Avainsana-arkisto: itsensä johtaminen

Politiikan maratonilla

Alex (Stubb–Hämäläinen, Otava 2017) on kirja, johon en ehkä olisi tarttunut ilman joulupukkia. En harrasta elämäkertoja, varsinkaan poliittisia. Mutta välillä on hyvä tuupata itsensä myös tältä osin epämukavuusalueelle.

Keskelle ummehtunutta suomalaisen politiikan kenttää pelmahtanut Alexander Stubb oli aikoinaan juuri se mitä Suomi ainakin minun mielestäni tarvitsi: uusia ja tuoreita toimintatapoja, eurooppalaista perspektiiviä ja ennen kaikkea hirveä määrä energiaa. Ensimmäinen mielikuva Stubbista sisältää yhä leveän amerikkalaisen hymyn ja intensiivisen presenssin. Muistan, miten hienolta tuntui saada eduskuntaan erilainen ja urheilullinen poliitikko, joka uskalsi murtaa alan normeja ja toimia johdonmukaisesti omien arvojensa mukaan. Seurasin Stubbia Twitterissäkin, kunnes vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjointiin liittyvä ”poliittinen valistus” alkoi häiritä liikaa.

Kirjaa lukiessa tajusin, että viime vuodet ovat minulle politiikan suhteen aika sumuisia. Olikohan töissä liian kiire, sillä en itse asiassa edes muistanut, että Stubb oli ollut myös Suomen pääministerinä. Muistan hänet ensisijaisesti meppinä ja toissijaisesti ulkoministerinä. Toisaalta olen politiikan seuraajana hyvin keskiverto suomalainen: luen ja katson uutisia jos ehdin, en tiedä mitä kulisseissa tapahtuu ja unohdan nopeasti niin hyvät kuin huonotkin asiat. 

Kirja sen sijaan piirtää Stubbista uskottavan henkilökuvan sekä poliitikkona että ihmisenä. Omaan silmääni parasta antia olivat kuvaus hänen nuoruudestaan ja toisaalta rehellinen sukellus (pää)ministerin rankkaan arkeen ja siihen ristiriitojen ja haastavien tilanteiden aiheuttamaan ryöpytykseen, mihin korkeassa asemassa joutuu. Mitä enemmän pyrkii puuttumaan hallitseviin asetelmiin ja tekemään asioita uudella tavalla, sitä varmemmin ärsyttää ja saa näkymättömiä vastustajia, joiden asema on uhattuna. Puoluetaustasta riippumatta ihmiset kohtaavat työssään varmasti hyvin samankaltaisia ongelmia.

Meille äänestäjille poliittisen kentän arki sekä toiminta- ja päätöksentekoprosessit eivät ole erityisen läpinäkyviä. Omassa mielikuvassani politiikassa on eniten omia etujaan ajavia yksilöitä, jotka petaavat milloin itsensä ja milloin kenenkin taustajärjestön tai rahoittajan etuja. Tämäntyyppiset kirjat antavat toivoa siitä, että on myös yhteistä etua (vaikka etu määritelläänkin puoluekohtaisesti) ajavia ihmisiä.

Kirjan alussa, missä Stubb kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan, koin vahvan assosiaation Matteus-vaikutukseen. Kaikesta kovasta ja ansiokkaasta työstä huolimatta moni hänenkaltainen ihminen on osa sitä eliittiä, joka on saanut toimivan ohituskaistan menestykseen nimenomaan (vanhempiensa) verkostojen siivittämänä. Joskus riittää vain yksi tai kaksi sellaista tilannetta, missä suhteiden kautta aukeaa joku tärkeä väylä, kuten hyvä opiskelu- tai harjoittelupaikka juuri oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Vaikka ihminen itse lopulta rakentaa oman uransa, nämä tärkeät oikopolut pohjustavat onnistumista aivan eri tavalla kuin lahjakkaalla, mutta duunariperheestä ponnistavalla ihmisellä, jolta tukiverkosto puuttuu. Tämä sekä henkinen että toisaalta ihan taloudellinen tukeminen on sitä, mikä jostain syystä on asianomaisten vaikea tunnistaa muuksi kuin omaksi ansiokseen.

Kirjan viimeiset luvut osuivat kohdallani sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien ja hallitusneuvotteluiden yhteyteen. Vertailu vuoden 2015 tilanteeseen toi lukukokemukseen oman mausteensa.

