Avainsana-arkisto: digi

Kuuletteko rakenteiden natinan?

Työelämä on muuttunut, mutta sitä tukevat rakenteet eivät.

Hiljattain julkaistu Työ 2040 -raportti on kiehtovinta työelämävisiointia pitkään aikaan. Paitsi että se piirtää kiinnostavia, jopa uskottavia kuvia tulevaisuuden työelämästä ja yhteiskunnasta, mielestäni se ennen kaikkea auttaa meitä ymmärtämään, mikä tämänhetkisessä työelämässä on pielessä. Ratkaisevaa on, että työntekijöinä toimintatapamme ja ajattelumme edustaa monin paikoin jo täysin uudenlaista työn tekemistä, mutta asenteet, työkulttuuri ja yhteiskunnalliset rakenteet eivät tue niitä – ainakaan kaikkialla tai riittävästi. Paineet kulttuurisia ja rakenteellisia muutoksia kohtaan ovat kovempia kuin pitkään aikaan, eikä tällä muutoksella ole mitään tekemistä milleniaalien tai muiden muotiaiheiden kanssa.

Yhteiskuntamme toimivuus perustuu (muun muassa) tietyntyyppisen työelämän varaan. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa, että palkkatyötä tekevien määrä (työllisyysaste) on mahdollisimman korkea, ja että ihmiset maksavat veroja ja kuluttavat rahaa palveluihin ja hyödykkeisiin. Niille, joilla ei ole työtä tai eivät pysty sitä tekemään, taataan minimitoimeentulo eläkkeellä tai tuilla yhteisistä verorahoista.

Vaikka työelämän muuttuessa moni itsestäänselvänä pitämämme ajattelu- tai toimintatapa ei yksinkertaisesti enää toimi, meidän on vaikea tunnistaa ongelmaa. Nyt viimeistään olisi aika herätä. Emme tarvitse kiky-tyyppisiä työajan pidennyksiä, jotka vievät meidät henkisesti 100 vuotta taaksepäin, vaan tarkasteluun puhtaalta pöydältä pitäisi ottaa esimerkiksi joustavaa moni- ja keikkatyötä estävät verotus- ja tukimallit, jotka ovat hiekkaa uuden työn rattaissa. Perustulo on yksi tärkeä askel oikeaan suuntaan, ja nimenomaan sen sisältämien asenteellisten muutosten valossa. Isot yhteiskunnalliset muutokset ovat valitettavasti hyvin kivuliaita ja pitkäkestoisia, joten käytännössä on aika epätodennäköistä, että työelämämme olisi merkittävästi erilainen jo 20 vuoden päästä. Mutta jostain olisi aloitettava – ja nopeasti.

Työ 2040 -raportti esittelee kolme mahdollista skenaariota, jotka voisivat olla ainakin osittain totta vuonna 2040. Onko Suomi yleisosaamiseen ja oman ammatti-identiteettinsä varaan rakentuneiden tunnollisten puurtajien, jatkuvaan kouluttautumiseen tottuneiden, verkostomaisesti työskentelevien ja resurssiviisaitten taipuisien tekijätyyppien vai pienen hypertuottavan eliitin eli taikurien talous?

En lähde referoimaan skenaarioita, koska ne on esitelty raportissa varsin hienosti.

Piirteet, jotka ovat jo tätä päivää

Kaikissa skenaarioissa on piirteitä, jotka ovat havaittavissa jo nyt.

  • Verkostojen merkitys nousee koko ajan niin yritys- kuin yksilötasolla.
  • Samalla työn tekeminen jakaantuu (pirstaloituu) yhä useampiin yrityksiin. Tämä mahdollistaa mm. omien taitojen monipuolisen hyödyntämisen.
  • Edelliseen liittyen tehtävävetoinen asiantuntijatyö on yhä suuremmassa merkityksessä.
  • Työn autonomia johtaa siihen, että itsensä johtaminen nousee monella tapaa ratkaisevaksi kompetenssiksi.

Osittain yhteistä skenaarioille on myös jatkuva kouluttautuminen. Digitalisaatio vaikuttaa kaikkeen, niin työn määrään kuin työtehtävien sisältöihin. Datan hyödyntämiseen liittyvä potentiaali ja teknologiset alustat nousevat monessa kohtaa esille.

Mikä nykymeiningissä mättää?

Raportin luettuaan on helpompi ymmärtää, miten työelämän muutoksen synnyttämät asenteelliset ja rakenteelliset muutospaineet kohdistuvat lähes kaikkialle yhteiskunnassamme. Jotta tämä postaus pysyisi edes kohtuullisessa mitassa, nostan esille vain kaksi esimerkkiä.

