Ehdottomasti ekologisinta on olla ostamatta mitään, mitä ei oikeasti tarvitse. Kakkosena tulee lainaaminen tai vuokraaminen ja hyvänä kolmosena käytettynä ostaminen. Vaatteiden kohdalla korostuu erityisesti vedensäästö: Ostamalla yhden T-paidan ja yhdet farkut käytettynä, vettä säästyy yli 7000 litraa eli saman verran mitä keskivertolänsimaalainen juo seitsemässä vuodessa.  Koska niin moni uskoo tekevänsä vastuullisen valinnan ostamalla luomupuuvillatuotteita, sanon vaan, että luomupuuvilla ei tässä suhteessa ole yhtään sen ekologisempi kuin muu puuvilla. Kaikki neitseellisen puuvillan viljely ja valmistus vaatii hirveän paljon vettä. 

Kun kohderyhmänä on naiset ja pienet lapset, saatavuusongelmaa ei ole

Moni vaatebrändi on perustanut oman “preloved”-kategorian verkkokauppaansa, ja varsinkin naisten ja pienten lasten vaatebrändien kohdalla nämä voivat olla ihan käteviä. Laadukkaiden ja hyväkuntoisten, jopa uudenveroisten vaatteiden löytäminen ei olekaan ongelma, jos olet nainen tai etsit vaatteita pienelle lapselle. Second hand -markkina nojaa tällä hetkellä voimakkaasti näiden kahden kohderyhmän varaan. 

Ne teineistä, jotka ovat kiinnostuneita säästämään luontoa ja rahaa, shoppailevat varmasti ihan sujuvasti kirpparivaatteita kivijalkamyymälöistä tai verkosta.  Mutta sitten on meitä, joiden lapsella on tarkka kriteeristö mitä hän haluaa, mutta jota ei voisi vähempää kiinnostaa vaatekaupassa juokseminen, vaan varsinainen hankinta on ulkoistettu vanhemmille. Tämä on myös hyvä, sillä jos lapsi ostaisi, hän ostaisi uutena. Mutta kun äiti ostaa, hän haluaa ostaa käytettyä. 

Mistä siis hankkia second hand -vaatteita vaativalle varhaisteinille, varsinkin pojalle, jolle kelpaa vain tietyt merkit ja värit? Eikä vaate tietenkään saa näyttää käytetyltä. Oma lukunsa on vielä urheiluvälineet, kuten treenikengät tai uimaräpylät. Kun kengän pitää istua tiukasti eikä kasvuvaraa saa olla puolta numeroa enempää, tuntuu järjettömältä maksaa 70-150 euroa uusista, jotka ovat viimeistään seuraavalla kaudella liian pienet.

Alusta vs. verkkokauppa

Second hand -kaupat voi karkeasti jakaa kahteen kategoriaan: alustoihin, joissa yksityishenkilöt myyvät suoraan toisilleen sekä “perinteisiin” verkkokauppoihin, joissa tuote ostetaan yritykseltä. Molemmissa on puolensa. Myyjänä suosin tietysti alustaa, jossa saan itselleni koko hinnan, mutta ostajana on taas turvallisempaa suosia yrityksiä, jotka tekevät esimerkiksi laatutarkistuksen tuotteille. Olen ainakin itse havainnut pientä inflaatiota Tori-tuotteiden kuntoluokituksessa. Verkkokaupasta ostaessa voin aina odottaa melko hyvälaatuista tuotetta, koska myyntiin ei edes oteta korjausta vaativia.

Samalla on pakko todeta, että murrosvaihe, jossa elämme vielä pitkään, ei ole ollut suosiollinen kaikille verkkokaupoille. Nurin ovat menneet mm. Rekki ja vahankaytetty.fi. Itse hävisin useamman sadan euron arvosta myyntiä joitakin vuosia sitten, kun ehdin toimittaa ne kaikkein arvokkaimmat ja siisteimmät vaatteeni merkkibrändien kauppaan, joka menikin pian konkurssiin. (Olen jo unohtanut kaupan nimen!) Tässä valossa ennustankin Tori.fi:lle pitkää ikää. Kun vielä 15 vuotta sitten ykköskanava oli Huuto.net, kukaan ei enää edes muista sen olemassaoloa.