Harkitsin, että saatan alkaa taas seurata Stubbia. Mutta vasta eurovaalien jälkeen. 

Kotiäidin normipalautuminen

Toteutin toukokuussa pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetin Firstbeatin hyvinvointianalyysin. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, miten elimistöni reagoi hoitovapaan aiheuttamaan arkistressiin, joka on mielestäni vähän erilaista kuin työstressi.

Mittausajankohta osui toukokuun helteille, ja muutenkin elämä oli sillä hetkellä suht normivetoista. Nuorempi lapsi on jo sen verran iso, että ei tarvitse ihan koko aikaa jatkuvaa kyttäystä katastrofin välttämiseksi. Ajattelin, että tuloksesta tulee varmasti parempi kuin mitä se olisi ollut vielä puoli vuotta sitten.

Mitäpä arvelette, onko kotona lasten kanssa oleminen kevyttä puuhastelua, josta palautuu helposti ”työpäivän” jälkeen?

Ensimmäisen mittauspäivän aikana minulla oli hereilläoloaikaista palautumista 1 minuutin ajan. Kahtena seuraavana päivänä lukemat olivat 13 ja 14 minuuttia.

Yöaikainen palautuminen oli nippa nappa kohtuullisen puolella, käytännössä heikkoa. Unet olivat myös liian lyhyet (minkä kyllä tiesinkin) ja leposyke keskimääräistä korkeampi. Liikuntaa ja aktiivisuutta oli riittävästi, ja se kompensoi kokonaispisteissä huonoa palautumista. Tulokseni ei varsinaisesti ollut (kai) hälyttävä, mutta kyllä se vähän pisti miettimään.  

Vaikka palkkatyö olisi miten vaativaa ja stressaavaa, on kotiäitinä olemisessa omat haasteensa: ”työvuoro” kestää yleensä koko lasten hereilläolon eli n. 14 tuntia ilman suurempia lakisääteisiä vessa-, kahvi- tai lounastaukoja. Ei rauhaa, ei hiljaisuutta. Kun nuorempi on päiväunilla, isompi vaatii huomiota. Koko ajan olisi kotitöitä niin paljon kuin viitsisi ja jaksaisi tehdä. Vauhti tappaa, jos ei osaa jakaa energiaansa tasaisesti koko päivälle.

Palautumisen kannalta yksi keskeinen ongelma on, että jos haluaa omaa aikaa, on lähdettävä jonnekin tekemään jotain. Jumppaan, kävelylle, elokuviin, kahvilaan, jonnekin. Siis suorittamaan. Mahdollisuus ihan vaan itsekseen olemiseen hiljaisuudessa omassa kodissa on luksusta, mitä ei ole ollut vuosiin tarjolla, ainakaan ennen iltayhdeksää.

Maiseman tuijottelu on aina tuntunut minusta rentouttavalta, mutta päänsisäistä tohinaa se ei selvästikään hiljennä.

Keväisellä hyvinvointikurssilla opin, että ihmisen elimistö pääsee kyllä ihan oma-aloitteisesti stressitilaan, mutta ei pois sieltä. Tähän asti olen kuvitellut, että itsekseen istuskelu, mökkimaiseman katselu tai ei-suorittaminen auttaisi kuormituksen tasaamiseen. Ei se riitä. Vaikka jalat saa pysähdyksiin, pää jatkaa vanhaan malliin. Hyvinvointianalyysin tuloksissa näkyi pitkäkestoinen stressi, jota en selvästikään hallitse nykyisin keinoin, ja joka ei korjaannu yhdellä kikkakolmosella. Viesti on sama kuin aikaisemmassa nollatila-postauksessa: pitää opetella palautumaan, myös hereilläollessa. Pysähtyminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä.

Nollatilaan

Tutkimusten mukaan suomalaiset liikkuvat suosituksiin nähden liian vähän. Väittäisin silti, että liikkumistakin vaikeampaa on täydellinen pysähtyminen.

Osallistuin nyt keväällä Suomen Ekonomien järjestämälle verkkokurssille Oman hyvinvoinnin ohjaksissa. Erityisen tärkeä oivallus on ollut, kuinka pintapuolisesti ymmärrän henkistä palautumista ja mielenhallintaa. Oikeastihan kyse ei ole mielen hallinnasta vaan hallinnasta vapautumisesta, läsnäolosta ja tästä hetkestä.