  1. Koulutusjärjestelmä

Tällä hetkellä – edelleen –  koulutus ja työ nähdään erillisinä kokonaisuuksina siten, että ensin opiskellaan eli käydään koulut, sitten mennään töihin, sitten vähän ehkä opiskellaan (jos on pakko) ja sitten taas tehdään töitä. Lisäksi koulutus ymmärretään pitkälle standardoituna kokonaisuutena eikä ainakaan henkisellä tasolla huomioi riittävästi esim. työssä oppimista, koska sitä on vaikeampi mitata ja tunnistaa. Kompetenssien, kuten itsensä johtamisen, merkitystä tärkeinä työelämätaitoina ei toistaiseksi ole huomioitu riittävästi vaan panokset laitetaan taitoihin.

Aikaisemmin työnantaja huolehti lisä- tai täydennyskoulutuksesta. Tilanne, jossa työntekijä vastaakin itse omasta osaamisestaan ja ”markkina-arvostaan”, on ollut todellisuutta jo pitkään – omalla kohdalla noin 15 vuotta. Vastuu osaamisen kehittämisen jäämisestä omille harteille herätti minussa tuolloin suuttumusta, mutta nyt pidän sitä jo täysin normaalina. Jatkuva, elinikäinen oppiminen on paitsi välttämätöntä, myös palkitsevaa.

Muutospaine kohdistuu sekä asenteisiin että julkiseen koulutusjärjestelmään. Opetetaanko peruskoulussa tai edes työelämässä esimerkiksi ihmissuhdetaitoja, itsensä johtamista ja ajanhallintaa, vai keskitytäänkö erilaisiin tietoihin ja taitoihin? Onko järkeä siinä, että korkeakoulu suoritetaan 3-5 vuodessa ja sitten ollaan ”valmiita työelämään”, vai voisiko työ ja opiskelu lomittua ihan suunnitellusti pitemmälle aikajänteelle – kuten loppuelämäksi –  yksilöllisen kehittymisen mukaan? Ajan hammasta kestäisi parhaiten tutkinto, joka sisältää ensisijaisesti kompetenssitaitoja, kuten monimutkaista tiedonhakua ja analysointia, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisukeinoja.

  1. Johtaminen

Johtamisesta kirjoitetaan ja puhutaan tällä hetkellä todella paljon. Asetelma on kuin muinaishistoriasta: alansa ja yrityksensä parasta ymmärrystä edustava old school -pomo hallitsee suurimmassa osassa yrityksiä ja organisaatioita, mutta samaan aikaan sparraava, fasilitoiva ja koutsaava new school -pomo valtaa alaa. (Toivottavasti lopulliseen muutokseen ei mene tuhansia vuosia.) Erityisesti asiantuntijaorganisaatioissa on tuskainen tarve uudenlaiselle johtamiselle, mutta tästä huolimatta esimiehet ja johtajat ovat edelleen todellisia päätöksentekijöitä ja vallankäyttäjiä.

Vaikka yksilötason johtajalla olisikin uutta työelämää tukevia ominaisuuksia, se ei aina riitä. Oman kokemukseni mukaan yritysten kulttuuri ja rakenteet voivat estää uudenlaisen johtamisen:

  • Firmassa päätökset tekee johtoryhmä, johon kuuluvat aina toimitusjohtaja, talousjohtaja, myyntijohtaja sekä liiketoimintajohtajat. Parhaassa tapauksessa mukaan on päässyt myös HR-johtaja ja markkinointijohtaja. Näin yrityksessä ylläpidetään vanhanaikaista ajattelua, jossa asiantuntijoiden päätöksentekokykyyn ei luoteta.
  • Työtä koskeviin valintoihin tai ratkaisuihin tarvitaan lähes aina esimiehen lupa. Näin asiantuntijoiden kokema työn autonomia pysyy alhaisena. Asiantuntijalla voi olla vastuuta, mutta ei lähellekään samassa suhteessa päätöksentekovaltaa.
  • Työntekijöitä haetaan aina tiettyyn kaupunkiin ja toimipisteeseen. Tiimityöskentelyn varjolla ylläpidetään vanhanaikaisia työntekemisen rakenteita, joissa työntekijän työmoraaliin ei luoteta, vaan läsnäolopakkoa yhteisessä toimistossa perustellaan jatkuvilla vuorovaikutustarpeilla.
  • Yrityksen johto otti hiljaa tyytyväisenä vastaan hallituksen tarjoamat tuottavuusloikan lisätunnit. Käytännössä tuottavuus ei nouse vaan facebook-tauot pitenevät, sillä asiantuntijatyö harvoin tehostuu sillä, että istutaan konttorilla 10 minuuttia pitempään. Parhaat oivallukset kun tuppaavat tulemaan työajan ulkopuolella.
  • Yrityksen liiketoimintatavoitteet asetetaan (ja valutetaan) erikseen jokaiselle liiketoiminta-alueelle. Näin ylläpidetään perinteistä siilo-organisaatiota, joka estää aidon asiakaslähtöisyyden.
  • Uusissa henkilövalinnoissa luotetaan aina ”hyviin tyyppeihin ja tiimipelaajiin”, eli turvallisiin ja toistensa kaltaisiin sopeutujiin, jotka eivät uhkaa kenenkään asemaa kyseenalaistamalla asioita. Työyhteisöstä muodostuu harmaa massa, jossa kaikilla on mukava olla, mutta liiketoiminta ei kehity tai tuota uusia innovaatioita.

