Treenit olivat ohi, ja kohta 12-vuotiaan lapseni joukkuekaveri oli ihmeissään. Lapseni vastasi, ettei isä pääse. Todellisuudessa hän ei kehdannut sanoa, että olimme ihan yhdessä sopineet hänen kulkevan 2 km:n matkan bussilla.

Jotain yhteiskunnassamme on pahasti pielessä, kun todellista rakkautta ja hyvää vanhemmuutta on tuoda, vieda ja kuskata isojakin lapsia harrastuksiin naurettavan lyhyitä matkoja. Huolenpitoahan tällä halutaan viestiä, ja näin lapset myös oppivat sen nopeasti kokemaan – ja myös sitä vaatimaan.

Joten eipä ole helppoa olla se joukkueen (lähes) ainoa lapsi, jonka vanhemmat haluavat kannustaa itsenäiseen liikkumiseen – vaikka lapsikin on salaa tyytyväinen itseensä, kun pärjää ja osaa liikkua ihan itse. Joukkueen autollisten perheiden lapsista hän on ainoa, joka kulkee lähes aina linja-autolla tai lihasvoimin vähintään menomatkan.

Kuskaaminen on karhunpalvelus

Mitä “kauheaa” siinä sitten on, jos haluaa viedä ja tuoda lapsensa harrastukseen? Keneltä se on pois?

Jatkuva lyhyiden (esim. alle 3 km:n) matkojen kuskaaminen on ihan samanlainen karhunpalvelus lapselle kuin hamppareiden ja herkkujen syöttäminen monta kertaa viikossa. Siinä missä useimmat ymmärtävät sokerin ja roskaruoan haitalliset vaikutukset paitsi terveyteen myös ruokailutottumuksiin, valtaosa vanhemmista ei näytä tunnistavan, miten haitallista tottumusta jatkuva ovelta ovelle -kuskaaminen ruokkii. Vaikka kuskaukset olisivat kimppakyytejä, lyhyidenkin matkojen kuljettaminen hyvällä säällä normalisoi autoilun ainoana luonnollisena kulkumuotona harrastuksiin.

Ja jotta tämä haitallinen tapa varmasti jatkuisi aikuisuuteen asti, oma ajokortti ja auto hankitaan 17-vuotiaana. Näin varmistetaan, ettei lapsen liikkumistottumuksiin tule sisältymään hyötyliikuntaa nyt eikä varsinkaan sitten, kun innostus varsinaiseen harrastukseen hiipuu. Jäljelle jää se ainoa opittu asia: autoilu joka paikkaan.

Jo kolmikymppiset suomalaiset ovat ylipainoisia

Muutaman vuosikymmenen vallinnut ovelta ovelle -kulttuuri näkyy jo nyt aikuisina, jotka saapuvat harrastamaan liikuntaa omalla autolla, mutta eivät jaksa kävellä sataa metriä parkkipaikalta varsinaiseen suorituspaikkaan vaan pysäköivät aina ulko-oven eteen.

Isompi ongelma on tietysti se, että yli 30-vuotiaista suomalaisista 72 % miehistä ja 64 % naisista on vähintään lievästi ylipainoisia. Kun nimenomaan pitäisi vahvistaa lasten arkiliikunta-aktiivisuutta, vanhemmat hyvää hyvyyttään kylvävät siemeniä liikkumattomuusepidemiaan vieraannuttamalla heidät normaalista arkiliikunnasta.

Mikä lapsen itsenäisessä liikkumisessa oikein pelottaa?

En keksi muuta selitystä, kuin että jotain nämä kuskaavat vanhemmat pelkäävät. Jos se on muu liikenne, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin, sillä he ovat itse merkittävä osa ongelmaa. Liekö kukaan laskenut, kuinka paljon vähemmän meillä olisi henkilöautoliikennettä ruuhkauttamassa liikuntapaikkojen ympäristöjä ja luomassa vaaratilanteita jalan liikkuville, jos suurin osa kuskatuista yli 10-vuotiaista lapsista kulkisi harrastusmatkat kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä.

Onko perustelu se, että siirtymiin menisi mahdollisimman vähän vaivaa ja aikaa? Jos on, mitä lisämahdollisuuksia säästetty 15–30 minuuttia tarjoaa? Itse väitän, että ajankäytöllisesti lapselle ei ole kauheasti merkitystä, istuuko hän naama kiinni puhelimessaan bussissa vai kotona.

Saavutetuista eduista luopuminen ei tietenkään ole helppoa. Kun lapsi on jo ehtinyt tottua kuljetuspalvelun mukavuuteen, ei hän siitä vapaaehtoisesti luovu. Paitsi ehkä jos kaveritkin matkustaisivat pyörällä tai bussilla? Entä jos koko kimppakyytiporukka vaihtaisi auton bussiin? Vaikka lapseni joukkueen treenipaikat sijaitsevat kaikki linja-autoreittien varrella, bussi ei ole vaihtoehto, vaan kyytejä kysellään jopa alle 2 km:n matkalle.

