Avainsana-arkisto: Toiset ne osaa

Kun se on kuuluisa, sen täytyy olla hyvä

Arnold on his fitness crusade: "There's always time to exercise!"
Arnold & his fitness crusade: ”There’s always time to exercise!”

Arnold Schwarzenegger vieraili eilen Nordic Business Forumissa päivän viimeisenä puhujana. Ammattitoimittajalle yleisöä naurattanut Schwarzenegger tarjosi ehdottoman herkkupalan kunnon revittelyyn, ja siihen HS:n toimittaja myös tarttui, kuten hieman sarkastisesta tyylistä voi päätellä.

Pääosin toimittaja on ihan oikeassa. Ilmeisesti Schwarzenegger herätti osassa yleisöä heidän sisäisen pikkupoikansa, joka on kasvanut aikuiseksi Terminaattoria katsellen. Ja aivan epäilemättä osa ihmisistä oli saapunut paikalle nimenomaan häntä katsomaan. Siksi oli tärkeää toistella jälkeenpäin, kuinka ”yllättävän hyvä Arnold oli”.

Kyllä minäkin vähän yllätyin. Arnoldin itsetuntoa ei voi kuin ihailla. Hän oli nuorena köyhänä itävaltalaispoikana todellakin päättänyt menestyä ja päämäärähakuisesti teki kaikkensa tämän eteen. Hän myös systemaattisesti kieltäytyi tekemästä kompromisseja. Leffarooliksi ei edes uran alkuvaiheessa kelvannut mikään muu kuin päärooli. Ja kun Arnold halusi tehdä komediaa, hän myös teki komediaa vastustajista huolimatta.

Myönnän, että käsitykseni hänestä on perustunut näihin (b-luokan) action-elokuviin, ja pääsyä Kalifornian kuvernööriksi pidin aikoinaan jonkinlaisena huonona vitsinä. Kaikesta huolimatta standing ovation tuntui hieman liioittelulta esityksen sisältöön nähden. Arnoldin viiden bulletin lista oli hyvin esittäjänsä itsensä oloinen. Suoraviivaisella ajattelulla voi todellakin päästä tuloksiin, ainakin joskus.

Torstain kohokohta ei suinkaan ollut Arnold Schwarzenegger, vaan seminaarin avannut kirjailija ja bisneskonsultti Jim Collins. Samoin nuorista – siis todellakin nuorista – menestyneistä yrittäjistä koostuva paneeli oli mielenkiintoista kuultavaa. Molemmat tarjosivat paljon aineksia uusiin postauksiin, ja niitä on lähiaikoina luvassa.

Paskaduunista asiantuntijabrändiksi

Otsikossa on kenties hieman ylilyöntiä, mutta tämän postauksen taakse kätkeytyy vilpitöntä ihailua Lassila & Tikanojan markkinointia ja viestintää kohtaan.

Oletko huomannut, että sen lisäksi, että kuljettaja tyhjentää roskat, hän tarvittaessa myös pesee jäteastian? Pesuoperaatio käynnissä auton
Oletko huomannut, että sen lisäksi, että kuljettaja tyhjentää roskat, hän tarvittaessa myös pesee jäteastian? Pesuoperaatio käynnissä auton takana.

Kaikkihan me tiedämme roska-auton. Ja roska-autonkuljettaja on mies, joka tekee ihan kirjaimellista paskaduunia kerätessään toisten haisevia jätteitä. Olkoonkin, että oma 2,5-vuotiaani on suuri roska-autojen ihailija, meille aikuisille roskien tyhjennys on pääosin näkymätöntä kaupungin edellyttämää ”kunnallisteknistä” palvelua, jota ei edes huomaa, paitsi kun se lakkaa toimimasta.

Asuinalueellamme liikkuu kahden firman edustajia: Lassila & Tikanojan sekä Sihvarin jäteautoja. Koska em. syystä olen altistunut jatkuville roska-autohavainnoille kohta puolentoista vuoden ajan, olen kiinnittänyt huomiota erityisesti Lassila & Tikanojan tapaan hyödyntää oma ilmainen mainostila. Ison logon sijaan autot on maalattu tai teipattu firman tunnusväreihin, ja autojen sivut on valjastettu tiedottamiseen ja kansalaisten asennekasvatukseen. Tämän lisäksi Lassila & Tikanoja on ottanut aktiivisesti haltuun sosiaalisen median: heidät löytää ainakin Twitteristä ja Linkedinistä.