Työ 2040 -raportin kiinnostavimpia osioita ovat loppuun sijoitetut pohdinnat esimerkiksi siitä, miten asiantuntijatyötä tehdään, miten tulevaisuuden markkinoilla menestytään ja onko palkkatyö luonnollinen osa elämää. Itse tietysti innostuin viimeksi mainitusta, koska olin juuri pohtinut samaa. Vaikka työpaikat (jobs) voivat kadota, työ (work) itsessään ei. Se vain pitää määritellä uudestaan.

Lukekaa raportti ja valaistukaa.

Kohdennettua paperimainontaa digitilaajille

Olemme olleet paikallisen Maakuntalehden digitilaajia jo lähes kaksi vuotta. Luemme lehteä yleensä padilla, ja palvelu on toiminut suurimmalta osin hyvin ja ongelmitta.

Huvitusta aiheuttaa lähinnä Maakuntalehden markkinointi. Postiluukusta kolahtaa nimittäin säännöllisesti paperimainoksia, joilla kosiskellaan lehdelle uusia tilaajia.

Voi että. Vielä 15 vuotta sitten tämä olisi ollut vain karua markkinoinnin arkea: osoitteetonta massasuoramarkkinointia toivoen, että joku alueella osuu kohderyhmään ja tilaa. Mutta entäs nyt, kun elämme 2010-lukua, ja käytettävissä on kaikki mahdollinen data-analytiikka?

Sen sijaan, että otettaisiin vähän älyä mukaan hommaan, Maakuntalehden markkinointiosastolla käytetään halvinta mahdollista kikkaa: jaetaan mainos kaikkiin niihin postiluukkuihin, joihin ei jaeta lehteä. Me lienemme kaupungin ainoat digitilaajat, koska muutenhan tämä voisi olla vähän noloa. Ja jopa uhka digitaalistuvaksi mediakonserniksi itsensä mieltävän yrityksen maineelle.

Kuten kuvasta näkyy, testasin, ja kyllä toi mun padi mahtuu aamiaispöytään huomattavasti paremmin kuin nykyinen tabloid-lehti.
Kuten kuvasta näkyy, testasin, ja kyllä toi mun padi mahtuu aamiaispöytään huomattavasti paremmin kuin nykyinen tabloid-lehti.

On vanhanaikaista puhua nykyaikaisesta

Suomalaisyritykset ovat jakautumassa yhä vahvemmin kahteen leiriin: niihin, jotka elävät ja hengittävät digitaalista liiketoimintaa. Ja niihin, joissa ollaan sitä mieltä, että digitaalisuus on hieno asia, mutta ei koske meidän bisnestä. (Eivätkä meidän asiakkaatkaan ole somessa.)

Tämä perässähiihtäjien ryhmä on vielä varsin suuri. On muutama markkinoinnin avainajatus, joista heidät tunnistaa silloinkin, kun he itse eivät tunnista itseään.

Digitaalinen markkinointikin pitää hoitaa
He puhuvat digitaalisesta markkinoinnista, kuin se olisi joku tavallisen markkinoinnin osa-alue.

Sille toiselle ryhmälle kaikki markkinointi on digitaalista.

Some-markkinointi pitää vastuuttaa
Koska myös sosiaalinen media on heille yksi tavallisen markkinoinnin osa-alue, on tärkeää vastuuttaa some-kanavien hoitaminen jollekin tietylle ihmiselle. Linkedin, Twitter ja Facebook ovat kanavia yksisuuntaisen markkinointiviestinnän jakamiseen ja asiakkaiden houkuttelemiseen yrityksen verkkosivuille hienojen tuotekuvausten äärelle. He suhtautuvat kriittisesti asiakkaan auttamiseen keskittyvään sisältömarkkinointiin, jos samalla ei tuoda riittävästi esille yrityksen omia palveluja.

