Avainsana-arkisto: kulutusjuhla

Ilmastodenialistit keskuudessamme

Tienhaarassa-kirja käsitteli myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistamista. ilmastodenialismi ilmenee kolmella tavalla: kieltämällä, vääristämällä ja passivoimalla. 

Kieltäminen ja vääristäminen – systemaattista ja rahoitettua ilmastodenialismia

Kieltämisen tyypillisimpiä muotoja on väittää, ettei meneillään oleva ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttamaa (vaan luonnollinen tapahtuma) tai ettei ilmastonmuutosta ole edes tapahtumassa. Kieltäminen sisältää myös ajatuksen, että ilmastonmuutos olisi jollain tapaa hyödyllinen. (Pantsar & Keronen 2019, 116.)

Vääristäminen sisältää puolestaan usein osatotuuksiin perustuvaa vähättelyä ja tieteelliseltä tutkimukselta vaikuttavaa detaljitasoista dataa, joka ei kuitenkaan kestä tarkempaa tieteellistä arviointia. Ilmastodenialismia tukeva työ on nauttinut erityisesti Yhdysvalloissa vahvaa rahoitusta jo vuosikymmenten ajan. Vuonna 2010 denialismia tukevien organisaatioiden työtä sponsoroitiin arviolta 1,2 miljardilla dollarilla, kun samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon ilmastotutkimuksen rahoitus oli noin 2 miljardia dollaria. Denialismia tukeva työ on ollut myös tuloksekasta. (Pantsar & Keronen 2019, 118–119.) 

Jos kymmenen vuotta sitten tukirahaa investoitiin yli miljardi, voi vain kuvitella, kuinka isoja dollareita liikkuu tänä päivänä ja lähitulevaisuudessa, kun ilmastopäätösten “häviäjät” pistävät kaikin tavoin kampoihin. Tuntuu, että ilmastodenialismi on jo luonut informaatiosodan, jota ei vain kutsuta sodaksi vaan vaikuttamistyöksi. 

SIsältä syöty

Kansalaiset passivoimisen puolesta

Kolmas ilmastodenialismin muoto on passivoiminen, joka tarjoaa meille rivikansalaisille näppärän tavan oikeuttaa nykyinen elämäntyylimme myös jatkossa.

Passivoimista on vähätellä esimerkiksi omien tekojen merkitystä suhteessa muihin (miksi minun pitäisi, kun ei muutkaan), suomalaisten tekoja globaalissa mittakaavassa (miksi meidän pitäisi, kun ei intialaisetkaan) sekä olla tekemättä mitään, koska ilmastonmuutos toteutuu kuitenkin (minun teoillani ei ole mitään merkitystä) (Pantsar & Keronen 2019, 121).

Eikö kuulostakin tutulta?

Taistelua aktivoimisen ja passivoimisen välillä käydään joka päivä. Passiivista voimakenttäänsä säteilee niin työkaveri, naapuri, ystävä tai kuka tahansa some-fiidissä ja uutisten kommenttibokseissa – joka ainoa päivä joku heistä kyseenalaistaa joko omien tekojen tai suomalaisten tekojen merkityksen, jos ei ääneen niin vähintäänkin mielessään. Jopa jotkut ilmastoasiantuntijat saattavat syyllistyä passivoimiseen pyrkiessään korostamaan tietyn yksittäisen teon merkitystä vähättelemällä muita. Tämä on surullista, sillä hajaannus herättää hämmennystä ja hämmennys passivoi lisää. Juuri se on denialistien tavoite.

Jättilintu

Jokainen tuntee ilmastodenialistin – tai on itse sellainen

Populismiin sisältyy kaunis ajatus “yhden ratkaisun periaatteesta”, kuten teknologiasta, jolla ilmastonmuutos pysäytetään. Sellaista ei ole. Tarvitaan monta ratkaisua, monella eri tasolla. Tarvitaan kaikkia toimenpiteitä. Suomen kulutuksesta aiheutuvista päästöistä lähes 70 % syntyy ihmisten – siis yksilöiden –  toiminnasta, ja nämä päästöt ovat viime vuosina vain kasvaneet. On päivänselvää, että poliittisten päätösten ja puhtaiden energiaratkaisujen lisäksi hiilineutraaliuteen pääseminen edellyttää myös yksilötason asenteiden ja kulutustottumusten muutoksia. Mutta muutos on kauhean vaikea, jos ei pysty asettumaan omien tarpeidensa yläpuolelle. Keskiluokkaiset ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni elämäntyylistään ja saavutetuista eduistaan.

