädessä me ihmiset: mitä asioita me yhteisönä arvostamme, mitä asioita hyväksymme tai emme hyväksy, mihin vaadimme muutosta. Meidän pitää muuttaa käsityksiämme ensin henkilökohtaisella tasolla, että voimme sen jälkeen tehdä sen yhdessä, ja jotta viimein vaadimme muutosta myös päättäjiltä. Ymmärrys ja teot kulkevat käsi kädessä. Siksi valinnoillamme on väliä.

Vuosi hävikkiruoka-asiakkaana

Lounasravintoloiden ylijäämäruoan myymisessä ei varsinaisesti ole mitään uutta – sitä on tehty paikallisena ja pienimuotoisena varmasti jo vuosikymmeniä. Uutta on sen sijaan hävikkiruoan ympärille viime vuosina syntynyt palvelubisnes, joka lienee pitkälti tulosta kiertotalousajattelun kehittymisestä ja ilmastonmuutoskeskustelusta. Globaalissa mittakaavassa noin kolmannes kaikesta tuotetusta ruoasta heitetään pois – ihan valtava määrä! –  ja sen osuus kasvihuonekaasupäästöistä on arviolta yli 8 %. Ruokahävikin torjuminen eri tavoin on yksi niistä pienistä keinoista, joilla jokainen voi osallistua ilmastonmuutoksen hidastamiseen.

Ympäristönäkökulman lisäksi ravintoloiden hävikkiruoan ostaminen tarjoaa arvokkaan käytännön avun, kun ei itse ehdi tai jaksa tehdä ruokaa joka päivä. Antellin lounasravintola pelasti arkeni vuosien ajan myymällä hyvää arkiruokaa kohtuulliseen litrahintaan. Viestintä hoidettiin sähköpostilla aina samaan kellonaikaan, ja jos halusi apajille, oli oltava ripeä.

Hävikkiruokaa aikuiseen makuun: Savukinkkupastaa, couscous-salaattia, sienikääröä ja focacciaa.

Työpaikka vaihtui, Antell jäi osaltani historiaan. Otin hävikkiruokapalvelu ResQ Clubin käyttöön noin vuosi sitten. Alkuvaiheessa tarjolla oli juuri sitä mitä toivoin: hinta-laatusuhteeltaan erinomaista perusruokaa, jota tarjosi erityisesti Toivolan vanhalla pihalla toiminut kahvila Muiston ”perijä” Love Local Brands Cafe. Harmitti, kun paikka lopetti. 

Vuoden aikana olen testaillut suurta osaa Jyväskylän keskusta-alueen tarjonnasta. Kotiruoka on valitettavasti vähemmistössä, ja edelleen suurin ja säännöllisin tarjonta tulee pizza- ja etnisistä ravintoloista, jotka eivät mene ihan pienten lasten makumaailman kanssa yksiin. 

Pääsääntöisesti ravintoloiden tarjonta noudattaa maailmanpelastusfilosofiaa: reilu annos kohtuulliseen hintaan. On toki myös niitä, jotka pyrkivät tekemään bisnestä eli annoskoko on vähän nafti ja sitä on jatkettu jäävuorisalaatilla. Muutoin palvelu on toiminut joka kerta erinomaisesti. Kertaakaan annos ei ole jäänyt saamatta. Koskaan ei ole sattunut mitään yllättävää. Tiettyjen ravintoloiden suosion huomaa nopeasti: parhaat annokset on jo myyty, kun itse vasta käynnistelet appia.

Välillä on kiva ”pelastaa” myös herkkuja. Henkilökohtaiset terveiset laatikon kannessa ilahduttivat!

Palvelun ainoa ongelma liittyy omasta näkökulmastani pakkaamiseen. Yksi vakioravintoloistani käyttää ”intialaismallista” laakeaa muovipakkausta, jossa on kolme lokeroa: yksi iso ja kaksi pientä. Ruoka, myös keitto, on aina pakattu isoon lokeroon. Tällaista pakkausta ei saa mitenkään kannettua kassissa vaakatasossa, koska paino on jakaantunut epätasaisesti. Riski, että nestemäinen ruoka valuu kassiin, on aika iso. (Lisäksi pakkaus on osittain musta. Leikkelenkin sen aina palasiksi ennen kierrättämistä.) Toiset ravintolat taas suosivat styroksisia ”snagaripakkauksia”. Enpä kehuisi niitäkään, sillä neste valuu helposti raoista ja pakkaus on sekin heitettävä sekajätteeseen.

Vaikka kuinka ruoan jalanjälki on pakkausta merkittävästi suurempi, moni – minäkin – suosii hävikkiruokaa ympäristösyistä. Pakkauksen ympäristöystävällisyys ja kierrätettävyys ovat osa asiakaskokemusta ja omaa arvomaailmaani. Kaupassa asioidessani valitsen aina ensisijaisesti tuotteen, jonka pakkaus on kierrätettävä ja toki tahtoisin toimia näin myös hävikkiruoan suhteen. Tästä syystä ResQ brändinä ei kanna ihan loppuun asti. Olisikin upeaa, jos ResQ tarjoaisi ravintola-asiakkailleen pakkausratkaisun, joka yhdenmukaistaisi asiakaskokemuksen lisäksi annoskokoja ja helpottaisi pakkausten kierrättämistä.

