Avainsana-arkisto: nuorta energiaa

Kahvilaunelmia vai toimistohommia?

Radiossa pyöri yhteishaun aikana ammattikorkeakoulun mainos, joka meni kuulomuistilla suurin piirtein näin: ”…Perustan kahvilan, missä saa ihania leivoksia ja hyvää kahvia. Ja sitten siellä olisi vakioasiakkaita, joille kahvila olisi kuin oma olohuone”, mainoksen tyttö huokaili.*

Kuulostaako ihan hyvältä mainokselta? Positiivinen, helposti samaistuttava? Miksei näitäkin.

Minä kuulin lähinnä ruusuiseen yrittäjyyteen nojaavaa, vahvaa sukupuolistereotyyppistä kerrontaa. Toki oman kahvilan perustaminen on hämmentävän suosittu ajatus (nuorten) naisten keskuudessa, mutta toistensakaltaisia sunnuntaihaaveilijoitako ammattikorkeaan oikeasti tavoitellaan? Eikö nuorille naisille voisi tarjota pikkuisen haastavampaa uravisiota?

Miten olisi vaikka:
”Oon aina haaveillut perustavani kahvilan: ihania leivoksia – hyvää kahvia – vakioasiakkaat viihtyis illasta toiseen kuin omassa olohuoneessaan. Sitten rupesin laskemaan, kuinka pitkiä päiviä mun pitäis tehdä ja montako kuppia kolmen euron kahvia pitäis päivän aikana myydä, että saisin maksettua joka kuukausi vuokran, palkat, lainat ja kaikki juoksevat kulut, mitä kahvilan pyörittämisestä syntyy. Entä miten erottautua, pärjätä ja kasvaa valmiiksi kilpaillulla alalla, missä kaikki tarjoavat samaa? Ja sitten tajusin, että paljon fiksumpaa on tähdätä kerralla vähän korkeammalle: hyödyntää digitalisoitumista, perustaa hyvään liikeideaan nojaava asiantuntijayritys ja rakentaa globaali bisnes sen ympärille. Ja ainahan sen kahvilankin voi perustaa, mutta jollain täysin mullistavalla idealla! Täältä Mikkelin ammattikorkeakoulusta saan muuten pirun hyvän pohjan mihin tahansa kovatasoisiin asiantuntijatehtäviin.”

Myönnetään, hieman pidempi ja kalliimmat sekunnit. Siitä huolimatta olkaa hyvä, Mamk, saatte vapaasti hyödyntää.

*Lopuksi vielä kehotetaan: ”Opiskele. Tee sen jälkeen mitä oikeasti haluat.” Olen varmaankin etuoikeutettu, sillä aikoinaan opiskelu oli juuri se mitä halusin sillä hetkellä tehdä.

Sanoista tekoihin

store_of_hope

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Autolla Nepaliin -dokumenttileffan.

Tarina on yksinkertainen: kolme nuorta miestä lähtee pakulla Nepaliin hakemaan kastittomien naisten tekemiä koruja myyntiin Suomeen. On varmasti helpompiakin tapoja auttaa näitä naisia, mutta hieman hullunrohkealla idealla saa aivan toisentasoista huomiota tärkeälle hankkeelle, kuten leffastakin nähdään.

Elokuva oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tunteet nousivat monta kertaa pintaan niin valkokankaalla kuin katsomossakin. Elokuva sai ajattelemaan. Itse jäin miettimään erityisesti sitä, miksi tämäntyyppisiä ideoita ja projekteja toteuttavat vain nuoret ihmiset. Mihin epäitsekäs hulluus ja unelmointi katoavat niin nopeasti? Pojat totesivat itsekin leffan alussa, etteivät tainneet ihan tietää, mihin ryhtyivät. Mitä enemmän on menetettävää, sitä kapeammaksi oma mukavuusalue muodostuu. Hyvä työpaikka ja perhe ovat tylsiä, mutta monelle ylivoimaisia stoppareita.

Hyväntekeväisyys tai ylipäätään muutoksen aikaansaaminen on monitahoinen ja -tasoinen juttu. Yhteisöllinen media on yhtä aikaa sekä mahdollisuus että mukavuustekijä. Se antaa periaatteessa yksilöille mahdollisuuden toteuttaa isoja asioita, jos vain löytyy kanttia. Samaan aikaan suuret massat tyytyvät tykkäilemään ja kannustamaan hankkeita kotisohvalta käsin, joskus laittamatta lantin lanttia asian eteen. En itse erityisemmin perusta henkisestä myötätunnosta eli peukutuksista, jos lopputuloksena syrjäytyneiden, vähävaraisten tai hädässä olevien tilanne ei parane mitenkään. Peukuttaminen edistää lähinnä henkilön omaa käsitystä itsestään hyvänä ja aktiivisena ihmisenä.

Koska yhteisöllinen myötätunto on nykyään helpoin ja halvin tapa antaa tukea, nousevat todelliset vaikuttajat – he jotka oikeasti pistävät itsensä likoon – uuteen arvoon. Onneksi heitä vielä on. Taantuma on myös lisännyt tavallisten ihmisten halua auttaa. (Lisäksi ihmiset lahjoittavat tunteella, mikä on sekä hyvä että huono juttu.)  Ainahan ei tarvitse tehdä näyttäviä liikkeitä, vaan auttaa voi hyvin arkisillakin asioilla. – Kunhan vaan oikeasti tekee eikä jätä asioita ajatuksen tasolle.