Yksi kurssin teemoista sivusi nollatilaa. Se on lyhyesti määritelty omaksi henkilökohtaiseksi tilaksi, johon ei liity mitään vaatimuksia.* Oleellista on keskittyä hetkeksi itseensä; nollatilaa olisi myös hyvä tavoitella mahdollisimman säännöllisesti.

Ihmiset altistuvat päivän aikana tuhansille ulkoisille ärsykkeille. Tämän lisäksi eri arvioiden mukaan päässämme pyörii huikea ajatuskaruselli: päivän aikana noin 50 000 – 70 000 ajatusta. Pelkästään henkinen kuormitus on siis valtava. Kun tähän lisätään fyysinen aktiivisuus ja mahdollisesti muu ”painolasti”, ei ihme, jos illalla mieli on turta ja muutenkin vähän väsyttää.

Moni kyllä pysähtyy, sillä viimeisellä pysäkillä.

Varmasti jokainen tietää järjen tasolla, kuinka tärkeää olisi vähintään kerran päivässä pysähtyä, tyhjentää mieli turhista ajatuksista ja keskittyä vain olemaan juuri siinä missä on. Kaikki tietävät, mutta moniko niin tekee? Olettaisin, että aika harva. Koska elämme vauva-ajasta alkaen vahvasti ärsykkeiden maailmassa, emme välttämättä edes tunnista kuormitusta. Lisäksi tuttujen rutiinien muuttaminen voi olla lähes ylivoimaista, vaikka kyse olisi omasta hyvinvoinnista.

Olen omakohtaisesti huomannut, miten todella vaikeaa pysähtyminen on. Meditaatioharjoitus, jossa ollaan paikallaan ajattelematta mitään, on yksi vaikeimmista mitä tiedän. Se on kuin kuopan tekemistä veteen: mieli täyttyy väkisinkin koko ajan jostain ajatuksista. Päivät pyörivät rutiinien varassa, usein autopilotilla. Kun illalla olisi ns. ”omaa aikaa”, ei sitä jaksa kovin laadukkaasti käyttää. Haluaa vain olla, vaikka nollatilassa ei ole kyse siitä, että valuu aivottomana sohvalla telkkaria tuijottaen. Nollatilassa oleminen ei ymmärtääkseni tarkoita virkistävää lenkkeilyäkään, koska silloin on mahdollista prosessoida asioita tuloksellisesti – ja aika moni näin varmasti tekeekin.

Tyyni mieli?

Uskon, että ainakin pieni osa länsimaisista mielenterveysongelmista häviäisi, jos ihmiset ymmärtäisivät nykyistä paremmin, miten iso merkitys läsnäololla on. Kun oppii tulkitsemaan omaa epämääräistä tyytymättömyyttään tai pahaa oloa, ja ennen kaikkea kohtaamaan ja jäsentämään vaikeat tunteet ja ajatukset, synkkyyttä ei tarvitse enää hautoa tai purkaa läheisiin. Oloa pystyy parantamaan hyvin yksinkertaisinkin toimin. Miksei näitä asioita voisi harjoitella jo vaikka koulussa?

Kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka ei erittele työhyvinvointia ja henkilökohtaista, on onneksi nouseva trendi. Ihan kuin välillä olisi unohtunut, että ihminen on aina ollut – ja on yhä edelleen – kokonaisuus.

 

*Googlaamalla löytyy paljon materiaalia, missä nollatilasta puhutaan ideologisemmin ja se yhdistetään osaksi hawaijilaista Ho’oponopono -menetelmää.

Kerro minulle, genomi

Auttaako geenitesti suunnittelemaan omaa treeniä ja ruokavaliota?

Markkinoilta on jo useamman vuoden voinut tilata itselleen geenitestin jostain tietystä sairaudesta tai ominaisuudesta; testaa onko sinulla riski Alzheimerin tautiin, testaa kuulutko diabetes-riskiryhmään. Yksittäisten sairauksien testaaminen on kuulostanut lähinnä rahastukselta.  Pikku hiljaa tarjolle on tullut myös vähän laaja-alaisemmin geeniperimää käsitteleviä suomalaisia raportteja. Ihminenhän on kokonaisuus –  ja vieläpä paljon enemmän kuin genominsa.

