Avainsana-arkisto: epämoodissa

Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa

Seurasin toisella korvalla A2-iltaa, jonka teemana oli työllistäminen ja palkkaerot. Suurin energia tuntui kuluvan kinasteluun, onko oikein vai väärin palkata nuori kuuden euron tuntipalkalla.

Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

Entä jos työkaveri on rasisti?

Pääsiäisen alla vietettiin rasisminvastaista viikkoa. Mietin tuolloin, miksei työpaikoilla ilmenevästä rasistisesta puheesta keskustella juurikaan. Onko aihe liian hankala käsiteltäväksi? Vai viime kädessä epäkiinnostava, koska se on vain puhetta?

Monella on varmasti jonkinasteisia kokemuksia aiheesta: varsinkin vähemmistövitsit ovat kahvipöytien yhteisen naurun aihe.

Sitten on ihmisiä, joilla puheet eivät jää vitsien tasolle. Eräs entinen työkaverini oli tällainen: ei omasta mielestään rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Työperäinen muutto  (=koulutetut, länsimaalaiset)  oli hänestä ok, pakolaiset/maahanmuuttajat ei.

Jouduin yhteisen työtaipaleemme aikana usein miettimään omaa reaktiotani työkaverini käytöstä tai puheita kohtaan. Esimerkiksi eräässä myynti- ja palvelutilanteessa hän poistui paikalta, kun tummaihoinen (täysin suomea puhuva) asiakas lähestyi häntä. Hän määräsi minut hoitamaan tilanteen puolestaan.

Paljon elävämpinä mieleen ovat kuitenkin jääneet kahvipöytäkeskustelut, joita väistämättä syntyi, kun pakolaiskysymys alkoi Suomessa nousta pinnalle. Koin hänen näkemyksensä yksipuolisiksi, tiettyjä kansanryhmiä leimaaviksi ja pakolaisten hätää vähätteleviksi. Hänellä oli paljon faktaa – nimenomaan maahanmuuttovastaista faktaa. Järkevää keskustelua oli mahdotonta käydä, koska hän piti itseään valtaväestön uhrina, jolle ei sallita oikeutta omaan mielipiteeseen.

Yritin pohtia rajanvetoa. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, mutta mikä on mielipidettä ja mikä muukalaisvihaa? Pitäisikö työpaikkojen määritellä rajat tai oma kantansa syrjivään keskusteluun? Vai pitääkö nimenomaan kaikki näkemykset sallia sananvapauden nimissä?

Vaikuttaa siltä, että työpaikoillakin ihmisten on helpompi sivuuttaa kiusalliseksi koetut puheet tai vähätellä niiden merkitystä. Niin kauan kuin keskustelut jäävät kahvipöydän ääreen, asialla ei tunnu olevan merkitystä.

Kävin lähes päivittäistä vuoropuhelua itseni kanssa siitä, kuinka paljon painoarvoa voin antaa omalle arvomaailmalleni, ja miten pystyisin käsittelemään ja kohtaamaan toisen henkilön täysin vastakkaisen ajatusmaailman, vaikka teimme päivittäin töitä yhdessä.

En lopulta pystynytkään.

Kahvilaunelmia vai toimistohommia?

Radiossa pyöri yhteishaun aikana ammattikorkeakoulun mainos, joka meni kuulomuistilla suurin piirtein näin: ”…Perustan kahvilan, missä saa ihania leivoksia ja hyvää kahvia. Ja sitten siellä olisi vakioasiakkaita, joille kahvila olisi kuin oma olohuone”, mainoksen tyttö huokaili.*

Kuulostaako ihan hyvältä mainokselta? Positiivinen, helposti samaistuttava? Miksei näitäkin.

Minä kuulin lähinnä ruusuiseen yrittäjyyteen nojaavaa, vahvaa sukupuolistereotyyppistä kerrontaa. Toki oman kahvilan perustaminen on hämmentävän suosittu ajatus (nuorten) naisten keskuudessa, mutta toistensakaltaisia sunnuntaihaaveilijoitako ammattikorkeaan oikeasti tavoitellaan? Eikö nuorille naisille voisi tarjota pikkuisen haastavampaa uravisiota?