Poteroitumisen taustalla on myös epämääräinen ja epäuskoinen pelko, joka on seurausta huonosta valmistautumisesta. Ilmastonmuutos ei julista sotaa ja hyökkää tietystä suunnasta tiettyyn aikaan. Emme ole tottuneet taistelemaan sellaista vastaan, minkä voi nähdä ja tuntea vasta, kun se on aivan iholla. Olemme vain tuijotelleet horisonttiin ja pötkötelleet aurinkotuolissa elämästä nauttien. Nyt ilmastokriisi varjostaa täydellistä arkeamme, ja se on niin pelottava asia, että sitä ei vaan pysty ajattelemaan. Koska päätöksillä on kiire, ei vain ole aikaa toteuttaa muutosta pelkästään posin kautta. On vaikea hyväksyä, että todellinen syyllinen katsoo peilistä. On helpompi osoitella ja vastuuttaa muita. Ahdistaa, ja ilmastodenialismi tarjoaa tähän ahdinkoon helpotusta ja synninpäästön.

Valitettavasti denialisteja eivät ole vain ihmiset, jotka vähättelevät muutosten tarvetta ja kiireellisyyttä tai kyseenalaistavat tiedeyhteisön jaetun näkemyksen välttämättömistä toimenpiteistä. Ilmastodenialisteja ovat myös he, jotka yksinkertaisesti jatkavat ympäristöä kuormittavaa elämäntyyliään kuin mitään muutosta ei ilmassa olisikaan.

Viittaukset kirjasta: Pantsar M. & Keronen, J. 2019. Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella. Jyväskylä: Docendo.

Miten pääsin eroon mielihyväshoppailusta (tai ainakin vähensin sitä)

Nyt kun maapallon nykytilanteesta ja ilmastonmuutoksesta puhutaan koko ajan, kaiken eipäs-juupas-väittelyn yläpuolelle nousee sentään yksi keskeinen keino, josta ollaan yksimielisiä: kulutuksen vähentäminen.

Kuulostaa helpolta. Ostetaan vaan vähemmän. Mutta mitenkähän kulutusta voisi vähentää arjessa niin, että se vähentyminen olisi oikeasti pysyvä tila? 

Olen treenannut tätä kohta vuoden ajan ja havainnut, että shoppailun vähentäminen on sekä henkinen että toiminnallinen prosessi.

Himalajalla kasvava jättinokkonen (allo) menestyy puiden varjossa, joten tarvitaan metsiä, jotka puolestaan suojelevat karua maata eroosiolta. Tämä useita vuosia sitten Store of Hopesta ostettu nokkoshuivi on edelleen käytössä. Käsityötä ilman kemikaaleja.

Valtaosa kulutukseen liittyvistä tottumuksistamme perustuu mielihyväshoppailuun. Emme osta siksi, että tarvitsisimme oikeasti jotain, vaan ostamme, jotta meille tulisi parempi mieli ja kokisimme itsemme onnellisemmiksi, kauniimmiksi ja energisemmiksi – tai mitä milloinkin.

Itselläni mielihyväshoppailu konkretisoituu hyvin pitkälle vaatteisiin ja kenkiin. Yli puolet pikamuodista heitetään pois alle vuosi hankinnasta. Suomessa tekstiilijätettä kertyy vuodessa noin 70 miljoonaa kiloa eli 13 kiloa henkilöä kohden. Tämähän on ihan järjetöntä.

Linkki ostamisen ja mielihyvän välillä on niin suuri, että siihen kasvaneina meidän on todella vaikea vastustaa sitä. Vielä 10 vuotta sitten ostin itsekin vaatteita ihan jatkuvasti. Jouduin ”katkaisuhoitoon” pakon sanelemana: kun aloin odottaa esikoistani, ei ollut mielekästä ostaa mitään, mitä ei oikeasti voinut käyttää. Kun melkein vuotta myöhemmin menin seuraavan kerran ostoksille, en enää pystynytkään ostamaan mitään: vaatteet olivat yhtäkkiä alkaneet näyttää ”räteiltä”. Ja niitä rättejä oli ihan valtavasti. Koska mahduin hyvin vanhoihin vaatteisiini, en edes varsinaisesti tarvinnut mitään uutta, paitsi henkisesti.

Niin, mitähän se nelijalkainen perheenjäsen mahtaa tosiaan tuumia? Kuka tietää, kenties hänkin arvostaisi enemmän aineetonta lahjaa kuten yhdessäoloa.

Shoppailun vähentäminen edellyttää siis tietoista päätöstä ja tähän päätökseen sitoutumista, mutta yhtä paljon myös oman ostoprosessin muuttamista.

Minulla toimivat parhaiten seuraavat keinot:

  1. Välttelen vaatekauppoihin menemistä viimeiseen asti. 
  2. Elämäntilanteen sanelema apuri on myös aikataulu: kun aikaa jonkun etukäteen suunnitellun ostoksen tekemiseen on todella vähän, en yksinkertaisesti ehdi katsella tai sovittaa muuta.
  3. Otan pikkulapsen mukaan ostoksille. Hänen hermonsa kestävät yleensä maksimissaan 5 minuuttia, joten aikarajan ylityttyä ainoa tavoite on päästä ulos kaupasta mahdollisimman nopeasti. 

Siis: Vältä – aikatauluta – tee ostaminen hankalaksi. 