Omat tekoni ovat toistaiseksi olleet vaatimattomat. Valitsin itselleni tutuimman mahdollisen ratkaisun: kuluttamisen. Ostin Store of Hopesta joululahjaksi koruja ja itselleni huivin, ja kirjakaupasta muutaman lastenkirjan Hope Ry:n kautta joululahjaksi jaettavaksi. Eivät ne huonoja asioita ole, mutta varsinaista kohtaamista ei näissä toimenpiteissä synny. Mukavuusalueeltaan poistuminen olisi välttämätöntä, jos haluaa vaikuttaa. Se on vielä edessä.

Store_of_hope2

Ihanat nuoret stagella

Nordic Business Forumin paneelissa neljä nuorta ja kaunista yrittäjää keskusteli professori Alf Rehnin johdolla menestyksestä ja tulevaisuudesta. Keskustelusta nousi esille hyviä pointteja, joista ehkä tärkeimpänä missio ja sisäinen palo: ”passion for something”. Imu tekemiseen on ollut niin kova, että opinnot ovat kaikilla jääneet kesken. Tällä hetkellä bisnes kukoistaa, osalla miljoonaluokassa.

Ehkä hieman omituisena pidin keskustelun vastakkainasetelmaa: kaksikymppiset diginatiivit stagella versus neli-viisikymppiset dinosaurukset katsomossa. Ei ikä aidosti ratkaise, vaan asenne, uteliaisuus ja oppimiskyky. Jos ihmisellä on nämä nuorena, ne usein löytyvät vielä vähän vanhempanakin. Toki olosuhteilla ja ajoituksella on merkitystä, kuten mm. Malcolm Gladwell on kirjoittanut. Kun syntyy oikeaan aikaan, voi päästä aallonharjalle tietyissä asioissa. Silti uskon, että nämä neljä keskustelijaa olisivat menestyneet joka tapauksessa – jos ei tässä, niin jossain muussa bisneksessä.

Mikä tässä hommassa sitten klikkaa? Miksi NBF:n lavalle tarvitaan ”hot seat session”, jossa kaksikymppiset kertovat hyödyntävänsä nettiä – siis 20 vuotta vanhaa innovaatiota – jotenkin täysin uudella tavalla? Vähän kulunut aihe, ainakin tavallaan?

NBF14, Hot Seat Session: professori Alf Rehn haastoi nuoria menestyjiä: Linda Liukasta, William Wolframia, Anna Nyboea ja Vladimir Funtikovia.
NBF14, Hot Seat Session: professori Alf Rehn haastoi nuoria menestyjiä Linda Liukasta, William Wolframia, Anna Nyboea ja Vladimir Funtikovia. Kuva (c) Nordic Business Forum 2014 & Kuvaustiimi.fi

Nuorilla ihmisillä on jotain, mikä väistämättä katoaa iän myötä: yksilöllistä, kirkasotsaista, suoraviivaista optimismia. Kun kaikki on vielä edessä, kaikki on myös mahdollista. On helppo hymyillä, uskoa tulevaisuuteen, nauttia menestyksestä. Me pimeän katsomon dinosaurukset ehkä tunnistamme sen omasta nuoruudestamme. Voimme imeä sitä itseemme, mutta emme koskaan enää saavuttaa. Himoitsemme ja pelkäämme nuorta energiaa samaan aikaan.

Todellisuus: Moni vuosia samassa firmassa samojen tyyppien kanssa pakertanut aivan varmasti ilahtuu, kun kahvipöytään istahtaa nuori ihminen, jolla on uusia ajatuksia. Tarinaan kuuluu, että nuoret ihmiset kertovat innostuneesti ”miten asiat kannattaisi nykyään tehdä” ja sen jälkeen vanhat ihmiset kertovat, että niitä kyllä on kokeiltu eikä ne toimi, tai että ne nyt vaan eivät toimi – ainakaan meillä. Kokemus puhuu.

Ja näin siirretään malli sukupolvelta seuraavalle: nuoren positiivinen into, koulutus ja ajatukset jäävät kokemusta arvostavan suomalaisen työkulttuurin varjoon. Onhan osaaminenkin tärkeää, mutta merkityksetöntä ilman kokemusta. Totta kai nuori osaaja on myös uhka vanhalle ja luutuneelle työntekijälle, ja tätä uhkaa torjutaan tehokkaasti kokemusta korostamalla. Mutta ennen kaikkea: samalla kun saadaan kokemusta, opitaan myös työpaikan ”oikea ajattelu” ja asenteet.

Joten vinkkini kaikille menestyksen nälkää poteville nuorille tähdille on: perustakaa se oma firma. Näyttäkää vanhoille partakarvoille. Antakaa heidän rypeä omassa keskinkertaisuudessaan. Kukaan ei hidasta tai pysäytä, vaan saatte menestyä tai kompastua omin eväin, juuri niin suureellisesti kuin on tarpeen. Älkää edes miettikö vanhoja organisaatioita, luokaa omat.

Ja tehkää opinnot loppuun.