Avainsana-arkisto: itsensä johtaminen

Raha, rakkaus vai yhteiset arvot?

Moni kuuluisa bisnesguru uskoo intohimon voimaan. Meitä neuvotaan tavoittelemaan unelmia ja tekemään työtä, jota kohtaan tunnemme paloa ja rakkautta – intohimoa.

Niin. Mitä intohimolla loppujen lopuksi tarkoitetaan? Onko se rakkautta ja työn imua, joka vie mennessään? Onko se innostusta, joka vetää meidät joka aamu työpaikalle kelissä kuin kelissä? Onko se tunteena hallitseva vai pikemminkin taustalla kannatteleva?

Ja onko intohimo ylipäätään vähän – noh, liioiteltu tunnetila suomalaiseen työkulttuuriin? Kai me mieluummin puhumme vaikka innostuksesta, joka ei ole käsitteenä niin nolo ja itsensä vallassa?

Niin tai näin, jos työura kestää lähtökohtaisesti kymmeniä vuosia, on selvää, että ihminen tarvitsee jonkun vähän itseään suuremman mission jaksaakseen vuodesta toiseen. Intohimo pitää yllä positiivisuutta yhä monimutkaistuvammassa työelämässä. Intohimo on kuin suljettu energiankierto, sillä samalla kun sitä kanavoi työhön, se antaa yhtä paljon voimaa takaisin.

Entä, jos intohimoa ei ole. Onko oma työtarina täysin epäonnistunut? Vai onko ihan normaalia, että tykkää riittävästi työstään, mutta oikeasti haluaa panostaa muihin elämän osa-alueisiin?

Itse näen, että intohimon (tai innostuksen) määrä ei ole itseisarvo vaan mittari, joka kertoo pääpiirteet henkisestä tilastamme. Jos olo muuttuu sunnuntai-iltaisin levottomaksi, ja työ on yhtä tillilihaa ja hammastikkua, jossain vaiheessa olisi tervettä katsoa peiliin.

Varsinainen ongelma ei ehkä ole intohimon puute, vaan arvoristiriita. Jos työ ei vastaa omaa arvomaailmaa tai – vielä pahempaa – on ristiriidassa sen kanssa, työssäjaksaminen muodostuu ennen pitkää ongelmaksi. On aika yllättävää, miten vähän jaksamisen osalta puhutaan arvoristiriidoista. Minä uskon, että ne selittävät aika monta loppuunpalamista. Kohtuullinenkin työmäärä muodostuu ylivoimaiseksi, jos ihan oikeasti ei haluaisikaan tehdä sitä työtä. Työtä voi kyllä tehdä ilman tietoa itseään suuremmasta missiosta, mutta itsetuntemuksen näkökulmasta arvoristiriidan tunnistaminen on todella oleellista.

 

Arvoristiriita on aina jollain tapaa tulosta itsepetoksesta. Teemme sitä mitä teemme ehkä ihan oikein, mutta vääristä syistä.

Varsinkin nuorena on helppo nostaa työn tärkeimmäksi arvoksi sisältö ja merkityksellisyys. Meillä on kuitenkin taipumus haluta lisää, ja jossain vaiheessa humanistikin alkaa ymmärtää rahan päälle. Osa ihmisistä hakeutuu jo opiskeluvaiheessa aloille, joilla palkkataso on hyvä. Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta se antaa turvaa ja valinnanvapautta rakentaa tulevaisuutta puhtaalta pöydältä.

Arvojen näkökulmasta raha on hyvä renki, mutta huono isäntä. Arvoristiriita ei välttämättä ole kytköksissä palkkaan tai positioon, mutta rahalla on taipumus hiljentää sisäinen äänemme. Mitä kovempipalkkaista (tai vastuullisempaa) työtä on tarjolla, sitä vahvemmin alamme uskoa tykkäävämme juuri siitä työstä. Ellei ole ehtinyt miettiä todellisia arvojaan kohdilleen, tässä vaiheessa se ainakin unohtuu. Arvoristiriidan tärkein indikaattori on tyhjyyden tunne, joka valtaa mielen aina illan hiljaisina hetkinä. Toinen merkki on henkinen kitka. Ja kolmas se, että kun loma on ohi, alkaa jo odottaa seuraavaa.  