Suomalainen Evogenom markkinoi omaa testiään kuntoliikkujille ja kilpaurheilijoille. Tilasin testin, sillä kaipaan täsmällisempää treenirutiinia vähäisen vapaa-aikani tehostamiseksi.

Evogenom-testi tehdään lähettämällä sylkinäyte palveluntarjoajalle. Tulokset saapuvat salatulla muistitikulla muutamassa viikossa.

Geenitestin viehätys perustuu siihen, että testi paljastaa jotain poikkeavaa tai sellaista, mitä et ole itsestäsi tiennyt. Tästä syystä minulle oli hienoinen pettymys lukea, että olen monen keskeisen treeni-, palautumis- ja ravintokysymyksen osalta todella keskiverto tapaus.

Suorituskykyyn liittyen sain kuitenkin yllättävää dataa. Maksimaalinen hapenottokykyni on normaalia korkeampi ja perinnöllinen taipumukseni kestävyysurheiluun on kohonnut. Viehtymykseni intervallijumppiin selittyy ehkä osin tällä.

Ravitsemuksen osalta löysin muutamia kiinnostavia tuloksia, joita yhdistelemällä voin parantaa omia ruokailutottumuksiani, kuten lisätä ja vältellä tiettyjä ruoka-aineita ja esim. tihentää ruokailuvälejä. Sain myös selityksen itseäni koko elämän vaivanneeseen ”jatkuvaan näläntunteeseen”.

Muutoin testi piirsi perimästäni aika synkän – etten sanoisi perisuomalaisen – kuvan. Esimerkiksi: genomityyppini ihmiset ovat tavallisesti keskivertoa painavampia, varastoin energiaa keskivertoa tehokkaammin ja ylipainosta eroonpääseminen vaatii taistelua. Tämän tiedon valossa olen tyytyväinen siihen, että olen jaksanut pitää ”raadon kasassa” jumppaamalla viimeiset 20 vuotta. 

Mitä muuta raportti tarjosi?

Raportti sisälsi paljon knoppitietoa korvavaikun koostumuksesta kirkkaan valon aivastusreaktioon. Moni asia oli sellainen, jonka on kyllä tunnistanut itsestään jollain tasolla, mutta ei ole osannut pukea sanoiksi.

Tulevaisuutta ajatellen erittäin hyödyllistä tietoa olivat yleisimmät lääkevasteet. Sillä, onko nopea, normaali vai hidas metaboloija tai altis sivuoireille, voi olla iso merkitys mahdollisen lääkityksen suunnittelussa. Raportti sisälsi myös tietoa hivenaineista. Tämän tiedon arvo jäi itselle vähän etäiseksi. Tilaamani keskilaaja raportti käsitteli lyhyesti myös sukujuuria ja äitilinjaa.

Mitä jäin kaipaamaan?

Koin, että raportin tarjoama tieto jäi aika lailla palasiksi: se kertoi minusta anekdootteja, mutta ei kovin kokonaisvaltaista tarinaa. Tämä johtuu pitkälti myös raportin määrämuotoisuudesta. Varsinaista yhteenvetoa – toimenpidesuosituksista puhumattakaan –  ei ole, joten tulosten yhdistäminen järkeväksi suunnitelmaksi käytännön elämään pitää tehdä itse – tai palkata hommaan personal trainer.

Raportti oli pitkälti tekstimuotoinen ja helppolukuinen. Tiedon omaksumisen kannalta visuaalisuutta olisi voinut olla enemmän.  

Pystynkö kehittämään treenaamistani raportin pohjalta?

Raportin tietojen soveltaminen omaan elämääni on tietysti se lupaus, jonka koen asiakkaana minulle annetun. Koska olen niin keskiverto, on vaikea löytää mitään uutta ja erityistä, joilla muuttaa rutiinejani. Tämän voi tietysti ajatella myös vahvuudeksi. Jos minulla olisi paino-ongelma, voisin painottaa laihdutuksessa menetelmää, joka tuntuu itselle sopivimmalta. Samalla tapaa voin normaalitilanteeni ylläpitämiseksi valita niitä liikuntalajeja, joista oikeasti pidän. Nyt viimeistään alan myös kiinnittää huomiota riittävään proteiinin saantiin.