Second hand -vaatteet teini(poja)lle

Ostan vaatteeni pitkälti Emmystä, mutta teinien kohdalla se ei ole paras vaihtoehto. Vielä vuosi sitten tosin löysin sieltäkin lapsille lähes kaiken mitä tarvitsen, mutta nyt tilanne on toinen. Koska en käytä ”aikuisten” suosimia somekanavia kuten Facea tai Instaa, teinivaateostoksissa luotan kahteen digitaaliseen kivijalkaan: Toriin ja Sellpyhyn.

Tori on tietysti jo klassikko, ja sieltä löytyy hakuvahtia käyttämällä yleensä viikossa tai parissa juuri se mitä on etsinyt. Olen ostanut lapselle esimerkiksi Niken collareita ja collegeita sekä treenikenkiä ja muita urheiluvälineitä. Käytän paljon hakuvahteja. Yksittäisten vaatteiden ostaminen yksittäisiltä myyjiltä tulee tietysti pidemmän päälle kalliiksi, kun joka kerta pitää maksaa postituskulu erikseen. Tori-diilistä ollaan montaa mieltä, mutta itse olen kokenut sen hyväksi ratkaisuksi sekä ostajana että myyjänä. Se tuo alustaan turvallisuutta, joka on tähän asti ollut verkkokauppojen etu.

Ruotsalainen Sellpy on lasten ja varhaisteinivaatteiden aarreaitta, ainakin meille. Varsinkin ruotsalaisia merkkejä on runsaasti tarjolla. Olen ostanut todella hyväkuntoisia Polarn O. Pyret’n paitoja nuoremmalle ja monenlaisia paitoja, housuja ja lenkkarit varhaisteinille. Tykkään tavasta, jolla Sellpyssä kerrotaan käytettyjen vaatteiden ympäristöhyödyistä. Tästä ei voi tulla kuin hyvä mieli ostajalle. Samaa harrastaa myös PureWaste, mutta muualla en ole tähän törmännyt.

Sitten on vielä pakko mainita Tise, vaikka en käytä, osta enkä myy mitään sieltä. Kun törmäsin Tiseen ensimmäisen kerran, tajusin miten vahvasti itse elän edelleen verkkokaupan toista aaltoa, eli sellaista perinteistä, missä myytävä tuote on keskiössä. Tisen konsepti on nykyaikainen, yhdistelmä secondhandiä instagram/tiktok/whatever-henkeä, missä myyjä on vahvasti läsnä. Myyjä toimii itse tuotteidensa mallina. Ihmisiä kannustetaan esittelemään tuotteitaan inspiroivasti. Tämä toimii varmasti nuoriin, koska formaatti on täysin yhdenmukainen somekanavien kanssa.

Jos sinulla on vinkki hyvästä second hand -verkkokaupasta, josta saa teinien edellyttämiä merkkivaatteita, heitä vinkkisi kommenttikenttään!

The post Mistä second handia varhaisteinille? appeared first on Normisuorittaja.

Paitsi että.

Olemme kyllä jo EU:n tarkkiksella, nimittäin kierrätysasioissa.

Olemme onnettomia lajittelijoita ja kierrättäjiä

Suomi hiihtää EU:n jälkijoukoissa kaukana tavoitteista mitä tulee elektroniikkaromun, yhdyskuntajätteen ja muovipakkausten kierrätykseen. Uutinen se ei ole, tavoitteista jääminen on ollut näköpiirissä jo pitkään, mutta päättäjiä tämä ei tunnu kiinnostavan. Yhdyskuntajätteestä kierrätettyä pitäisi saada puolet (55 %) vuoteen 2025 mennessä. Se, että muutkin EU-maat ovat ihan surkeita kierrättäjiä, ei ole mikään selitys. Oikeudellisesti sitovat tavoitteet on asetettu EU:n jätelainsäädännössä. Kierrätysasteemme junnaa paikallaan ja on selvästi alle EU:n keskiarvon (vuonna 2022 se oli 43 %).