Toki rahassa on vielä yksi näkökulma. Kun sitä on riittävästi, sanotaan muutama miljoona, on jo helppo puhua intohimosta. Juuri rahan tuoma valinnanvapaus mahdollistaa keskittymisen puhtaasti itselle tärkeisiin asioihin, jos muuten ei niin olisikaan.

Uskon, että hyvinkin monenlaisessa työssä voi olla onnellinen (ilman intohimoa), jos tuntee omat todelliset arvonsa ja onnistuu valitsemaan työpaikan, joka on vähintään linjassa tämän arvomaailman kanssa. Omien arvojen tunnistaminen ja toisaalta niiden konkretisoiminen arjen työelämään vaatii kyllä aktiivista työtä itsensä kanssa. Ja jos huomaa kuuluvansa porukkaan, jolle ei ole ongelma tehdä jotain tiettyä työtä ensisijaisesti rahan takia, niin sehän vasta helpottaakin elämää.

Silti suurin ongelma on, että ihmisiltä puuttuu itsetuntemusta ja rohkeutta. Itsetuntemusta tietää, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen ja rohkeutta tehdä elämässä ratkaisuja asioiden muuttamiseksi oikeaan suuntaan.

Jos voittaisit lotossa eikä sinun olisi pakko tehdä enää päivääkään palkkatyötä, tekisitkö silti tätä työtä? Vai tekisitkö jotain muuta?

Kuuletteko rakenteiden natinan?

Työelämä on muuttunut, mutta sitä tukevat rakenteet eivät.

Hiljattain julkaistu Työ 2040 -raportti on kiehtovinta työelämävisiointia pitkään aikaan. Paitsi että se piirtää kiinnostavia, jopa uskottavia kuvia tulevaisuuden työelämästä ja yhteiskunnasta, mielestäni se ennen kaikkea auttaa meitä ymmärtämään, mikä tämänhetkisessä työelämässä on pielessä. Ratkaisevaa on, että työntekijöinä toimintatapamme ja ajattelumme edustaa monin paikoin jo täysin uudenlaista työn tekemistä, mutta asenteet, työkulttuuri ja yhteiskunnalliset rakenteet eivät tue niitä – ainakaan kaikkialla tai riittävästi. Paineet kulttuurisia ja rakenteellisia muutoksia kohtaan ovat kovempia kuin pitkään aikaan, eikä tällä muutoksella ole mitään tekemistä milleniaalien tai muiden muotiaiheiden kanssa.

Yhteiskuntamme toimivuus perustuu (muun muassa) tietyntyyppisen työelämän varaan. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa, että palkkatyötä tekevien määrä (työllisyysaste) on mahdollisimman korkea, ja että ihmiset maksavat veroja ja kuluttavat rahaa palveluihin ja hyödykkeisiin. Niille, joilla ei ole työtä tai eivät pysty sitä tekemään, taataan minimitoimeentulo eläkkeellä tai tuilla yhteisistä verorahoista.

Vaikka työelämän muuttuessa moni itsestäänselvänä pitämämme ajattelu- tai toimintatapa ei yksinkertaisesti enää toimi, meidän on vaikea tunnistaa ongelmaa. Nyt viimeistään olisi aika herätä. Emme tarvitse kiky-tyyppisiä työajan pidennyksiä, jotka vievät meidät henkisesti 100 vuotta taaksepäin, vaan tarkasteluun puhtaalta pöydältä pitäisi ottaa esimerkiksi joustavaa moni- ja keikkatyötä estävät verotus- ja tukimallit, jotka ovat hiekkaa uuden työn rattaissa. Perustulo on yksi tärkeä askel oikeaan suuntaan, ja nimenomaan sen sisältämien asenteellisten muutosten valossa. Isot yhteiskunnalliset muutokset ovat valitettavasti hyvin kivuliaita ja pitkäkestoisia, joten käytännössä on aika epätodennäköistä, että työelämämme olisi merkittävästi erilainen jo 20 vuoden päästä. Mutta jostain olisi aloitettava – ja nopeasti.

