Avainsana-arkisto: ekosysteemi

Tärkeää on uuden oppiminen – ja tärkeintä poisoppiminen

Olen jo pitkään ajatellut, että tämän ajan tärkein työelämätaito on itsensä johtaminen. Samalla olen kummastellut – sekä ääneen että itsekseni – miten ihmisten vaan oletetaan hallitsevan tämä taito, vaikka sitä ei opeteta missään: ei koulussa, kotona eikä työpaikalla. Itsensä johtaminen on sitä kuuluisaa kompetenssia, joka siivittää montaa uratarinaa nykymaailmassa.

Tämän oivaltaminen ei toki tarkoita, että olisin jotenkin päässyt asiassa itseäni tyydyttävälle tasolle. Nykyään kiinnitän huomiota ihmisissä juuri siihen, miten he näyttävät johtavan itseään arjessa: miten he suunnittelevat ja ryhtyvät toimeen; miten he asettavat ja saavuttavat tavoitteensa tai hallitsevat aikaansa. Ja miten yrityskulttuuri ja yrityksen normit ohjaavat tai rajoittavat tätä tekemistä. Samalla tiedostan, että jonkun toisen luomat toimintatavat ovat apinoitavissa vain tiettyyn pisteeseen asti. Viime kädessä jokaisen pitää rakentaa oma tapansa johtaa itseään.

Asia palautui mieleeni, kun Vincitin Petri Suhonen avautui työelämän haasteista blogipostauksessaan. Suuri vapaus työssä tarkoittaa, ettei työn rakenteita ole olemassa, vaan ne pitää luoda – tai pyörä pysähtyy. Kuten moni muukin, tunnistin itseni ja omat fiilikseni Petrin postauksesta. Vaikka olen pitänyt työn autonomiaa yhtenä tärkeimmistä motivaation lähteistä, työntekemiseni on perustunut viime kädessä samaan tapaan suunnitella ja toteuttaa tekemistä. Se on toiminut todella hyvin 15 vuotta in-house-markkinointihommissa, missä lähes aina vastuu ja vapaus kytkeytyvät ylhäältä alaspäin johtamiseen. Nyt kuitenkin tilanne ja aika on toinen.

Myös yrityskulttuurin merkitys itsensä johtamisessa voi yllättää. Omaa, luontaista tarvetta ja kykyä autonomiaan on toisissa (eli ylhäältä alaspäin johdetuissa) työpaikoissa helposti liikaa, mutta ketterissä startupeissa taas auttamattomasti liian vähän. Tämän saattaa tiedostaa vasta, kun 20 korporaatiovuoden jälkeen hyppää ilman historian painolastia olevaan pikkufirmaan. Käsitys omasta tehokkuudesta, suunnitelmallisuudesta ja jopa johtamistaidosta vesittyy hetkessä. Vaihtoehtona on siivota pöytä vanhasta ja heittäytyä rohkeasti ja nöyrästi epämukavuusalueelle – tai hakeutua takaisin tuttuun ympäristöön, missä on varmasti parhaimmillaan.

Eli. Niin tärkeää kuin onkin oppia uutta, kaikkein tärkeintä on oppia pois vanhasta. Suomalaisyrityksissä laitetaan tuhansia ja tuhansia euroja koulutuksiin, jotka eivät koskaan kanna hedelmää, koska ihmisille tarjotaan kyllä uusia ajatuksia ja toimintamalleja, mutta ei sitä, miten samalla luovutaan pysyvästi nykyisestä. Toisin kuin väittävät, urautuminen ei välttämättä ole mitenkään negatiivinen tunne: se tuo myös mielihyvää, rentoutta ja onnistumisen kokemuksia. Vanhasta poisoppiminen on sitä vaikeampaa, mitä enemmän omasta osaamisestaan nauttii. Substanssiosaamisen puolella kovalevyn formatointi voi vielä onnistua kivuttomasti, sillä usein uutta dataa vedetään vanhan päälle. Mutta kun puhutaan kompetensseista, itsensä johtamisesta ja ajattelun uudistamisesta, vanhat – eli itselle ainoat oikeat – rakenteet ovat teräsbetonia. Moniko edes tunnistaa ja pystyy sanoittamaan, millainen oma nykyinen toimintamalli käytännön tasolla on?

Uramarkkinoilla poisoppiminen on toistaiseksi ollut taito, mitä ei selvästikään tunnisteta. Kuka tahansa voi väittää olevansa kiinnostunut uusista asioista ja itsensä kehittämisestä, mutta moniko kehuu osaavansa luopua myös vanhasta? CV:n päivitys tästä näkökulmasta on sekin todella hyvä poisoppimisen harjoitus.

Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa

Seurasin toisella korvalla A2-iltaa, jonka teemana oli työllistäminen ja palkkaerot. Suurin energia tuntui kuluvan kinasteluun, onko oikein vai väärin palkata nuori kuuden euron tuntipalkalla.

Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

Passiivista muutosvastarintaa

Mehän tiedämme, että Suomella ei edelleenkään mene taloudellisesti kovin hyvin. Yksi suosittu ja erittäin tärkeä tapa parantaa tilannettamme on pyrkiä uudistamaan ajatteluamme ja sitä kautta toimintatapojamme. Konsulttien ja muiden asiantuntijoiden tekemillä syntilistoilla on erityisesti yksi fraasi:

”Näin me on aina ennenkin tehty.”

Kyllä, muutosvastarinta on lähtökohtaisesti ikävä asia. Mutta omaa tai kaverin asenneongelmaa on vaikea tunnistaa, koska ihan oikeasti kukaan ei koskaan sano ”näin me on aina ennenkin tehty”. Kaikkihan jo tässä vaiheessa tietävät, että se olisi hölmöintä mitä voi bisnesmaailmassa suustaan päästää. Sen sijaan meillä on tapana sanoa:

”Olemme kyllä kokeilleet muita vaihtoehtoja, mutta palasimme tähän nykyiseen, koska se vaan toimii parhaiten.”

”Tällä toimialalla asiat toimivat eri tavoin.”

”Kyllä me ihan säännöllisesti arvioidaan tätä prosessia ja sitten tehdään muutoksia, jos tarvitsee.”

Markkinoinnissa erityisen suosittuja ovat:

”Ei meidän asiakkaat ole sosiaalisessa mediassa.”

”Meidän asiakkaille tärkeintä on saada tietoa tuotteista.”

”Mutta kun asiakkaat haluavat edelleen painetun lehden.”

”Ei näitä meidän tuotteita voi ostaa netissä.”

Kaikkien näiden kommenttien taustalla on halu pitää asiat nykyisellään. Tavallisimmin vedotaan siihen, että asiakkaat eivät halua muutosta.

Muutosvastarintaa on vaikea tunnistaa, sillä se todellakin ottaa monenlaisia eri muotoja. Joskus muutosta viedään innolla eteenpäin, vaikka organisaation rakenteet ja asenteet punnertavat tiukasti vastaan. Kokeilun jälkeen todetaan, että ei toiminut meillä.

On totta, että muutos ja kehitys ovat kaksi eri asiaa. Muutos ei aina ole kehitystä parempaan suuntaan. Mutta tärkeintä olisi pystyä olemaan itselleen rehellinen: Olenko oikeasti niin muutosmyönteinen kuin kuvittelen olevani? Olenko valmis muuttumaan ensin itse?

Kun ihminen ei näe vikaa omassa ajattelussaan, on itsepetos täydellinen. Klassinen aforismihan kuuluu, että me kaikki haluamme muutosta, mutta emme halua muuttua itse.

Unohtakaa markkinointibude

Keskustelin kesällä markkinoinnista erään teollisuusyrityksen toimitusjohtajan kanssa. Hän kertoi, että heidän yrityksellään ei ole lainkaan markkinointibudjettia. Päätökset markkinointitoimenpiteistä tehdään sitä mukaa kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Wau, ajattelin. En niinkään siksi, että ajatus olisi uusi, vaan siksi, että joku ihan oikeasti tekee niin.

Asia palautui mieleeni, kun luin Mikko Honkasen postauksen.

Lukkoon lyöty markkinointibudjetti on ollut jo vuosia monen markkinoijan raskain nilkkapallo. Pelikentällä ei tänä päivänä tarvita niinkään vimpan päälle hiottuja vuosisuunnitelmia kuin selkeää joustovaraa ja reagointikyvykkyyttä. On vanhanaikaista tehdä vuosikelloja ja budjetoida suunnitelmia yli vuoden päähän, varsinkin, jos niiden toteutumisesta ei ole mitään takeita. Yllättävien tilanteiden yllättäessä ryhdytään ensimmäisenä miettimään, mitä voitaisiin jättää tekemättä että saataisiin rahaa tehdä ”sitä uutta ja tärkeää juttua”.

Jos strategia ja suunta ovat kaikkien tiedossa, on täysin mahdollista tehdä oikeita asioita tavoitteellisesti ilman ennakkoon laadittua budjettia.

Yrityksissä, joissa markkinointi nähdään perinteisenä tukitoimintona, ei liene toivoa paremmasta. Tällaisissa yrityksissä liiketoiminnan suunnittelua ohjaa kulurakenteen ennustettavuus. Markkinointi on onnistunut, kun se pysyy vuosibudjetissaan. Kun talousosasto stabiloi ja ennustaa kustannuksia, johto-osastolla kalkuloidaan hienoja kasvutavoitteita. Vaikka liiketoiminta perustuisi jatkuvaan laskutukseen ja pitkiin asiakassuhteisiin, seuraavalle vuodelle budjetoitu kasvu on kuitenkin jollain tapaa saavutettava. Läheskään aina kasvutavoite ja markkinointibudjetti eivät korreloi. Tämä siksi, että yrityksessä uskotaan myynnin tekevän kasvun eikä yhteyttä markkinointiin nähdä kuin korkeintaan välillisesti. Kummallisinta on, että jos vuoden mittaan näyttää, ettei kasvutavoitteisiin päästä, kuluja lähdetään ensimmäisenä leikkaamaan markkinointibudjetista.