Muovinlajittelussa olemme vajaa 30 %:n lajitteluasteella EU:n keskivertoakselilla. Se on sentään Ruotsin kierrätysastetta korkeampi, mutta kaukana tavoitteesta ollaan tässäkin.

Syitä esimerkiksi muovipakkausten kierrätyksen huonoon tasoon on helppo listata – ja niitä on paljon – mutta asenne- ja arvomaailma on yksi keskeinen tekijä. Vaikka voimme olla iloisia siitä, että kaatopaikalle ei viedä enää juuri mitään, kierrätyskelpoisen jätteen polttaminen energiaksi ei ole mikään uroteko. Jätteiden polttamisesta puhutaan edelleen kiertotaloutena, vaikka todellisuudessa se on viimeinen vaihtoehto materiaaleille, joita ei voida hyötykäyttää.

Ostamme liikaa muovikasseja

Toinen asia, josta saamme varmasti myös piiskaa, on muovipussien (kauppakassien) liiallinen ostaminen. Globaalin tason ongelmia vasten keskustelu muovipusseista tuntuu omassa päässä samalta kuin keskustelu muovipilleistä, mutta fakta on kuitenkin, että suomalaiset ostavat vuosittain 350 miljoonaa (!) muovipussia. Herravarjele. Onhan tässäkin asiassa tosiaan tekemistä. Kun vuonna 2022 ostimme keskimäärin 55 muovikassia per henkilö, ensi vuoden aikana määrä pitäisi jollain ihmeen ratkaisulla pudottaa alle 40:een per henkilö. Voi melkoisella varmuudella sanoa, että tarkkis odottaa tässäkin.

Se, onko juuri tämä se kulutusnäkökulma, mihin meidän pitäisi yhteiskuntana kiinnittää huomiota vaikuttavuuden näkökulmasta, on sitten toinen asia. Toki se on konkreettinen tapa kiinnittää ihmisten huomio asiaan, joka koskettaa käytännössä jokaista suomalaista.

The post Tarkkiksella appeared first on Normisuorittaja.

Jos nyt ohitetaan se itsestäänselvyys, että pakkauksen tehtävä on suojata ja pitää elintarvike tuoreena mahdollisimman pitkään, oma ykköskriteerini on selvä: systeemisesti suunniteltu pakkaus. Systeeminen suunnittelu tarkoittaa, että pakkausta ei suunnitella (vain) elintarviketta valmistavaa yritysasiakasta varten, vaan sopimaan osaksi yhteisiä kiertotalouden prosesseja. 

Systeemisen suunnittelun perusperiaatteet

Tiivistettynä systeemisen ajattelun perusperiaatteet pakkaussuunnittelussa (Sustainable packaging -kurssia mukaillen) ovat:

• Suunnittele pakkaus samalla kun kehität itse tuotetta (PPC = product-package-combinations). 
• Ota vastuullisuus- ja kierrätettävyysnäkökulmat huomioon suunnittelussa alusta asti. Suunnittele myös tuotteen ja sen pakkauksen elinkaaren päättyminen. 
• Tee yhteistyötä kaikkien niiden tahojen (kuten kuluttajien, kierrätysasiantuntijoiden, vähittäiskaupan) kanssa, jotka osallistuvat tuotteen käyttöön tai käsittelyyn jossain sen elinkaaren vaiheissa. 