Miten olisi vaikka:
”Oon aina haaveillut perustavani kahvilan: ihania leivoksia – hyvää kahvia – vakioasiakkaat viihtyis illasta toiseen kuin omassa olohuoneessaan. Sitten rupesin laskemaan, kuinka pitkiä päiviä mun pitäis tehdä ja montako kuppia kolmen euron kahvia pitäis päivän aikana myydä, että saisin maksettua joka kuukausi vuokran, palkat, lainat ja kaikki juoksevat kulut, mitä kahvilan pyörittämisestä syntyy. Entä miten erottautua, pärjätä ja kasvaa valmiiksi kilpaillulla alalla, missä kaikki tarjoavat samaa? Ja sitten tajusin, että paljon fiksumpaa on tähdätä kerralla vähän korkeammalle: hyödyntää digitalisoitumista, perustaa hyvään liikeideaan nojaava asiantuntijayritys ja rakentaa globaali bisnes sen ympärille. Ja ainahan sen kahvilankin voi perustaa, mutta jollain täysin mullistavalla idealla! Täältä Mikkelin ammattikorkeakoulusta saan muuten pirun hyvän pohjan mihin tahansa kovatasoisiin asiantuntijatehtäviin.”

Myönnetään, hieman pidempi ja kalliimmat sekunnit. Siitä huolimatta olkaa hyvä, Mamk, saatte vapaasti hyödyntää.

*Lopuksi vielä kehotetaan: ”Opiskele. Tee sen jälkeen mitä oikeasti haluat.” Olen varmaankin etuoikeutettu, sillä aikoinaan opiskelu oli juuri se mitä halusin sillä hetkellä tehdä.

Paula

”No terve Paula, miten menee?”

”Kiitos, kiitos, ehkä tämä tästä pikku hiljaa. Päivä kerrallaan. Pienin askelin, tiiät varmaan.”

”Kerro miten kaikki alkoi.”

”No.” (hiljaisuus)

”Sehän siis alkoi siitä, kun hain sitä työpaikkaa. Homma tuntui tosi helpolta ja kivalta. Saisi tavata ihmisiä, rupatella mukavia, maistella mahtavia sekoituksia, somettaa kaikkia huippujuttuja työajalla… ihan helppo homma siis. Hakijoita oli tietysti tosi paljon, mua jännitti ne haastattelut ja kaikki tosi paljon. Sit kun sain tiedon, että mut oli valittu, en niinku pystyny eka tajuun sitä. Se oli ihan mahtavaa!”

”Mutta sitten jotain meni pieleen?”

”Nojoo, kai niinkin vois sanoo. Mä en ollu ollu silleen täysin rehellinen mun suhteesta tähän mun ongelmaan. Mähän aloitin jo kouluaikana ihan sellaisella vaarattomilla jutuilla. Myöhemmin kuvioon sitten tuli jotenkin ne vahvemmat. Mä käytin tosi paljon, aamulla, että pääsi ylös sängystä, päivällä että jaksoi istua koulussa ja sitten tietysti illalla, että jaksoi hengata kavereitten kanssa. Mut se oli tietty silleen ihan hallussa. Oli kyllä.”

”No sitten kun mä sain tän nykyisen homman, työhön liittyi tietysti myös ihan sitä hevimpää juttua, niinku kaikkia eksoottisia lajikkeita ja silleen. Se sitten lähti jotenkin käsistä. En osaa sanoa missä kohtaa tilanne meni sitten niin pahaksi, että mun piti saada niitä kupillisia ketjussa. Kukaan ei tajunnu miten syvällä olin. Kun se juominen kuitenkin oli osa mun työtä. Tarjosin asiakkaille, että saisin itsekin. Ja kun sitä tavaraa oli kuitenkin koko ajan saatavilla.”

(hiljaisuus)

”Eikä kukaan siis huomannut mitään?”

”No ei. Ehkä kaverit vähän jossain vaiheessa ihmetteli, kun mä en enää nukkunu, mutta mä olin tosi taitava selittään asiat. Ja ne halus uskoa.”

”Mitä haluaisit sanoa seuraajallesi?”

”No sitä vaan, että näitten juttujen kanssa ei oo leikkimistä. Tässä on tosi kyseessä. Kannattaa miettiä tarkkaan, onko itsestä siihen… julkisuuteen, matkusteluun ja jatkuvaan seuraelämään. Ja että sen mitä ottaa, niin ottaa sit kohtuudella.”

Tartuntavaarassa

HS uutisoi tällä viikolla Työterveyslaitoksen tutkimuksesta, jonka mukaan työuupumus tarttuu työntekijältä toiselle. Tarkemmin sanottuna pomolta alaiselle. Empiirinen aineisto toki edusti kovin rajallisen kulman työelämästä, sillä tutkimuskohteina olivat hammaslääkäri-hammashoitaja-työparit.