Jos Suomesta vielä löytyy toimialoja, missä eurot valuvat kassaan vakaasti, asiakkaat pysyvät ja liiketoiminta on sellaisenaan kannattavaa, niin siitä vaan ”save as” ja excel-taulukkoa päivittämään. Sitä paitsi harjoittelu on tärkeää – pitäähän markkinointiammattilaisen tietää, mitä markkinointi maksaa.

Mutta kasvuyrityksillä tämäntyyppinen ajattelu ei vaan mitenkään toimi. Onnistuakseen on oltava ketteriä ja riskinottokykyisiä, on pystyttävä reagoimaan markkinatilanteeseen ja tekemään yllättäviäkin ratkaisuja. On mahdotonta toimia, jos hyvät ideat torpataan vastaamalla ”mutku me ei olla budjetoitu tähän mitään”.

Että miksi sitten on niin vaikeaa toimia uudella tavalla? No kun siihen liittyy riskejä ja ennakoimattomuutta. Sylttytehdas löytyy yrityksen henkisistä rakenteista ja ajattelutavoista, joita ei tunnisteta saati osata kyseenalaistaa.

Viime kädessä tullaan taas kerran siihen, että muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu. Vain siten voimme kansakuntana oikeasti pärjätä haastavassa markkinatilanteessa.

Turva-alue + asennevamma = kuoleva bisnes

Samalla kun markkinointi elää voimakasta metamorfoosia, viestintätoimistoista soitellaan ja tarjotaan edelleen vanhaa tuttua viestintäpalvelua. Siis sellaista, että tehdään teille mediaseurantaa, julkaistaan tiedotteita ja tarjotaan niitä medialle, toimitetaan asiakaslehteä ja vuosikertomusta. Tai hoidetaan teidän puolesta somea. Tarvitteko ehkä uusia verkkosivuja tai esitteitä? Niitäkin tehdään.

Mutta en muista, että yksikään olisi ehdottanut yhteistyötä, jonka tuloksena syntyisi uusia liidejä tai nykyisten asiakkaiden laskutus nousisi. Viestintätoimistot pysyttelevät määrittelemällään turva-alueella, sopivan etäällä yritysten liiketoiminnasta ja myynnistä.

Medianäkyvyys ei ole enää välttämätöntä asiantuntijamielikuvan rakentamisessa, vaikka siitä hyötyä onkin. Näkyvyyden saavuttamiseen ei edes tarvita viestintätoimistoa, paitsi jos haluaa ehdottomasti juttunsa myös painettuun lehteen, missä sen elinkaari on yksi päivä. Jos osaa itse kirjoittaa kiinnostavia tiedotteita, kätevät uutishuonepalvelut tavoittavat toimittajat hyvin. Johdonmukainen ja huolellinen sisältömarkkinointi kantaa ennemmin tai myöhemmin hedelmää, ja mitä tietointensiivisemmästä toimialasta on kyse, sitä vaikeampi tätä kaikkea on toteuttaa ostopalveluna.

Viestintätoimistoille ei sinänsä liene mahdotonta muuttua ja kehittyä maailman mukana. Osa on sen jo tehnytkin. Suurempi ongelma on asenneilmapiiri. Eräs tuntemani alan konkari ilmoitti taannoin, että ainoa markkinointiin liittyvä käsite, jota hän suostuu käyttämään, on sisältömarkkinointi. Erään toisen viestintäorientoituneen toimiston edustaja oli puolestaan sitä mieltä, että ”jätä meille yhteydenottopyyntö” useammassa kuin yhdessä paikassa verkkosivuilla antaa yrityksestä epätoivoisen vaikutelman.

Ostaisitko itse palvelua henkilöiltä, jotka vain vaivoin peittävät vastenmielisyytensä myyntiä ja markkinointia kohtaan? Jotka eivät ymmärrä, että pk-yrityksissä ei ole varaa itsetarkoitukselliseen seurusteluun sidosryhmien kanssa, vaan että menestyäkseen pk-yrityksen kaikkien toimintojen tulee tukea liiketoiminnallisia tavoitteita mahdollisimman konkreettisesti. Tai että kasvuyritys ei tee mitään verkkosivustolla, jota ei ole rakennettu asiakkaita kiinnostavaksi digitaaliseksi liiketoimintaympäristöksi.

En yhtään ihmettele, että viestintätoimistoista soitellaan. Vaiva on sama kuin suomalaisella yrityskentällä. Periaatteessa tajutaan, että maailma muuttuu, mutta käytännössä ei ymmärretä sen koskevan myös omaa bisnestä.