ResQ kerää ja tallentaa käyttäjilleen tietoa heidän ostoksistaan. Pienistä teoista kasvaa ajan kanssa isompia.

Pienenä vinkkinä, että aloittavien ravintoloiden kannattaisi ehdottomasti ottaa ResQ heti käyttöön. Hävikkiruoan myymisen lisäksi palvelu on samalla edullinen tapa tehdä tiettäväksi (eli markkinoida) omaa olemassaoloaan. On myös erinomaista, että moni K-kauppa myy erääntyviä tuotteita ResQ:n kautta.

panzanella
Kuivahtanut leipä taitaa olla yksi kotien ”suosituimmista” biojätteen täyttäjistä. Panzanellasalaatti on kätevä ja helppo ruoka, missä kuivahtanut vaalea leipä nousee oikeuksiinsa. Tämä hävikkiruoka on itsetehty.

Isommassa mittakaavassa ruokahävikin torjuminen tapahtuu tietysti monella muullakin sektorilla, ja meidän kuluttajien kannalta oleellista on tiedostaa ostotottumuksiemme heikkoudet sekä suunnitella ja ennakoida omat ja perheen tarpeet tarkemmin. Myös ruoan elinkaariajattelun omaksuminen on tärkeää, sillä se antaa perspektiivin hävikin laajuudelle. Mukillinen kahvia kun ei ole 3 dl vaan lähes 300 litraa vettä viemäriin

Muita hävikkiruokapalveluja
Lunchie Market
MatSmart
Fiksuruoka

Hävikkiruokaravintoloita Helsingissä
WasteFeast
Ravintola Loop
Restaurant Nolla

Politiikan maratonilla

Alex (Stubb–Hämäläinen, Otava 2017) on kirja, johon en ehkä olisi tarttunut ilman joulupukkia. En harrasta elämäkertoja, varsinkaan poliittisia. Mutta välillä on hyvä tuupata itsensä myös tältä osin epämukavuusalueelle.

Keskelle ummehtunutta suomalaisen politiikan kenttää pelmahtanut Alexander Stubb oli aikoinaan juuri se mitä Suomi ainakin minun mielestäni tarvitsi: uusia ja tuoreita toimintatapoja, eurooppalaista perspektiiviä ja ennen kaikkea hirveä määrä energiaa. Ensimmäinen mielikuva Stubbista sisältää yhä leveän amerikkalaisen hymyn ja intensiivisen presenssin. Muistan, miten hienolta tuntui saada eduskuntaan erilainen ja urheilullinen poliitikko, joka uskalsi murtaa alan normeja ja toimia johdonmukaisesti omien arvojensa mukaan. Seurasin Stubbia Twitterissäkin, kunnes vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjointiin liittyvä ”poliittinen valistus” alkoi häiritä liikaa.

Kirjaa lukiessa tajusin, että viime vuodet ovat minulle politiikan suhteen aika sumuisia. Olikohan töissä liian kiire, sillä en itse asiassa edes muistanut, että Stubb oli ollut myös Suomen pääministerinä. Muistan hänet ensisijaisesti meppinä ja toissijaisesti ulkoministerinä. Toisaalta olen politiikan seuraajana hyvin keskiverto suomalainen: luen ja katson uutisia jos ehdin, en tiedä mitä kulisseissa tapahtuu ja unohdan nopeasti niin hyvät kuin huonotkin asiat. 

Kirja sen sijaan piirtää Stubbista uskottavan henkilökuvan sekä poliitikkona että ihmisenä. Omaan silmääni parasta antia olivat kuvaus hänen nuoruudestaan ja toisaalta rehellinen sukellus (pää)ministerin rankkaan arkeen ja siihen ristiriitojen ja haastavien tilanteiden aiheuttamaan ryöpytykseen, mihin korkeassa asemassa joutuu. Mitä enemmän pyrkii puuttumaan hallitseviin asetelmiin ja tekemään asioita uudella tavalla, sitä varmemmin ärsyttää ja saa näkymättömiä vastustajia, joiden asema on uhattuna. Puoluetaustasta riippumatta ihmiset kohtaavat työssään varmasti hyvin samankaltaisia ongelmia.

Meille äänestäjille poliittisen kentän arki sekä toiminta- ja päätöksentekoprosessit eivät ole erityisen läpinäkyviä. Omassa mielikuvassani politiikassa on eniten omia etujaan ajavia yksilöitä, jotka petaavat milloin itsensä ja milloin kenenkin taustajärjestön tai rahoittajan etuja. Tämäntyyppiset kirjat antavat toivoa siitä, että on myös yhteistä etua (vaikka etu määritelläänkin puoluekohtaisesti) ajavia ihmisiä.