Teknisten kikkailujen lisäksi tarvitaan aktiivista arvokeskustelua itsensä kanssa. On oleellista tietää, mitkä asiat oikeasti tekevät onnelliseksi. Ja ihan yhtä oleellista on tunnistaa, mitä asioita shoppailulla peittelee tai korvaa, jolloin on helpompi olla ostamatta pelkästään mielihyvän takia. Kun ostan, pyrin ostamaan sellaisia vaatteita, jotka kestävät aikaa ja toimivat yhteen mahdollisimman monen muun vaatteen kanssa. Ja käytän vaatteita niin kauan kuin ne kestävät. Pyrin siis rationalisoimaan ostokseni. Tylsää, mutta niin on tarkoituskin.

Opiskeluaikoina joku kertoi minulle osuvan neuvon kuluttamiseen: älä osta sitä mitä tarvitset, vaan sitä, mitä ilman et tule toimeen. Kaikessa karuudessaan tämä on ohje, joka toimii edelleen.

Ratsia peilikaapilla

Kosmetiikkatuotteiden INCI-lista eli tuoteseloste on kaltaiselleni keskivertokuluttajalle täyttä hepreaa. Kosmetiikka on muutenkin vaikea alue, sillä ristiriitaisia tietoja raaka-aineiden haitallisuudesta tai hoitavuudesta tuntuu riittävän; faktat – ja varsinkin tulkinnat – vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysytään.

Koska kuluttajana luottamukseni ei ole kovin korkea alan markkinointia kohtaan, osallistuin keväällä hetken mielijohteesta Uusi alku ihollesi -verkkokurssille. Jos vaikka pystyisin jossain vaiheessa muodostamaan ihan omankin mielipiteen.

Vaikka käytän kosmetiikkaa, erityisesti ihovoiteita atopian hoitoon, en ole koskaan jaksanut perehtyä tuotteisiin kovin syvällisesti. Olen toiminut muutamien ennakkokäsitysteni pohjalta:

  • Apteekista ostettavat tuotteet ovat turvallisia ja keskimäärin tehokkaita.
  • Markettikamasta ei välttämättä ole kovin suurta hyötyä muttei toisaalta haittaakaan. Parempi käyttää edes jotain rasvaa kuin ei yhtään mitään.
  • Edullisetkin kotimaiset tuotteet ovat ihan ok, varsinkin jos niissä Allergia- ja astmaliiton logo kyljessä.
  • Todellinen vaikutus syntyy jossain korkeamman kemian yhdisteissä. Luonnonkosmetiikka ja kaikki itsetehdyt tahnat ovat melko tehottomia ja lähinnä hippeilyä.

Käytännössä kaikki nämä periaatteet menivät nyt uusiksi.

Mielestäni kurssi oli sisältöjen osalta epätasainen, mutta opin kuitenkin paljon, ja sehän on pääasia. Ymmärsin, että talia tarvitaan. Aloin (taas) juoda vettä. Vähensin pesuaineen käyttöä. Kurssin paras anti liittyi juuri INCI-osioon, kuten olin toivonutkin.

Tajusin olleeni täysi idiootti mitä tulee kosmetiikan ostamiseen. Yksi silmiä avaavimmista asioista oli ymmärtää, että iso osa peilikaappini asukkaista – hinnasta riippumatta – ei sisällä juuri mitään oikeasti hoitavaa. Kun aloin tulkata tukisanaston kanssa omia hankintojani, huomasin, että esimerkiksi se kotimainen ”hyvä ja luotettava perusrasva” Allergialiiton suosituksella sisältää lähinnä vettä ja mineraaliöljyä eikä oikeastaan yhtään mitään hyödyllistä. Ensimmäinen tunne oli epäusko – kuinka tämmöisiä tuotteita kehdataan valmistaa, myydä ja ennen kaikkea markkinoida hoitavina? Kestää hetken hyväksyä, että kauppojen hyllyt ovat täynnä ”kosmetiikkahamppareita” eli tuotteita, joita voi sisältönsä puolesta verrata roskaruokaan.  

Mitä muuta opin? Yleisesti ottaen suurin osa tuotteista näyttää sisältävän marginaalisesti – siis todella hävyttömän marginaalisesti – sitä tehoainetta, jolla tuotetta markkinoidaan. INCI-listojen läpikäymistä vaikeuttaa terminologia, siis kemialliset nimet, joita on vaikea muistaa. Ainesosasten lisäksi on ymmärrettävä niiden rooli ja vaikutus tuotteessa. Joskus vähemmän hyödyllinen ainesosa on listan kärkipäässä ja joskus taas ihan lopussa. Tälläkin on merkitystä. Vastoin aikaisempia käsityksiäni uskon nyt, että itsetehdyssä tuotteessa on vaikuttavia ainesosasia taatusti enemmän kuin monessa teollisesti valmistetussa.

Ennen kaikkea tajusin, että laadukkaan kosmetiikan ostaminen vaatii perehtymistä ja aikaa. Tieto lisää tuskaa, ja juuri näin kävi nytkin. Sain vastauksia, mutta ymmärsin myös, että matkani on vasta alussa.