Työ 2040 -raportti esittelee kolme mahdollista skenaariota, jotka voisivat olla ainakin osittain totta vuonna 2040. Onko Suomi yleisosaamiseen ja oman ammatti-identiteettinsä varaan rakentuneiden tunnollisten puurtajien, jatkuvaan kouluttautumiseen tottuneiden, verkostomaisesti työskentelevien ja resurssiviisaitten taipuisien tekijätyyppien vai pienen hypertuottavan eliitin eli taikurien talous?

En lähde referoimaan skenaarioita, koska ne on esitelty raportissa varsin hienosti.

Piirteet, jotka ovat jo tätä päivää

Kaikissa skenaarioissa on piirteitä, jotka ovat havaittavissa jo nyt.

  • Verkostojen merkitys nousee koko ajan niin yritys- kuin yksilötasolla.
  • Samalla työn tekeminen jakaantuu (pirstaloituu) yhä useampiin yrityksiin. Tämä mahdollistaa mm. omien taitojen monipuolisen hyödyntämisen.
  • Edelliseen liittyen tehtävävetoinen asiantuntijatyö on yhä suuremmassa merkityksessä.
  • Työn autonomia johtaa siihen, että itsensä johtaminen nousee monella tapaa ratkaisevaksi kompetenssiksi.

Osittain yhteistä skenaarioille on myös jatkuva kouluttautuminen. Digitalisaatio vaikuttaa kaikkeen, niin työn määrään kuin työtehtävien sisältöihin. Datan hyödyntämiseen liittyvä potentiaali ja teknologiset alustat nousevat monessa kohtaa esille.

Mikä nykymeiningissä mättää?

Raportin luettuaan on helpompi ymmärtää, miten työelämän muutoksen synnyttämät asenteelliset ja rakenteelliset muutospaineet kohdistuvat lähes kaikkialle yhteiskunnassamme. Jotta tämä postaus pysyisi edes kohtuullisessa mitassa, nostan esille vain kaksi esimerkkiä.

  1. Koulutusjärjestelmä

Tällä hetkellä – edelleen –  koulutus ja työ nähdään erillisinä kokonaisuuksina siten, että ensin opiskellaan eli käydään koulut, sitten mennään töihin, sitten vähän ehkä opiskellaan (jos on pakko) ja sitten taas tehdään töitä. Lisäksi koulutus ymmärretään pitkälle standardoituna kokonaisuutena eikä ainakaan henkisellä tasolla huomioi riittävästi esim. työssä oppimista, koska sitä on vaikeampi mitata ja tunnistaa. Kompetenssien, kuten itsensä johtamisen, merkitystä tärkeinä työelämätaitoina ei toistaiseksi ole huomioitu riittävästi vaan panokset laitetaan taitoihin.

Aikaisemmin työnantaja huolehti lisä- tai täydennyskoulutuksesta. Tilanne, jossa työntekijä vastaakin itse omasta osaamisestaan ja ”markkina-arvostaan”, on ollut todellisuutta jo pitkään – omalla kohdalla noin 15 vuotta. Vastuu osaamisen kehittämisen jäämisestä omille harteille herätti minussa tuolloin suuttumusta, mutta nyt pidän sitä jo täysin normaalina. Jatkuva, elinikäinen oppiminen on paitsi välttämätöntä, myös palkitsevaa.

Muutospaine kohdistuu sekä asenteisiin että julkiseen koulutusjärjestelmään. Opetetaanko peruskoulussa tai edes työelämässä esimerkiksi ihmissuhdetaitoja, itsensä johtamista ja ajanhallintaa, vai keskitytäänkö erilaisiin tietoihin ja taitoihin? Onko järkeä siinä, että korkeakoulu suoritetaan 3-5 vuodessa ja sitten ollaan ”valmiita työelämään”, vai voisiko työ ja opiskelu lomittua ihan suunnitellusti pitemmälle aikajänteelle – kuten loppuelämäksi –  yksilöllisen kehittymisen mukaan? Ajan hammasta kestäisi parhaiten tutkinto, joka sisältää ensisijaisesti kompetenssitaitoja, kuten monimutkaista tiedonhakua ja analysointia, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisukeinoja.

