Avainsana-arkisto: Oon vaan kade

Ei koskaan tarpeeksi

EuroPalkka on siitä kiitollinen aihe niin toimittajalle kuin bloggaajallekin, että se on aina ajankohtainen. Palkkavertailut, analyysit, räikeä vastakkainasettelu… kaikki toimii. Emme koskaan saa tarpeeksi palkkaa, edes samaa kuin kollega naapurihuoneessa. Ja totta kai aina löytyy toinen ala, missä maksetaan parempaa palkkaa lyhyemmällä koulutuksella.

Konsensukseen ei päästä, koska palkka-asiasta tehdään moraalinen kysymys samalla tapaa kuin lainsäädännön luomasta rangaistuskäytännöstä. Jos emme ymmärrä miten talousrikoksesta voi saada suuremman tuomion kuin henkirikoksesta, emme myöskään ymmärrä miksi paperimiehelle maksetaan paremmin kuin sairaanhoitajalle. Lisäksi media kertoo meille mielellään, missä menee hyvän ja huonon palkan raja.

Jo pitkään on tiedetty, että motivointikeinona palkan nostaminen toimii hetkellisesti. Jos työssä tai työpaikassa jokin tökkii, se tökkii myös palkankorotuksen jälkeen. Siksi on hienoa, että moni työyhteisö panostaa työntekijöiden hyvinvointiin, viihtyvyyteen ja hyvään johtamiseen. Aito joustavuus työn ja perheen yhteensovittamisessa voi olla merkittävä tekijä korkean työmotivaation ja -tyytyväisyyden takana.

Miksi sitten aina palataan rahaan? Viime kädessä palkka on yksinkertaisin ja vertailukelpoisin tapa arvioida omaa arvostustaan työelämässä. Yksiulotteista? Kyllä. Raadollista? Kyllä. Mutta niin vain jokainen palkkajuttu ja -keskustelu vetoaa tunteisiimme ja saa meidät pohtimaan omaa tilannettamme. Ansiokehityksen kannalta on tärkeämpää olla hieman tyytymätön kuin reilusti tyytyväinen. Henkisen hyvinvoinnin kannalta asia lienee juuri päinvastoin.

Olisi tärkeää, että myös huonommin palkatuilla aloilla työntekijät pystyisivät näkemään ja arvostamaan työnsä tuloksia ja pysymään positiivisina. Niinhän se kuitenkin on, että juuri näiden ihmisten käsiin me kaikki päädymme jossain vaiheessa elämäämme.

Kuva: Alf Melin/Flickr

Kourallinen porkkanaa

Naistenlehtien keskikastiin kuuluva Olivia-lehti esittelee (2/2013) monisivuisesti Futuricea, joka valittiin Euroopan parhaaksi työpaikaksi 2012 keskisuurten yritysten sarjassa. Vaikka jutusta huokuu toimittajan imelä ihastus naisten saunavuoroon ja metsäksi naamioituun työtilaan, on Futuricen toimintatavoissa jotain aidosti rohkeaa.

Futuricessa luotetaan työntekijöihin. Jokaisella on käytössään firman luottokortti (5000 euron luottorajalla). Työntekijät päättävät itse mihin koulutukseen osallistuvat, milloin lomailevat, miten ja missä työnsä tekevät. Luottamus ei ole itsestäänselvyys, vaan yrityksen historiassa oli vaihe, jolloin kasvavaa yhteisöä ryhdyttiin kaitsemaan ja kontrolloimaan. Yrityksen johto alkoi pohtia, miksi firman kasvaessa tarvitaan kontrollia, kun sitä ei tarvittu silloinkaan, kun Futurice oli pieni.

No minäpä tiedän mistä se johtuu.

Viiden hengen firmassa toiminta on läpinäkyvää. Jokainen tietää roolinsa ja tehtävänsä. Tietointensiivisissä yrityksissä, kuten pienissä it-firmoissa, ihmiset motivoituvat luonnostaan antamaan parhaansa. Työntekijät tuntevat toisensa ja toimintatapansa hyvin. Keskinäinen luottamus on itsestäänselvyys.

Kun yritys kasvaa, myös tauhkan ja rutiinien määrä kasvaa. Tylsimpiä hommia pallotellaan työkaverilta toiselle. Tieto ei kulje, organisaatiorakenne paisuu ja porrastuu. Jos ei ole selvää kuka vastaa jostain, asiasta ei vastaa kukaan.

Kun täydellinen läpinäkyvyys ei ole enää mahdollista, ydinongelmaksi muodostuu luottamisen vaikeus.

Johdon pitäisi luottaa, että alaiset tekevät oikeita asioita mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti. Alaisten pitäisi osoittaa olevansa luottamuksen arvoisia ottamalla vastuuta, tarttumalla toimeen ja tekemällä parhaansa. Mutta jos lieka vedetään tiukalle, työntekijät passivoituvat. He alkavat odottaa, että heille kerrotaan mitä pitää tehdä. Joku muu ideoi, suunnittelee ja kantaa vastuun. Vähitellen katoaa kyky ymmärtää oma rooli ja omat vaikutusmahdollisuudet työpaikan toimintatapoihin ja tulokseen.

Useimmat organisaatiot pyrkivät kompromissiin: tarjotaan porkkanaa ja hyppysellinen keppiä. Olen samoilla linjoilla. Aikuisetkin tarvitsevat rakkauden lisäksi rajoja. Jäin myös pohtimaan, mihin jokainen työntekijä tarvitsee firman luottokortin. Ehkä Futuricessa tiedetään.