Avainsana-arkisto: vaikuttamistyö

Puolesta vai vastaan?

Kävin taannoin lyhyen mutta mielenkiintoisen ajatustenvaihdon vaikuttamisen mahdollisuuksista. Keskustelu lähti ajankohtaisesta mielenilmauksesta.

”Asioiden vastustaminen vie energiaa paljon enemmän kuin niiden puolustaminen. Siksi olen aina jonkun asian puolesta”, keskustelukumppani tiivisti kantansa.

Vastasin, että maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, joita on pakko vastustaa, jos halutaan muutosta. Keskustelukumppani ei tainnut olla samaa mieltä. Hän on optimisti ja ajatteli, että kaikkeen vääryyteenkin löytyy myös se näkökulma, mitä voi puolustaa.

Keskustelu tyrehtyi, mutta teema jäi vaivaamaan.

Olen tietysti täysin samaa mieltä siinä, että yksilötasolla jatkuva negatiivinen asioiden vastustaminen on henkisesti raskasta ja paljon kuormittavampaa kuin positiivisiin asioihin keskittyminen.

Mutta kysymys kuuluu, voiko maailmassa saada vaikuttavia muutoksia aikaan tekemällä asioita vain posin kautta? Jos tavoitteena on vaikkapa yhteiskunta, jossa ihmisiä ei arvoteta etnisen taustan perusteella, päästäänkö tähän pelkästään ”taistelemalla suvaitsevaisuuden puolesta” ilman että samalla ”vastustetaan rasismia”? Jos jonkun väestöryhmän oikeuksia halutaan kaventaa, voiko tätä muutosta vastustaa kannattamalla? Entä tunnistetaanko haitallisten asioiden rakenteet ja mekanismit riittävästi, jos keskitytään vaan edistämään hyviä asioita?

Omalta osaltani tulin lopputulokseen, että meidän turvallisessa länsimaisessa yhteiskunnassamme positiivisiin asioihin keskittyminen on etuoikeus. Meillä on varaa ja mahdollista valita otammeko arjessa edes kantaa mihinkään muuhun kuin oman napanöyhtämme koostumukseen, ja jos otamme, mihin asioihin ja näkökulmaan keskitymme. Samalla jätämme negatiivisen lähestymisen jonkun toisen murheeksi.

Isolla osalla maapallon ihmisistä, jotka elävät keskellä köyhyyttä, sotaa tai rankasti eriarvoista yhteiskuntaa, tätä valinnan mahdollisuutta ei ole.

0

”Pelolla ei siirretä vuoria”

HBO Nordicilla on esitetty kevään ajan mielenkiintoista, 1970-luvulle sijoittuvaa Mrs. America – sarjaa, missä Yhdysvaltain perustuslakia täydentävää sukupuolten tasa-arvoa (ERA=equal rights amendment) ajavan feministisen liikkeen vastustajaksi nousee ”perhearvojen puolesta taisteleva” konservatiivinaisten ryhmittymä Phyllis Schlaflyn johdolla. 

Sarja on fiktiivinen, mutta kuvaa todellisia tapahtumia pääosin todellisuudessa eläneiden henkilöiden kautta. Republikaaninaisten Stop ERA -kampanjointi onnistui hidastamaan tasa-arvolain lisäyksen läpimenoa, ja samaan aikaan tapahtuneet muut poliittisen ilmapiirin muutokset vaikuttivat lopulta siihen, että lain ratifiointiin vaadittu määrä osavaltioita jäi määräajassa saavuttamatta. Nyt, 40 vuotta myöhemmin, lisäyksen on vihdoin ratifioinut 38 osavaltiota, mutta republikaanivaltainen senaatti on viestittänyt, että se tuskin ottaa aloitetta käsittelyyn. 

1970-luvun alun Yhdysvalloissa feminismillä oli poliittista valtaa (ja feministeillä solidaarisuutta), jota on tänä päivänä vaikea hahmottaa. STOP ERA -kampanjoinnin vahvistama poliittinen polarisoituminen sen sijaan kuulostaa hyvinkin tutulta. Sarja kannattaa katsoa myös kiinnostavien näyttelijäsuoritusten takia. Cate Blanchett säteilee arvokkaan ja kliseisen konservatiivirouva Phylliksen roolissa ja feministiryhmien riveissä on monta eri sarjoista tuttua karismaattista naisnäyttelijää. 

Bella Abzug (Margo Martindale) ihmettelee, eikö Betty Friedania (kuvassa, Tracey Ullman) harmita, ettei tätä enää pidetä radikaalina. Radikaalius ei ole itseisarvo – myös ilmastokriisin torjunta tehostuu, kun sen parissa työskentely muuttuu ihmisten mielissä valtavirraksi.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut poliittisesta historiasta eikä Yhdysvaltojen feministisen liikkeen tarina ollut tuttu, joten sarja herätti minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mrs. America tarjoaa kuitenkin jo sarjana monta yhtymäkohtaa tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1970-luvulle, käy hyvin selväksi miten aikaavievää ja vaativaa vaikuttamistyö jo tuohon aikaan oli. 2020-luvulla meillä on käytössämme digitaaliset sosiaalisen median työkalut, joiden vuoksi vaikuttamistyötä on helpompi tehdä, teoriassa. Keskivertoihmisten näkökulmasta keskenään ristiriitaisten viestien määrä on tänä päivänä käsittämätön. Valehtelusta ei seuraa ”juuri mitään”. Eikä poliittinen vaikuttaminen useimmiten sovi keskivertoihmisen prioriteetteihin tai tuntiraameihin – eikä yksilövetoiseen arvomaailmaan. Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen kiinnostaa vasta, kun se koskettaa henkilökohtaisesti omaa arkea ja hyvinvointia.

Sarja osoitti omalta osaltaan, miten tärkeää yhteistyö ja yhteiset pääviestit ovat. Esimerkiksi ilmastokriisin torjunnassa vaikuttamistyötä tehdään monella rintamalla ja eri yhteisöissä. Vaikka kaikkia toimijoita tarvitaan, on pirstaloituminen myös ongelma: se tärkein yhteinen ydinviesti ja siihen linkittyvät konkreettiset muutostavoitteet jäävät viestinnällisesti puuttumaan.

Ilmastokriisikeskustelussa lähtökohtaisesti tilanne on myös hyvin vakava: suurin draiveri on pelko – kaikesta siitä kauheudesta, mitä tapahtuu, jos nyt ei toimita. Mrs. America -sarjan loppupuolella joku feministeista toteaa, että ”pelolla ei siirretä vuoria”. Näinhän se on. On huomattavasti selkeämpää ajaa asiaa, jossa pelon hallinta ei ole niin keskeistä kuin ilmastokysymysten osalta. Ja valitettavasti meillä tuntuu olevan vielä pitkä matka myös siihen, että ilmastokriisin torjuminen olisi valtavirtaa.

0