Kirjan alussa, missä Stubb kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan, koin vahvan assosiaation Matteus-vaikutukseen. Kaikesta kovasta ja ansiokkaasta työstä huolimatta moni hänenkaltainen ihminen on osa sitä eliittiä, joka on saanut toimivan ohituskaistan menestykseen nimenomaan (vanhempiensa) verkostojen siivittämänä. Joskus riittää vain yksi tai kaksi sellaista tilannetta, missä suhteiden kautta aukeaa joku tärkeä väylä, kuten hyvä opiskelu- tai harjoittelupaikka juuri oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Vaikka ihminen itse lopulta rakentaa oman uransa, nämä tärkeät oikopolut pohjustavat onnistumista aivan eri tavalla kuin lahjakkaalla, mutta duunariperheestä ponnistavalla ihmisellä, jolta tukiverkosto puuttuu. Tämä sekä henkinen että toisaalta ihan taloudellinen tukeminen on sitä, mikä jostain syystä on asianomaisten vaikea tunnistaa muuksi kuin omaksi ansiokseen.

Kirjan viimeiset luvut osuivat kohdallani sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien ja hallitusneuvotteluiden yhteyteen. Vertailu vuoden 2015 tilanteeseen toi lukukokemukseen oman mausteensa.

Harkitsin, että saatan alkaa taas seurata Stubbia. Mutta vasta eurovaalien jälkeen. 

Mihin tarvitsemme pilliä?

Äkkiseltään ajatus kuulostaa hyvältä: korvataan maailman miljoonat muovipillit paperisilla. Vähemmän muovijätettä, tilalle maatuvaa tai kierrätettävää paperia. Tämähän on juuri sitä ilmastonmuutoksen tuomaa uutta liiketoimintaa, mistä on puhuttu. Hip hei.

Mutta sitten kun asiaa tarkemmin miettii, tunnelma vähän latistuu. Kyllä, pikaruoka-aterioiden muovipillit voi korvata paperisilla, mutta miksi ylipäätään lähteä korvaamaan niitä millään? Miksei vaan muuteta tuotetta pillittömäksi? Mihin terve aikuinen ihminen tarvitsee pilliä?

Jossain määrin muovipilliasiaan kiteytyy koko ihmiskuntamme henkinen velttous: haluttomuus ja kyvyttömyys muuttua. Hampurilaisateria on länsimaisen kulutusjuhlan ikoninen tuote. Sen oleellisena osana oleva virvoitusjuoma juodaan nestekartonkimukista, jossa on kansi ja pilli. Tähän älköön kukaan kuolevainen puuttuko.

Vaikka pystymme muuttumaan, tuntuu, että teemme ensisijaisesti muutoksia ja päätöksiä, jotka varmistavat ettei meidän tarvitse oikeasti muuttaa mitään. Muutos, joka vaatisi henkistä resettiä eli asioiden uudelleenkäynnistämistä, on lopulta liikaa.

Bisnesmaailmassa on ollut tapana kysyä, teemmekö oikeita asioita vai teemmekö asioita oikein. Mitä tämä sama kysymys tarkoittaa arjessa?

Sen sijaan, että korvaamme hampparipihvin vegaanirouheella ja muovipillin pahvisella, opettelisimme tekemään maukasta kasvispikaruokaa ihan itse.

Sen sijaan, että ostamme vähäpäästöisemmän auton, vaihtaisimme autoilun julkisiin tai (sähkö)pyörään. 

Sen sijaan, että ”kierrätämme” jatkuvasti ostamiamme uusia vaatteita, vähentäisimme vaatteiden ostamista.

Sen sijaan, että lennämme useita kertoja vuodessa lomalle ja kompensoimme lentopäästömme, vähentäisimme lentämistä (ja matkustaisimme esimerkiksi kotimaassa).

Sen sijaan, että korvaamme palvelusta tai tuotteesta jonkun palan ”ekologisemmalla”, miettisimme koko palvelun ihan uusiksi puhtaalta pöydältä.

Ei pillijätteen määrä vähene vaihtamalla materiaali muovista paperiseksi. Pillijätteen määrä vähenee vain lopettamalla pillien käyttö. 

Tunti vuodessa ei todellakaan riitä

Viisi vuotta sitten kirjoitin silloisen kollegani kanssa hieman provokatiivisen uutiskirjejutun siitä, miten Earth Hour on energiansäästön kannalta melko merkityksetön (”Minuutissa sama säästö”). 

Pääviestimme oli, että energiansäästössä näyttävimmät teot eivät ole aina niitä tehokkaimpia. Jos haetaan todellisia ja pysyviä säästöjä, valojen sammuttelujen sijaan toimenpiteiden pitää olla aivan toista luokkaa.

Earth Hourilla on ollut ehdottoman tärkeä symbolinen merkitys siinä, miten maailman huomio saadaan hetkeksi energiansäästöön – ja kaikki voivat osallistua.

Kuitenkin nyt viimeistään tuntuu, että aika on ajanut tapahtuman ohi. Maapallo ei tarvitse valojen sammuttelua tunniksi, vaan todellisia, merkityksellisiä ja vaikeitakin päätöksiä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi – joka päivä.