  1. Johtaminen

Johtamisesta kirjoitetaan ja puhutaan tällä hetkellä todella paljon. Asetelma on kuin muinaishistoriasta: alansa ja yrityksensä parasta ymmärrystä edustava old school -pomo hallitsee suurimmassa osassa yrityksiä ja organisaatioita, mutta samaan aikaan sparraava, fasilitoiva ja koutsaava new school -pomo valtaa alaa. (Toivottavasti lopulliseen muutokseen ei mene tuhansia vuosia.) Erityisesti asiantuntijaorganisaatioissa on tuskainen tarve uudenlaiselle johtamiselle, mutta tästä huolimatta esimiehet ja johtajat ovat edelleen todellisia päätöksentekijöitä ja vallankäyttäjiä.

Vaikka yksilötason johtajalla olisikin uutta työelämää tukevia ominaisuuksia, se ei aina riitä. Oman kokemukseni mukaan yritysten kulttuuri ja rakenteet voivat estää uudenlaisen johtamisen:

  • Firmassa päätökset tekee johtoryhmä, johon kuuluvat aina toimitusjohtaja, talousjohtaja, myyntijohtaja sekä liiketoimintajohtajat. Parhaassa tapauksessa mukaan on päässyt myös HR-johtaja ja markkinointijohtaja. Näin yrityksessä ylläpidetään vanhanaikaista ajattelua, jossa asiantuntijoiden päätöksentekokykyyn ei luoteta.
  • Työtä koskeviin valintoihin tai ratkaisuihin tarvitaan lähes aina esimiehen lupa. Näin asiantuntijoiden kokema työn autonomia pysyy alhaisena. Asiantuntijalla voi olla vastuuta, mutta ei lähellekään samassa suhteessa päätöksentekovaltaa.
  • Työntekijöitä haetaan aina tiettyyn kaupunkiin ja toimipisteeseen. Tiimityöskentelyn varjolla ylläpidetään vanhanaikaisia työntekemisen rakenteita, joissa työntekijän työmoraaliin ei luoteta, vaan läsnäolopakkoa yhteisessä toimistossa perustellaan jatkuvilla vuorovaikutustarpeilla.
  • Yrityksen johto otti hiljaa tyytyväisenä vastaan hallituksen tarjoamat tuottavuusloikan lisätunnit. Käytännössä tuottavuus ei nouse vaan facebook-tauot pitenevät, sillä asiantuntijatyö harvoin tehostuu sillä, että istutaan konttorilla 10 minuuttia pitempään. Parhaat oivallukset kun tuppaavat tulemaan työajan ulkopuolella.
  • Yrityksen liiketoimintatavoitteet asetetaan (ja valutetaan) erikseen jokaiselle liiketoiminta-alueelle. Näin ylläpidetään perinteistä siilo-organisaatiota, joka estää aidon asiakaslähtöisyyden.
  • Uusissa henkilövalinnoissa luotetaan aina ”hyviin tyyppeihin ja tiimipelaajiin”, eli turvallisiin ja toistensa kaltaisiin sopeutujiin, jotka eivät uhkaa kenenkään asemaa kyseenalaistamalla asioita. Työyhteisöstä muodostuu harmaa massa, jossa kaikilla on mukava olla, mutta liiketoiminta ei kehity tai tuota uusia innovaatioita.

Työ 2040 -raportin kiinnostavimpia osioita ovat loppuun sijoitetut pohdinnat esimerkiksi siitä, miten asiantuntijatyötä tehdään, miten tulevaisuuden markkinoilla menestytään ja onko palkkatyö luonnollinen osa elämää. Itse tietysti innostuin viimeksi mainitusta, koska olin juuri pohtinut samaa. Vaikka työpaikat (jobs) voivat kadota, työ (work) itsessään ei. Se vain pitää määritellä uudestaan.

Lukekaa raportti ja valaistukaa.