L&T on pystynyt kristallisoimaan missionsa, määrittelemään oman roolinsa arvoketjussa ja lähtenyt ajan hengen mukaisesti rohkeasti muokkaamaan tulevaisuutta myös kuluttajien silmissä:

”L&T on palveluyritys, joka yhdessä asiakkaidensa ja yhteistyökumppaneidensa kanssa on muuttamassa kulutusyhteiskuntaa tehokkaaksi kierrätysyhteiskunnaksi.”

Asiantuntijamielikuvan kehittäminen viestimällä ja keskustelemalla nostaa paitsi alan arvostusta, se myös pistää meidät kuluttajat miettimään ja tiedostamaan tekemisiämme. Ja juuri tähän L&T mitä ilmeisimmin pyrkii. Pisteet siitä!

Piristävää poskihoitoa takapenkillä

Ilahdus valtasi mieleni tämänviikkoista Californicationin jaksoa katsoessani. Syynä ei suinkaan ollut sarjaan olennaisesti kuuluva nokkela verbaaliakrobatia, sen paremmin kuin runsaasti viljellyt alapäähuumorin kukkasetkaan. Kiitos menee kääntäjä Katja Paanalalle.

Muutama vuosi sitten, kun vielä työskentelin kustantamossa, julkaisimme suomeksi Malcolm Gladwellin Outliers-kirjan. Kirjan nimi tuotti suurta päänvaivaa, koska termille ei ole tarkkaa tai napakkaa (myyvää) suomenkielistä vastinetta. Olin itsekin ideoimassa lopullista nimeä, joksi muodostui Kuka menestyy ja miksi?

Outliers on menestysteos, johon viitataan lähes poikkeuksetta sen alkuperäisnimellä myös suomenkielisessä kontekstissa. Kustantajan kannalta tämä on harmillista. Niinpä Runklen nauttiessa ammattilaisen otteista, ja todennäköisesti kaikkien muiden katsojien samaistuessa hänen elämykseensä, minä ilahduin kääntäjän ratkaisusta viitata kirjan vaivalla väännettyyn suomennokseen. Sniff. Kiitos Katja Paanala!

Charlie Runklen takapenkillä vastaanottama erityisammattitaito innostaa hänet muistelemaan Malcolm Gladwellin tunnetuksi tekemää 10 000 tunnin sääntöä.
Charlie Runklen takapenkillä kokema erityisammattitaito innostaa hänet muistelemaan Malcolm Gladwellin tunnetuksi tekemää 10 000 tunnin sääntöä.

Minulle pelkkä pihvi, kiitos!

Kuva: radiomofosounds/Flickr
Vieläkö joku tarvitsee sämpylää?

Kriittinen palaute, tuo työpaikan vuorovaikutustilanteista vaikein. HS:n hiljattain julkaisemassa jutussa väitettiin, että perinteisen hampparimallin voi heittää roskikseen.  Sämpylä on turhaa hyssyttelyä ja hämmentää palautteen ydinviestin. Paljon parempi on sanoa asiansa suoraan henkilökohtaisuuksiin menemättä.

No siinäpä se. Miten annetaan kriittistä tai rakentavaa palautetta toisen henkilökohtaisesti tekemästä työstä, ilman että mennään henkilökohtaisuuksiin? Tuntuuko palaute oikeasti vähemmän loukkaavalta, kun se kohdistuu henkilön käytökseen mutta ei ominaisuuksiin?

”Kollega tietää, että työkaveri tarkoittaa hyvää, vaikka hän esittäisikin asian töksäyttäen.”, sanoo HS:n haastattelema asiantuntija. En kyllä itse ottaisi riskiä, jos vain mahdollista.