Ilmiö on kuitenkin tuttu kaikille työelämässä oleville. Työuupumus on henkilökohtaisella tasolla aidosti vaarallinen tila. Kulttuurisena ilmiönä se on hankala ja harmillinen, koska poliittisesti korrektissa työpaikassa kenenkään subjektiivista kokemusta (työuupumuksesta) ei saisi kiistää, oli se muiden näkökulmasta todellista tai ei. Ei liene mahdotonta, että työuupumus on myös reaktio työpaikan yleiselle pahoinvoinnille ja tyytymättömyydelle tai henkilökohtaiseen urakehitykseen.

HS:n jutussa viitataan ”stressin kolmeen tapaan tarttua ihmisestä toiseen”. Nämä tavat ovat ilmeiden jäljittely, empatia ja epäsuora vaikuttaminen esimerkiksi olemalla ikävä työkaveri muille. Keskivertotyöpaikassa olemme näin ollen kaikki tartuntavaarassa. (Taudinlevittäjiä? Hardly.)

Miten siis suojautua työkaverilta tarttuvaa stressiä vastaan?

Kaikki yleensä tietävät työpaikan penseät penat, jotka ovat perustyytymättömiä hapannaamoja. Terveellisintä olisi eristää nämä penseilijät yhteiseen tilaan, missä he voisivat kierrättää stressiä toisilleen. Mikäli näin ei ole työyhteisössä vielä tapahtunut, yksinkertainen keino on vältellä näitä ihmisiä. Yhteisessä palaverissa kannattaa istua penseilijän viereen, koska silloin yleensä välttyy jatkuvalta altistukselta happamille ilmeille. Jos mahdollista, kommunikaatio kannattaa hoitaa sähköpostitse.

Empatian välttäminen on vaikeampaa, koska kyky empatiaan on henkilökohtainen ominaisuus. On siis johdonmukaisesti kovetettava itsensä. Jos joku tulee avautumaan työpaineista ja -taakasta, kannattaa pitää mielessä, että a) ”sääli on sairautta” ja b) ”kyseinen henkilö ei vain osaa priorisoida asioita”. Kun ymmärtää, että vika on aina henkilössä itsessään, on paljon helpompi kuunnella ja ynähdelle ymmärtävästi tarkoittamatta sitä. Näin säästää itseään empatian kuluttavalta voimalta ja välttää työkaverin tarjolla olevan jaetun stressin.

Kolmas tartuntatapa on kaikkein vaikein vastustaa, sillä kiukkuun voi joko vastata kiukulla tai aikuismaisella lempeydellä. Toimiva, mutta harjoittelua edellyttävä keino on muuttaa ikävä työkaveri mielessään sarjakuvahahmoksi. Jos olet Aku Ankka -tyyppiä, sopivia hahmoja ovat esimerkiksi räyhäävä Roope-setä tai kiero Karhukoplan jäsen. Nalle Puh -faneille on vähemmän vaihtoehtoja, mutta passiivinen Ihaa voi olla joskus sopiva. Edistyksellistä on valita hauska hahmo, sillä se voi parhaimmillaan edistää – jos ei nyt työpaikan, niin ainakin henkilökohtaista työilmapiiriäsi.

Luonnollisesti mikään ei estä luomasta täysin uutta hahmoa, joka on karikatyyri tosielämän henkilöstä. Muista nimetä hahmo ja kirjoittaa hänestä luonnehdinta ja pitää näitä tietoja sopivasti esillä, kun tilanne uhkaa käydä sietämättömäksi. Kun muistaa, että on tekemisissä sarjakuvahahmon – ei oikean ihmisen – kanssa, on paljon helpompi asettua tilanteen yläpuolelle. Nähdä jopa humoristisia tai sarjakuvamaisia piirteitä kanssakohtaamisissa.

Työkaverin stressiä voi torjua myös psykologisin keinoin. Stressi on usein vauhtisokeutta vastaava tila, joka jää päälle, vaikka todellinen työtaakka olisi jo helpottunut. ”Eihän tuo nyt niin pahalta kuulosta!” tai ”No et kuitenkaan joutunut hiihtämään töihin 30 asteen pakkasessa?” voivat jonkun mielestä kuulostaa tilannetajuttomilta töksäyksiltä, mutta todellisuudessa ne edustavat vain perusoptimistista ajattelua. Kyllä jokaisessa stressitilanteessa on aina kultainen reuna. Ja positiivisuus, jos mikä, pitää meidät tutkitusti terveinä!