Tärkeää on uuden oppiminen – ja tärkeintä poisoppiminen

Olen jo pitkään ajatellut, että tämän ajan tärkein työelämätaito on itsensä johtaminen. Samalla olen kummastellut – sekä ääneen että itsekseni – miten ihmisten vaan oletetaan hallitsevan tämä taito, vaikka sitä ei opeteta missään: ei koulussa, kotona eikä työpaikalla. Itsensä johtaminen on sitä kuuluisaa kompetenssia, joka siivittää montaa uratarinaa nykymaailmassa.

Tämän oivaltaminen ei toki tarkoita, että olisin jotenkin päässyt asiassa itseäni tyydyttävälle tasolle. Nykyään kiinnitän huomiota ihmisissä juuri siihen, miten he näyttävät johtavan itseään arjessa: miten he suunnittelevat ja ryhtyvät toimeen; miten he asettavat ja saavuttavat tavoitteensa tai hallitsevat aikaansa. Ja miten yrityskulttuuri ja yrityksen normit ohjaavat tai rajoittavat tätä tekemistä. Samalla tiedostan, että jonkun toisen luomat toimintatavat ovat apinoitavissa vain tiettyyn pisteeseen asti. Viime kädessä jokaisen pitää rakentaa oma tapansa johtaa itseään.

Asia palautui mieleeni, kun Vincitin Petri Suhonen avautui työelämän haasteista blogipostauksessaan. Suuri vapaus työssä tarkoittaa, ettei työn rakenteita ole olemassa, vaan ne pitää luoda – tai pyörä pysähtyy. Kuten moni muukin, tunnistin itseni ja omat fiilikseni Petrin postauksesta. Vaikka olen pitänyt työn autonomiaa yhtenä tärkeimmistä motivaation lähteistä, työntekemiseni on perustunut viime kädessä samaan tapaan suunnitella ja toteuttaa tekemistä. Se on toiminut todella hyvin 15 vuotta in-house-markkinointihommissa, missä lähes aina vastuu ja vapaus kytkeytyvät ylhäältä alaspäin johtamiseen. Nyt kuitenkin tilanne ja aika on toinen.

Myös yrityskulttuurin merkitys itsensä johtamisessa voi yllättää. Omaa, luontaista tarvetta ja kykyä autonomiaan on toisissa (eli ylhäältä alaspäin johdetuissa) työpaikoissa helposti liikaa, mutta ketterissä startupeissa taas auttamattomasti liian vähän. Tämän saattaa tiedostaa vasta, kun 20 korporaatiovuoden jälkeen hyppää ilman historian painolastia olevaan pikkufirmaan. Käsitys omasta tehokkuudesta, suunnitelmallisuudesta ja jopa johtamistaidosta vesittyy hetkessä. Vaihtoehtona on siivota pöytä vanhasta ja heittäytyä rohkeasti ja nöyrästi epämukavuusalueelle – tai hakeutua takaisin tuttuun ympäristöön, missä on varmasti parhaimmillaan.

Eli. Niin tärkeää kuin onkin oppia uutta, kaikkein tärkeintä on oppia pois vanhasta. Suomalaisyrityksissä laitetaan tuhansia ja tuhansia euroja koulutuksiin, jotka eivät koskaan kanna hedelmää, koska ihmisille tarjotaan kyllä uusia ajatuksia ja toimintamalleja, mutta ei sitä, miten samalla luovutaan pysyvästi nykyisestä. Toisin kuin väittävät, urautuminen ei välttämättä ole mitenkään negatiivinen tunne: se tuo myös mielihyvää, rentoutta ja onnistumisen kokemuksia. Vanhasta poisoppiminen on sitä vaikeampaa, mitä enemmän omasta osaamisestaan nauttii. Substanssiosaamisen puolella kovalevyn formatointi voi vielä onnistua kivuttomasti, sillä usein uutta dataa vedetään vanhan päälle. Mutta kun puhutaan kompetensseista, itsensä johtamisesta ja ajattelun uudistamisesta, vanhat – eli itselle ainoat oikeat – rakenteet ovat teräsbetonia. Moniko edes tunnistaa ja pystyy sanoittamaan, millainen oma nykyinen toimintamalli käytännön tasolla on?