Palautteen ammattimaista vastaanottamista voi ja pitäisi harjoitella, sillä oma reagointitapa hioutuu tietynlaiseksi jo lapsena. Työpaikalla taitavastikaan annettu palaute ei onnistu, jos vastaanottaja on lapsesta asti saanut kohtuuttomasti negatiivista tai ylenpalttisesti positiivista palautetta.  Myös olosuhteilla ja iällä on merkitystä. Palaute saattaa tulla vastaanottajan näkökulmasta pahimpaan mahdolliseen hetkeen, ja jättää jälkeensä pysyvän ketutuksen. Varsinkin nuorilla ihmisillä neutraalikin palaute voi traumatisoida pitkäksi aikaa, jos taustalla on ammatillista epävarmuutta. Suoran ja asiallisesti annetun kriittisen palautteen parasta kohderyhmää ovat henkilöt, joilla ei ole ammatillisia itsetunto-ongelmia, tai joille palautteen vastaanottaminen ja antaminen on osa oman työn rutiinia. Kaikille muille pienikin pehmennys tulee todennäköisesti tarpeeseen.

Asiantuntijat näyttävät unohtavan, että hampparimallissa on yksi kiistaton etu: se pakottaa miettimään ja antamaan vastaanottajalle myös positiivista palautetta, joka ei yleensä kuulu ruokalistalle suomalaisilla työpaikoilla. En mitenkään jaksa uskoa, että keskivertoihminen ei tunnistaisi hampparin välissä annettua kritiikkiä. Yhä kansainvälisempi toimintaympäristö pistää myös miettimään, eikö liian suora palautekulttuuri vaikuta helposti töksäyttävältä. Miten aasialaisesta kulttuurista tuleva henkilö kestäisi suomalaista tapaa antaa suoraa palautetta? Kohteliaisuusfraasit kun eivät nekään ole meikäläisten vahvuuksia.

Aika koulii meistä tavalla tai toisella parempia palautteen vastaanottajia. Jos ei muuta, opimme peittämään harmistuksemme, kääntämään tilanteen vitsiksi ja jatkamaan hommia muina miehinä.

Kirja hänelle, jolla on jo kaikkea – paitsi määrättömästi maailmanvaltaa

978-952-14-2027-6_Diktaattorin_kasikirja

”Joskus on tehtävä kärpäsestä härkänen ja tartuttava sitä sarvista.”

Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirja (Talentum 2013) muistuttaa hattarakärryä. Kun sen näkee markkinoilla, vesi herahtaa kielelle ja aivot kalibroituvat vastaanottamaan jotain ihanan makeaa ja pehmeää. Kirja lunastaa odotukset osittain: se näyttää hauskalta, on hyvin kirjoitettu, nokkela ja satiirinen. Mutta nopeista hiilareista ei tule kylläiseksi.  Jostain syystä olo jää vähän tyhjäksi.

Diktaattorin käsikirjassa yhdistellään ennakkoluulottomasti puhekieltä ja tieteenfilosofiaa. Haastava combo, joka pääsääntöisesti toimii. Välillä sivistyssanoja viljellään niin taajaan, että minunkaltaiseni perusduunailija tipahtaa kärryiltä. Tajusin kirjaa lukiessa sentään sen, etten tiedä retoriikasta tai filosofiasta yhtään mitään.  Olen täysin ammattilaisten vietävissä. Katleena: välttelen jatkossa kaikkia tilanteita, joissa saatan altistua retoriselle akrobatiallesi!

Mutta itse kirjasta – mitä olisin tehnyt itse toisin? Moni kirjan esimerkki toimisi paremmin kuvana. Kuvitus olisi keventänyt kirjan rakennetta, ja sitä olisi voinut käyttää kirjan markkinoinnissa jakamalla valikoituja paloja somessa. Vähänkö olis myynyt!

diktaattorin_kasikirja
Tästä olisi saanut hauskan kuvituskuvan!

Kirjan elinkaaren vuoksi olisin valinnut klassisempia esimerkkejä, sillä Pekka Himasen Sininen kirja ja Guggenheim-selvitys tuntuvat jo nyt parhaan teränsä menettäneiltä aiheilta. Lisäksi haluan napista kirjan typografiasta, johon on kliseisesti valittu kyrillisiä kirjaimia muistuttava otsikkofontti. So last season. Onhan meillä Pohjois-Korea!

Jään odottamaan käsikirjoittaja-diktaattoriasiantuntijoiden kakkososaa, mielellään hauskaksi Youtube-sarjaksi toteutettuna.

”Kaikki hyvien asioiden puolesta kaikkea pahaa vastaan.”