Kiertotalous venyttää tuotteen elinkaarta

Lineaaritaloudessa sekä tuote että pakkaus käytetään kerran, minkä jälkeen molemmista – vähintäänkin pakkauksesta – tulee jätettä. Jos ajatellaan lähes mitä tahansa tavallista, muovista elintarvikepakkausta, sen käyttöikä on pakkauksen kestävyyteen nähden häkellyttävän lyhyt.

Kiertotaloudessa tuotteen kierrätyksen sijaan kaikkein tärkeintä on jatkaa tuotteen käyttöikää mahdollisimman pitkään. Tuotetta hoidetaan, huolletaan, korjataan ja vasta viimeisenä vaihtoehtona se kierrätetään uudeksi materiaaliksi. 

Elintarvikkeiden ja niiden pakkausten osalta asetelma ei ole näin yksinkertainen. Kun elintarvike on kulutettu, pakkauksesta tulee jätettä – paitsi, jos se on uudelleenkäytettävä. Jos tämä ei ole mahdollista, vähintäänkin pakkauksen (pakkausmateriaalin) tulisi olla helposti uudelleenkierrätettävä. Helposti kierrätettävässä pakkauksessa ei ole turhaa kikkailua. Se on mieluiten monomateriaalia, eli tehty esimerkiksi yhdestä muovilajista, jolloin se on helppo kierrättää uudeksi raaka-aineeksi. Jos pakkaukseen on pakko sisällyttää montaa eri materiaalia (tai muovilajia) ne pitäisi pystyä erottelemaan toisistaan helposti, jotta käyttäjä pystyy lajittelemaan materiaalit oikein.

Kierrätysmateriaalien yleistymistä hidastaa pakkausten heikko kierrätettävyys – viime kädessä siis huono pakkaussuunnittelu

EEA:n tuoreen selvityksen mukaan kierrätysmateriaalien käytön suurin este on neitseellisen raaka-aineen halpa hinta. Toiseksi suurin este on tiettyjen pakkausten hankala kierrätettävyys. Hankalasti kierrätettäviin pakkauksiin törmääkin käytännössä joka päivä. 

Tähän postaukseen olen koonnut esimerkkejä mielestäni hyvistä ja huonoista muovipakkauksista. Nämä arviot ovat täysin subjektiivisia ja omaan arvomaailmaani sovitettuja.  Kuten mainittua, insinööreillä on tähän aiheeseen vähän eri näkökulma. 

Toivottavasti tämä postaus inspiroi myös sinua tutkailemaan seuraavan kauppareissun yhteydessä tekemiäsi valintoja juuri pakkausten kierrätettävyyden näkökulmasta. Jos koodi 07 toistuu erityisen usein, kannat kotiisi huonosti kierrättyviä muovipakkauksia.

Muovipakkausten kierrätys perustuu siihen, että se tehdään meille helpoksi ja mielekkääksi. Mielekkyyttä lisää, jos voin uskoa että ”vaivannäön” seurauksena pakkaus oikeasti palaa kiertoon uutena materiaalina eikä päädy energiajätteeksi eli poltettavaksi. Jostain syystä Suomessa tästä asiasta ei haluta kauheasti puhua. Ihmisten halutaan lajittelevan kaikki muovipakkaukset, mutta ihan yhtä tärkeää olisi puhua pakkausten kierrätettävyydestä ja sen parantamisesta.

Kuluttajina voimme vaatia yrityksiltä paremmin kierrätettäviä pakkauksia. Meidän pitäisi tehdä niin.

Hyvät muovipakkaukset

Minulle hyvä muovipakkaus on sellainen, joka on helposti kierrettävää monomateriaalia tai se on jo valmiiksi kierrätettyä muovia. Ensimmäisen kriteerin täyttää yleensä helposti 05-merkinnällä varustetut eli polypropeenipakkaukset. Ne ovat tyypillisesti kestäviä ja kotikäytössä jopa uudelleenkäytettäviä. Polypropeenin kierrättämisessä on ollut maailmalla haasteita, sen kierrätysaste on ainakin ollut alle 1 %:n (USA:ssa). Tilanteen parantamiseksi tehdään onneksi myös työtä. Suomessa polypropeenia kierrätetään kuulemma hyvin, mutta toistaiseksi kierrätyspakkauksia ei ole tullut vastaan. Olisi kiinnostavaa tietää, minne muovinkeräykseen laitettu PP-pakkaus lopulta päätyy.

