Esimerkiksi sanomalehti ja pahvipakkaus voidaan molemmat kierrättää, vaikka vain toinen on pakkaus. Eikä kaupan muovikassikaan ole minun silmissäni pakkaus (vaan säänkestävä kuljetusväline), mutta silti sen saa kierrättää. Siksi tuntuu järjenvastaiselta, että viilipurkin voi kierrättää, mutta käytetty kirkas kertakäyttömuovimuki tai käytössä rikkoontunut iso muovipulkka pitää heittää sekajätteeseen. Suomessa vain sellaisen muovin saa kierrättää, jonka kierrätyskustannukset joku maksaa. Muovituotteiden ympäristökuormaa ei tietääkseni maksa kukaan.

Miksi näin on? Tutustutaan lyhyesti tuottajavastuulakiin ja jätelain asetukseen, jotka määrittelevät pakkausmuovin keräyksen raamit.

Tuottajavastuulaki koskee kaikkia yli 1 Meur liikevaihtoa pyörittäviä yrityksiä, jotka tuottavat tai maahantuovat tuotteita. Lain mukaan näiden yritysten on kustannettava tuotepakkaustensa keräys ja kierrätys. Tässä kohtaa ei siis oteta kantaa pakkausmateriaaliin, sillä tuotepakkaus voi yhtä hyvin olla esimerkiksi pahvia. Yksinkertaistakseen kierrätystä (ja keskittyäkseen omaan liiketoimintaansa) yritykset voivat ulkoistaa vastuunsa jollekin yhteisöorganisaatiolle. Pakkausmuovin osalta tämä organisaatio on Suomen Uusiomuovi Oy. Vuoden 2016 alusta tuottajat ovat vastanneet valtakunnallisesti kuluttajapakkausten keräyksestä, eli keräyspisteiden järjestämisestä. Käytännössä kaikki tuottajayhteisöt, Suomen Uusiomuovi mukana, ovat ulkoistaneet tämän vastuun Rinki Oy:lle. Muovipakkausten osalta laki on velvoittanut järjestämään vähintään (vain) 500 keräyspistettä koko Suomen alueella. Tällä hetkellä keräyspisteitä on 538. Muovinkeräysprosessiin osallistuu useita eri tahoja paikkakunnasta riippuen, ja se on kaiken kaikkiaan monimutkainen vyyhti, jota olen käsitellyt aikaisemmassa postauksessani täällä.

Pointti on kuitenkin siinä, että lain tavoite ei ole saada erityisesti muovia raaka-aineena kiertämään, vaan vähentää pakkausjätettä. Ihmiset taas haluavat nimenomaan kierrättää muovia, oli se sitten pakkaus tai tuote. Huomaatteko ristiriidan?

Ainakin minun silmääni laki on jo vanhentunut, tai sitten se on ajautunut palvelemaan tarvetta, johon sitä ei alun perin luotu. Suomessa on tekeillä muovitiekartta, jonka tavoite on edelleen tehostaa muovipakkausten kierrätystä.  Uusi valtakunnallinen jätesuunnitelma sisältää vuoteen 2023 tähtääviä tärkeitä uudistuksia, mutta muovi(pakkauste)n osalta se ei sisällä merkittäviä parannuksia.

Muovin, siis myös muovituotteiden, kierrätystä pitäisi pystyä tarkastelemaan puhtaalta pöydältä. On totta, että nimenomaan muovipakkaukset muodostavat merkittävän osan kaikesta mihin muovia Suomessa käytetään, mutta maalaisjärki sanoo, että vähintäänkin myös kaikki kertakäyttöiset tuotteet pitäisi saada kierrättää. On ihan hullua, että kertakäyttömukit, -pillit, ja -aterimet kuuluvat lain mukaan roskikseen. En myöskään ymmärrä, mikä (muu kuin raha) estää kierrättämästä pitempään käytössä olleita muovituotteita. Vanhojen muoviastioiden tai muovipulkan kärrääminen sekajätteeseen tuntuu  enemmän ympäristörikokselta kuin perustellulta toimintatavalta.

Itse näkisin kaksi tapaa ratkaista tilanne: 1. Laajennetaan tuottajavastuuta kattamaan myös muovituotteiden keräys ja kierrätys ja siitä aiheutuvat kustannukset. Tai 2. Irrotetaan muovinkeräys kokonaan tuottajavastuulaista ja laaditaan sille oma laki ja sen ohjaama kierrätysjärjestelmä, joka kattaa pakkausten lisäksi myös tuotteet. Toki maksumies tarvitaan ilmeisesti tähänkin.

Muovia pitäisi pystyä tarkastelemaan omana kokonaisuutenaan, nimenomaan uudelleenkäytettävänä raaka-aineena sen roolista (pakkaus vai tuote) riippumatta.

Onneksi en ole lainsäätäjä. Uskon silti, että tämä on ainoa tie: pakkausten kaltaisten yksittäisten sovellutusten sijaan meidän pitäisi kierrättää materiaaleja ja nähdä ne raaka-aineina.

Materiaaleja. Raaka-aineita.  

The post Miksi viilipurkin voi kierrättää mutta muovipulkkaa ei? appeared first on Normisuorittaja.