Ehkä tärkein anti, minkä koin saavani, oli henkinen uskonvahvistus säännöllisen liikunnan todellisesta merkityksestä omalle hyvinvoinnille ja painonhallinnalle. Vaikka perimä tuntuu olevan ennen kaikkea riski (ei todellakaan mahdollisuus), omilla elintavoilla ja ympäristötekijöillä voi vaikuttaa erittäin paljon siihen, millainen tyyppi peilistä katselee. Geenitesti auttoi minua ymmärtämään skenaarioiden eri ääripäät ja sen, mihin olen tällä janalla itseni onnistunut hilaamaan.

Jos suunnittelet geenitestin teettämistä, mieti tarkemmin omia odotuksiasi ja toiveitasi. Kiinnostavatko perinnölliset sairaudet?  Vai sukujuuret? Haluatko raportin suomeksi vai voiko se olla englanniksi? Osa palveluntarjoajista jakaa tuloksia myös verkon kautta, ja osa, kuten Evogenom, ainoastaan suojatulla muistitikulla. Sukujuuriaan etsivän kannattaa tutustua esimerkiksi tunnettuun amerikkalaiseen 23ndMe-palveluun (nähtävästi sieltä saa taas myös terveyteen liittyvät raportit – näitä ei muutama vuosi sitten ollut saatavilla). Evogenom-raportti painottuu siis liikuntaan ja ravintoon, ja googlaamalla löytyy myös muita kotimaisia vaihtoehtoja.

Ei haittaa, jos tekee virheitä, kunhan on muuten täydellinen

Yksi NBF:n tämän vuoden johtajuusteema, jota toi esille mm. Patrick Lencioni, oli esimiehen haavoittuvuus (vulnerability). (Ehkä suomeksi käyttäisin tästä sanaa inhimillisyys.) Johtajia kehotettiin olemaan oma itsensä, sillä heikkouksien tai virheiden peittelyllä ei voita mitään. Inhimillinen esimies on myös hyvä esimerkki alaisille. Oleellista on itsetuntemus: omien puutteiden tunnistaminen ja pyrkimys kehittyä niistä pois.

“They don’t expect you to be perfect, they want you to be honest.” Patrick Lencioni, NBF

Lencioni puhui nimenomaan persoonaan liittyvistä heikkouksista: myöntääkö virheensä, osaako kuunnella ja antaa palautetta, pystyykö rakentamaan luottamuksen ilmapiiriä ja niin edelleen.

Jäin miettimään, miten tämä voi oikeasti Suomessa toimia. Suurimmassa osassa yrityksiä johtohenkilöt kyllä peittelevät ikäviä puoliaan niin pitkälle kuin pystyvät. Se on inhimillistä: ei kukaan halua tuoda aktiivisesti esille sitä, miten rasittava on tyyppinä tai heikko jossain vuorovaikutuksellisessa taidossa. Mukavaa esimiestä on lisäksi helpompi lähestyä asialla kuin asialla, siksi sellaisen mielikuvan ylläpitäminen on tärkeää. Ei myöskään ole poikkeuksellista, että – kaikesta avoimuudesta ja matalahierarkkisuudesta huolimatta – työntekijät tiedostamattaan odottavat ”täydellisiä” esimiehiä. Johtajan rooli on monin paikoin edelleen palkinto (jostain) niin asemaltaan kuin euromäärällisesti, joten odotamme, että tuon täytyy nyt olla meitä muita parempi. Koska kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, petymme ja olemme loppupeleissä tyytymättömiä esimiestyöskentelyyn.

Me ihmiset olemme ristiriitaisia. Edessäpäin nyökyttelemme, että pomokin on ihminen. Silti odotamme, että vaikka hänen kuuluu kohdella kaikkia tasapuolisesti, hän kuitenkin osaa puuttua ärsyttävien tyyppien käytökseen. Ratkoo kahvinkeittoon liittyvät ongelmat, mutta on muuten arkisten ongelmien yläpuolella. On lähestyttävä, tosin ei liian tuttavallinen. Avoin, vaikka pitää salaisuudet. Ennen kaikkea: hänellä on erinomainen bisnesvaisto ja alan osaaminen, mutta ei kuitenkaan tule kertomaan, miten kunkin pitäisi hommansa hoitaa. Sparrailee vain kysyttäessä tai kun osaa lukea ajatukset, että tuo haluaisi nyt ehkä apua.

Onko nyt sitten ihme, jos ei olla koskaan tyytyväisiä.