Käytännössä kaikki ”hyviksi” valitsemani pakkaukset ovat polypropeenia tai PET-muovia. Ihan täydellisiä nekään eivät toki ole. 

Kierrätysmuoveista omaan silmään on osunut parhaiten PET-muovi eli RPET. Niitä on näkynyt eniten noutoruokapakkauksissa sekä muutamissa elintarvikkeissa.

Pahat muovipakkaukset

Pahat muovipakkaukset ovat sellaisia, joiden oikeaoppiminen lajittelu ja kierrättäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Ne ovat yhdistelmämateriaaleja, joiden todennäköisyys päätyä uudelleen raaka-aineeksi on huono. Ne on suunniteltu vain asiakkaan tarpeisiin ja kiertotalousnäkökulma on jätetty huomiotta.

Oman listani ykköspahis on edelleen Atrian vakuumijauhelihapakkaus, joka on täysin kierrätyskelvoton monikerrospakkaus. En ikinä osta ko. tuotetta enkä viitsi laittaa siitä edes kuvaa.

Rumat muovipakkaukset

On varmasti olemassa ihan visuaalisestikin rumia pakkauksia, mutta tässä kohtaa rumuus on, jos ei vahingollista, enemmän henkistä, ärsyttävää ja epätaloudellista. Suurta ärsytystä aiheuttavat usein etiketit, joita ei saa helposti irti. Ne on joko niin tiukasti kiinni ettei niitä saa kunnolla irti tai ne yksinkertaisesti silppuuntuvat irti vain pieninä hiutaleina.

Summa summarum: yksinkertainen on kaunista, myös pakkaussuunnittelussa. Olisipa hienoa, jos Suomessakin päästäisiin eroon ”hömppäpakkauksista” ja suunniteltaisiin vain sellaisia, jotka 1. ihmisten on helppo lajitella kierrätykseen ja 2. aidosti ovat kierrätettäviä ja siten vastuullisesti toteutettuja.

Lisätietoja ja ohjeita: Design for Recycling

Kaikille ei-insinööreille suosittelen myös edX:n Sustainable packaging in Circular Economy -peruskurssia.

The post Hyvät, pahat ja rumat muovipakkaukset appeared first on Normisuorittaja.

Vaikka olen käytännössä lopettanut pikamuodin ostamisen ja muutenkin vähentänyt rankasti vaatehankintoja, lapsille vaatteita on pakko ostaa. Paitoja löytää halutessaan käytettynä, mutta erityisesti housut ovat ongelmalliset, sillä ne tahtovat kulua loppuun ennen ”seuraavaa kierrosta”.  Samoin sukat. Myös ulkoiluhaalarit kestävät lopulta aika huonosti käyttöä (paitsi LassieTecin kumihaalarit, jotka ovat muutenkin täydelliset Suomen keleihin). 

Tarjolla myös kotimaisia vaihtoehtoja 

Uusi pulahdus internet-maailmaan paljasti, että kierrätysmateriaaleista valmistettujen lastenvaatteiden lipunkantajana toimii tällä hetkellä Mini Rodini. Heillä on laaja valikoima erityisesti ulkovaatteita, joissa kaikissa on käytetty GRS-sertifioitua kierrätysmuovia. Ihan 100 %:nen ei kierrätysmateriaalien käyttöaste ole, mutta selkeästi sinne kuitenkin tähdätään.  