Olisi tietysti hankalaa olla naapuruston ainoa perhe, jossa ei kuskata lapsia harrastuksiin, kun se vähän niinkuin kuuluu asiaan. Jos vanhempia pelottaa huonon vanhemman leima, niin voin kertoa, että aika nopeasti sen kanssa oppii elämään. Ei tarvitse kuin katsoa miten positiivisesti nämä ratkaisut ovat vaikuttaneet jo nyt lapsen itsenäisyyden ja minäpystyvyyden tunteeseen, niin tietää tekevänsä oikein.

Neuvoin lastani vastaavan keskustelun varalle. “Miksi sun vanhemmat joutuu aina viemään ja hakeen sut?” on ihan sopiva vastakysymys.

The post Kuskaajat appeared first on Normisuorittaja.

Juuri hänenkaltaiset asiakkaat olivat minulle ratkaiseva syy lopettaa jäsenyys.

Seitsemän vuoden aikana kyllästyin totaalisesti ihmisiin, jotka saapuvat kuntokeskukseen autolla, mutta eivät jaksa kävellä parkkipaikalta sataa metriä vaan pysäköivät pelastustielle rakennuksen eteen, jossa pysäköinti on kielletty.*

Pihan valaistusta ei tietenkään ole suunniteltu pysäköintiin, vaan se on ilta-aikaan hämärä ja tunnelmallinen. Pihan läpi tapahtuva ajoittainen läpiajo yhdistettynä väärinpysäköityihin autoihin, joita on usein yli 10 samaan aikaan pienessä tilassa, on turvaton liikkua kelle vaan, mutta varsinkin lapsille.

Minulla ei riitä ymmärrystä patalaiskoihin kuntoilijoihin, joiden väärinpysäköintiin kuntokeskus oli haluton puuttumaan. Lopulta totesin, että vitutus pysäköintikulttuuriin ohitti liikunnasta saavutetut henkiset hyödyt. En käytä enää yhtäkään syksyä siihen, että singahtelen pimeällä pihalla autojen välistä ja riskeeraan oman ja välillä myös lapseni turvallisuuden.

Karhunpalvelus, joka kantaa lapsuudesta aikuisuuteen

itsensä ovelta ovelle kuskaavat kävelykykyiset (lähes aina miehet) eivät ole mitenkään harvinainen näky liikuntakeskuksissa. Mistä heitä oikein tulee?

Oma veikkaukseni on, että asenne on kylvetty lapsuudessa. Autokyyti harrastukseen tai kouluun – ovelta ovelle – on ollut pitkään default. Myöhemminkään, kun lapsella on jo ikää ja kykyä itsenäiseen liikkumiseen, matkaa ei kuljeta bussilla saati pyörällä. Miksi kulkea, kun kerta autolla pääsee helpommin ja nopeammin? Varusteita tai ei, hyvään vanhemmuuteen kuuluu, että lapset kuskataan ovelle asti, ettei heidän vaan tarvitsisi kävellä.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, miten haitallista tämä on yksilön terveyden ja yhteiskunnan kannalta. Arkiliikkuminen olisi erittäin tärkeä osa liikunnalliseen elämäntapaan kasvamista. Tuoreen (2022) LIITU-tutkimuksen mukaan vain kolmannes lapsista liikkuu riittävästi. Lähes kolmannes 7-vuotiaista lapsista on jo ylipainoisia. Satoa korjataan jo nyt: Suomalaisista yli 30-vuotiaista miehistä 72 % ja naisista 64 % on ylipainoisia. On tietysti selvää, että liikunnan puute on vain yksi osa ongelmaa, sillä ruokavaliolla on painonhallinnassa erittäin suuri rooli. Yhtä kaikki, tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat tällä hetkellä suurin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy.

Lisäksi ovelle kuskaaminen on kuin tupakointi: paitsi, että se on haitallista kuskattavalle, autoilijat vaarantavat omalla käytöksellään sivullisia, kuten ohikulkijat ja kouluun kävellen tai pyörällä saapuvat lapset. Kuskaajat liikkuvat samoihin aikoihin, mistä seuraa ruuhkaa. Autoa ei mielellään pysäytetä kadulle poistumista varten, vaan ollaan solidaarisia muita kuskaajia kohtaan ja oikaistaan biili puoliksi jalkakäytävälle, jolloin kävelijät joutuvat väistämään. Erityisen ikävää tämä on talviaikaan kun kulkuväylät ovat muutenkin huonommassa kunnossa.

Vanhempana voit auttaa asennekasvatuksessa. Jos treenipaikkaan pääsee bussilla tai pyörällä, miksei panostaa lapsen autonomiaan ja opettaa häntä liikkumaan itsenäisesti? Osana STYLE-tutkimushanketta JYP Juniorit kehittivät kestävän liikkumisen malleja ja pilottiryhmäläiset mm. kulkivat pyörällä treeneihin. Muutos on lopulta asenteesta ja tahdosta kiinni.

Jos asut Lahdessa, Turussa tai Oulussa, vastaa arkiliikkumista koskevaan kyselyyn ja tue hvyien käytäntöjen kehittämistä. Vastausaikaa on 30.10.2023 asti.

*Kiinteistön seinän vierustalla on muutama luvallinen kiekkopaikka sekä invapaikka.

The post Ovelta ovelle appeared first on Normisuorittaja.