Uramarkkinoilla poisoppiminen on toistaiseksi ollut taito, mitä ei selvästikään tunnisteta. Kuka tahansa voi väittää olevansa kiinnostunut uusista asioista ja itsensä kehittämisestä, mutta moniko kehuu osaavansa luopua myös vanhasta? CV:n päivitys tästä näkökulmasta on sekin todella hyvä poisoppimisen harjoitus.

Avokonttorin höpöttelijät kuriin!

Hahaa! Taas yksi tutkimus, joka pitää avokonttoreiden haittoja suurempina kuin niiden hyötyjä. Väittelin usein entisen esimieheni kanssa avokonttoreiden ”hyödyistä”. Hän puolsi, minä vastustin. Aina kun omaa näkemystä vahvistava tutkimus putkahti mediaan, se linkitettiin toiselle osapuolelle.

En suinkaan ajattele, että vain oma huone tuo parhaan mahdollisen työtehon. Mutta jokaiselle tietotyötä tekevälle pitäisi taata mahdollisuus tehdä keskittyneesti töitä ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Useinhan nämä häiriötekijät ovat työkavereita: Suulaita lörppöjä tai B-tyyppejä, joita kiinnostaa enemmän hauskat FB-päivitykset kuin työn tekeminen.

Paha juttu, mutta minä olen itse juuri sellainen avokonttorin häirikkö, joka katkaisee naapurin ajatuksen ja flow’n. Jos istun avotilassa – kuten nykyisessä työssä istun – ja minulla on naapuri näkö- ja kuuloetäisyydellä, alan jossain vaiheessa aamua höpötellä hänelle vähän väliä. Se on todella ärsyttävä piirre. Heikko itsekontrollini harmittaa minua varmaankin lähes yhtä paljon kuin pitkäpinnaisia kollegoitani. Edellisessä työpaikassa istuimme kollegan kanssa lähes vastatusten. Höpöttelin hänelle jatkuvasti. En tajua, miten hän kesti.

Toki tiedän, miten saisin itseni kuriin.

Pitkäjänteisin ratkaisu on näköetäisyyden katkaiseminen. Tämä onnistuisi parhaiten sermillä, mutta nykyään ei suosita kovin korkeita väliseiniä. Viihtyvyys kärsii laatikkomaisista cubicleista. Vaikuttaahan se vähän siltä, kuin ihmiset haluttaisiin eristää toisistaan. Sermi auttaisi kuitenkin myös itseäni keskittymään työn tekemiseen. Minun kohdallani se on tehokkaampi tapa katkaista höpöttelykierre kuin pelkkä etäisyyden lisääminen työkavereihin.

Paras keino tarjota työkavereille työrauha on tehdä itse etätyötä. Kun olen etätöissä – tavallisesti kotona – minulla ei ole ketään, jolle höpötellä eikä mikään asioistani ole niin tärkeä, että se vaatisi soittamista työkaverille. Naputtelua pikaviestimellä sen sijaan harrastan. Onneksi vastaanottaja voi päättää, vastaako mitään, ja jos niin milloin.

Yleisen edun nimissä kehotan esimiehiä tunnistamaan tämän ongelman ja puuttumaan kaltaisteni höpöttelijöiden aiheuttamaan vahinkoon. Meidät kannattaa eristää tai – jos ei muuta vaihtoehtoa ole – tarjota se viimeisin takanurkka missä ei ole muuta tekemistä kuin keskittyä töihin. Avoimella paikalla varastamme vain muiden aikaa.

Motivaatiota ei voi sytyttää, mutta sen voi helposti sammuttaa

HS käsitteli tänään ajankohtaista teemaa, työelämätaitoja, joilla käytännössä tarkoitettiin hyviä alaistaitoja. Alaisten vastuuta omasta työstään, ja ennen kaikkea omasta työmotivaatiostaan, onkin tärkeää tuoda esille. Jutussa myös valiteltiin yleisen keskustelun keskittyvän liikaa johtamisongelmiin.