Jos kuitenkin haluaa suosia suomalaista ompelua, täältä kotikaupungistani Jyväskylästä löytyy pieni lastenvaatemerkki Po-No Design, joka on valmistanut Pure Wasten kierrätyspuuvillasta collegehousuja pienille lapsille. Tiedustelin valmistajalta housujen saatavuutta, ja tällä tietoa niitä tulee taas valitettavasti vasta kevääksi.

Pure Waste dominoi kotimaan markkinoita vähän joka suunnalla, sillä jos kyseessä on kierrätystekstiilistä valmistettu vaate, materiaali on lähes aina lähtöisin heiltä. Näin on myös vastikään julkaistun, myös isommille lapsille vaatteita sisältävän Mainio x Pure Waste Pure Basics -vaatemallistonkin suhteen. Ihmettelin ensin Star Wars -henkisiä ”kaapuja”, mutta luin myöhemmin jostain, että juuri tämäntyyppiset vaatteet ovat suunnittelun näkökulmasta ekologisia, sillä hukkapaloja syntyy vähemmän.

Lasten urheiluvaatteita saa myös kierrätysmuovista. Ainakin Adidas valmistaa niitä. Lasten sukkia tai alusvaatteita en sen sijaan onnistunut löytämään. Näitä Sidoste-kierrätyspuuvillasukkia valmistetaan vain aikuisten koossa. 

Sokerina pohjalla kotimainen, maaseutumiljööseen suunniteltu lasten leikkimatto, joka on sekin tehty kierrätyspuuvillasta. Kaikkea ne keksii. 

Kierrätysmateriaalia ei tunnisteta erottautumistekijäksi

Jotain vaihtoehtoja siis jo on, mutta paremminkin voisi mennä. Näyttää siltä, että useimmille vaatemerkeille kierrätysmateriaalien käyttö ei vielä ole erottautumistekijä, vaikka sitä se nimenomaan todellisuudessa olisi.

On tietenkin selvää, ettei kierrätystuotteista ole kilpailemaan hinnalla marketteja ja pikamuotia suosivien ostajien euroista. Uskon silti, että kun tietoisuus tekstiiliteollisuuden kuormittavuudesta kasvaa, myös kierrätysmateriaalien kysyntä nousee ja hinnan merkitys pienenee. Tiedän, että moni pitää esimerkiksi luomupuuvillaa vastuullisena valintana. Minun arvomaailmassani yksikään neitseellisestä raaka-aineesta valmistettu tuote ei yllä vastuullisuudessa samalle tasolle kuin se, joka perustuu kierrätettyyn raaka-aineeseen.

The post Lastenvaatteet kierrätysmateriaaleista appeared first on Normisuorittaja.

Mökkimme jätekuljetuksen vuosikustannus nousi perusmaksun myötä 60 %. Onneksi puhumme vain kymmenistä euroista, ja taloutemme kyllä kestää tämän investoinnin (sekä todennäköiset lähivuosien korotukset).   

On kuitenkin aika väsynyttä maksaa yhä enemmän palvelusta, eli kiinteistön rajalla nököttävän sekajäteastian tyhjennyksestä, jota emme oikeastaan tarvitse ja joka ei sellaisenaan vastaa enää arjen tarpeitamme. 

Tässä muutama käytännön fakta:

1. Jätekuljetuksen tilaaminen haja-asutusalueelle ja mökeille on pakollista. Meidän on siis pakko a) tilata (vähintään) sekajätteen nouto ja b) maksaa tyhjennyksen lisäksi koko vuodelta perusmaksu, vaikka käytämme mökkiä vain kesäaikaan. 
2. Lajittelemme tarkasti myös kaikki mökillä syntyvät jätteet, joten kuljetamme joka tapauksessa itsenäisesti pois muovin, lasin, metallin ja kartongin (biojätteen kompostoimme). Sekajätettä meidän ei kuitenkaan kannata viedä, koska maksamme sen noudosta. Se jätetään jäteastiaan odottelemaan jätekuljetusautoa, kun muut jätelajit kulkevat kauppareissun yhteydessä hyötykeräyspisteeseen. Järkevää? Resurssiviisasta?
3. Mökkitiellä on juhannukselle asti roudan takia painorajoitus, mikä estää jäteauton käynnit. Ihmeen kaupalla pystymme vastuullisesti hoitamaan myös sekajätteen poiskuljetuksen alkukesän ajan. Loppukesäksi otamme sitten kuuliaisesti lakisääteisen jätekuljetuksen. 

Surullista on se, että tämä sekajätekeskeinen asiakassuhde ei varsinaisesti kannusta jätteiden lajitteluun: mitä tarkemmin lajittelemme, sitä vähemmän tuotamme sekajätettä ja sitä enemmän maksamme suhteessa sen noudosta. Voi sanoa, että pussilla on jo aikamoinen hintalappu. 

Toisaalta en yhtään ihmettele, jos nykyinen prosessi ei kaikilta osin toimi. Sanoohan sen nyt järkikin, ettei voi olla taloudellisesti kannattavaa ajattaa isoa jäteautoa maaseudun pikkuteillä poimimassa jätepussukoita sieltä täältä. Mutta olisiko erilaisten ”hintainnovaatioiden” sijaan fiksumpaa soveltaa asiakaslähtöistä palvelumuotoilua? Ilmainen vinkki: jäteyhtiön asiakas ei ole kiinteistö, vaan ihminen. Ja ihminen, joka lajittelee jätteensä kotona, haluaa tehdä sen myös mökillä, työpaikalla, kuntosalilla, leikkipuistossa, hotellissa ja ulkomaanmatkoilla. Ei hän yhtäkkiä heittäydy piittaamattomaksi assholeksi, joka surutta donkkaa banaaninkuoret ja metallitölkit sekajäteastiaan ja nauraa päälle. Asiakas haluaa lajitella, mutta jäteyhtiötä kiinnostaa vain onko sekajätteen nouto kunnossa.

Asiakaslähtöistä olisi esimerkiksi: 

1. Asiakas voisi itse arvioida, tarvitseeko hän omaa sekajätteen tyhjennystä lainkaan, vai riittäisikö esimerkiksi lähimmän päätien varteen rakennettu yhteinen aluekeräyspiste, jonka piiriin hän voisi liittyä vuodessa tietyksi ajanjaksoksi. Jätelaissa on kaikenlaista pakollista, mutta on kummallista, miksei tämän vaihtoehdon tarjoaminen haja-asutusalueilla ole pakollista.
2. Asiakkaan ei tarvitsisi maksaa samalta ajalta useampaa päällekkäistä, esim. kodin ja vapaa-ajanasunnon perusmaksua.
3. Jos sekajäte haetaan omasta jäteastiasta, tyhjennysväli voisi olla kiinteästi kaikille 3 tai 4 viikkoa, mikä tehostaisi ajan ja resurssien käyttöä ja laskisi kustannuksia. 
4. Ennen kaikkea asiakaslähtöistä olisi miettiä, onko sekajätteen kerääminen kiinteistökohtaisesti ylipäätään se, mitä asiakkaat tarvitsevat vai olisiko tänä päivänä jo tarvetta ihan uudenlaiselle mallille, joka vastaisi mökkiasukkaiden tarpeita, kannustaisi vähentämään ja lajittelemaan jäte, ja olisi myös jätekuljetuksen kannalta järkevää bisnestä.

Tämä vaatisi kuitenkin sen, että ihan oikeasti laitettaisiin hetkeksi lakipykälät, velvollisuudet, ”ei toimi meillä”, ”emme vastaa tästä” ja muut laitostumista edistävät meriselitykset sinne sekajäteastiaan – istuttaisiin alas, kuunneltaisiin asiakkaita, luotettaisiin ihmisten hyvyyteen ja mietittäisiin sitten, miten asiat pitäisi tehdä. Asiakaslähtöisesti.

The post Jäähyväiset sekajätteelle appeared first on Normisuorittaja.