Yksi aika oleellinen pointti ”kahden aikuisen välistä suhdetta” korostavassa jutussa kuitenkin sivuutettiin. Vaikka suomalaisessa työelämässä hierarkkisuus vähenee koko ajan, suhde ei ole tasa-arvoinen: esimiehellä on edelleen merkittävästi enemmän muodollista valtaa kuin hänen alaisellaan. Aika usein hänellä on viimekäden päätösvalta suoraan työntekijän tehtäviin liittyvistä asioista. Hänellä on myös valta sammuttaa alaisen työmotivaatio, joko tahallaan tai tahtomattaan. Ensimmäinen liittyy usein henkilökemiaongelmiin ja jälkimmäinen taas osaamattomuuteen kohdata ihmiset yksilöinä.

Samalla kun keskustelu ”ihmisten motivoinnista” on siirtynyt juuri alaisten ”vastuuseen motivoitumisesta”, on työssä pärjäämisestä tullut oudolla tavalla organisaatiosta irrallinen asia. Käytännössähän siis työntekijä määrittelee, ”mikä minua motivoi”, kertoo sen esimiehelle – joka toivottavasti tajuaa myös itsekin kysyä sitä jossain vaiheessa – tai etsii työpaikan, missä hänen kriteerinsä täyttyvät. Jo lähtökohta on haastava: moniko keskivertopulliainen aidosti tuntee itsensä, tai edes ymmärtää, miten itsetuntemusta voi lisätä, ja jaksaa myös tämän oppimisprosessin käydä läpi? Sehän ei tapahdu yhdessä yössä. Tietenkään vastuuta itsetuntemuksesta ei voi sysätä esimiehelle tai kellekään ulkopuoliselle, mutta yhteisen edun nimissä työnantajat voisivat tarjota tähän hieman enemmän yksilöllistä kannustusta kuin kerta vuoteen -kehityskeskustelut. Kun sekä alainen että esimies tietävät, mikä ketäkin motivoi, alkaa se jossain vaiheessa näkyä viivan alla. Esimieskoulutuksissa näihin asioihin luultavasti keskitytäänkin paremmin. Onnekkaita he, jotka niihin saavat osallistua.

Ja onnekkaita he, jotka joille oman motivaation lähteet ovat kristallinkirkkaat – heitäkin on paljon. Jälleen kerran palataan mielestäni ydinkysymykseen eli johtamiseen: onko esimiehellä riittävästi kyvykkyyttä tunnistaa ja hyväksyä ihmisten erilaiset johtamistarpeet ja työhön liittyvät motivaatiotekijät? Kannustaako hän alaisiaan aktiivisesti tunnistamaan omia motivoitumistekijöitään?

Entä miten organisaatiokulttuuri sietää yksilöllisiä valintoja? Mitään ongelmaahan ei syntyisi, jos työntekijä voisi työskennellä parhaimman mahdollisen suorituksen saavuttamiseksi juuri niin kuin on itse määritellyt.  Harvalla työpaikalla yksi voi kuitenkaan tehdä tuntinsa milloin haluaa, samalla kun muut istuvat toimistolla 8-16. Tai jos kokee työolosuhteet erittäin tärkeäksi ja avokonttorin hälyn äärimmäisen häiritseväksi, saa oman huoneen. Tai että yksi voi valita projektinsa ja asiakkaansa, mutta joku toinen ei. Henkilökohtaisten motivaatiotekijöiden huomioiminen johtaa nopeasti kateuteen ja epätasa-arvoisen kohtelun kokemukseen.

Nojaaminen puhtaasti yksilön vastuuseen motivoitumisesta onkin mielestäni utopiaa. Esimiehen johtamiskyky ja halu auttaa alaista kehittymään voi olla huomattavasti ratkaisevampaa. Tärkeää olisi rakentaa yhdessä kulttuuria, johon työntekijät voivat sitoutua, ja jonka kautta he voivat motivoitua ja yrittää löytää sitä kompromissia, joka riittävällä tasolla yhdistää motivoivat tekijät ja auttaa sietämään arjen vastoinkäymisiä.