Sillä toisella ryhmällä ei ole tätä ongelmaa, koska kaikki hoitavat myyntiä, verkostoitumista ja liiketoimintaa sosiaalisessa mediassa – siellä, missä asiakkaatkin ovat.

Markkina-alue tulee rajata
He määrittelevät selkeästi missä maantieteellisillä markkinoilla toimivat tai mihin seuraavaksi tähtäävät.

Sille toiselle ryhmälle markkinat ovat siellä missä asiakkaatkin. Kaikkialla.

Asiakaslähtöisyys = asiakkaiden tarpeisiin vastaava palvelu
He kehittävät omia palvelujaan asiakaslähtöisesti. Se tarkoittaa palvelun räätälöimistä kunkin asiakkaan esittämien toiveiden mukaiseksi. He ratkaisevat asiakkaan ongelmia.

Se toinen ryhmä on luontevasti jatkuvassa vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. Sen sijaan, että he tyytyisivät ratkaisemaan ongelmia, he pyrkivät tuomaan asiakkaalle arvoa.

Tarjoamme parhaat, nykyaikaiset palvelut
He markkinoivat osaamistaan ja palvelujaan alan parhaina ja nykyaikaisimpina.

Sen toisen ryhmän korvissa mikä tahansa asia, minkä eteen laitetaan sana nykyaikainen, kuulostaa vanhanaikaiselta.

Painolastia

Yksi digitaalisuuden varjopuolista on aitouden katoaminen. Lähes kaikki normaalit vuorovaikutustilanteet voi jo hoitaa virtuaalisesti. Ja sitten on ne kuuluisat vanhat hyvät jutut, jotka korvasi ensin kännykkä ja sitten sosiaalinen media. Kuten postikortit.

Sehän on oikea kortti!
Sehän on oikea kortti!

Aitouden illuusio kolahti omalle kohdalle viikko sitten lomamatkalla, kun päätin kokeilla Postin mobiilipostikorttisovellusta. Lähtökohtaisesti Facebook ja Instagram ovat tehneet tarpeettomaksi ilahduttaa ihmisiä postitetuilla vanhan liiton maisemakorteilla – yllätys- ja ilahdutusarvo sulavat sosiaalisen median kuvapäivitystulvaan. Postikortin kohderyhmänä olivatkin minun tapauksessani ilmeiset väliinputoajat: lapset ja vanhukset.

Palvelu oli helppo ja älypuhelinystävällinen, ja tilaus sujui mallikkaasti. Miinusta annan kuitenkin ”kääntöpuolen” mielikuvituksettomasta tekstiasusta: fonttiin tai pistekokoon ei voinut mobiilisovelluksessa vaikuttaa.* Korttia ei myöskään voinut päivätä ja tekstiosuudesta tuli väkisinkin kömpelön näköinen. Osoitteen lisäämisessä olisi kehittämisen varaa.

Teknisesti homma siis toimii. Mutta entä tunnekokemus? Onko huijausta lähettää kortti ”ulkomailta”, kun todellisuudessa se tulostetaan ja postitetaan Suomessa? Miltä tuntuu vastaanottaa postikortti, jonka kuva viittaa ulkomaille, mutta on tuhansien kilometrien sijaan matkannut korkeintaan muutaman sata kilsaa?Kumpi todellisuudessa tekee postikortista aidomman: itse otettu kuva vai käsin kirjoitettu teksti?

Mobiilipostikortti on lähettäjänsä toteuttama ja siksi uniikki. Mutta siltä puuttuu tarina, jota perinteinen postikortti kantaa aina mukanaan. Aito lomapostikortti valitaan telineestä, kirjoitetaan käsin, postitetaan, ja se matkaa maailman halki useita päiviä – ellei viikkoja – vastaanottajalleen. Matkalla sen kulma on saattanut taittua ja postileima osua vähän ohi. Elämisen arpia siis.

Mobiilipostikortilla ei ole tarinaa. Ja itse asiassa minäkin oivalsin jotain vasta jälkeenpäin: Mobiilipostikortti toimii paremmin arkisemmissa ympyröissä, kun haluaa lähettää uniikin kiitoskortin tai syntymäpäiväonnittelut, vaikkapa ajastetusti. Tilanteissa, joihin ei liity liikaa eksotiikkaa tai vahvoja perinteitä.

Vaikka multimediaviestinä lähetetty tai sosiaalisen median virtaan postattu ”ulkomaantervehdys” on ihan yhtä persoonaton (tai persoonallinen) kuin tulostimen sylkäisemä digipostikortti, ihmiset ovat jo 20 vuotta ymmärtäneet, että ne nyt vaan ovat pikseleitä näytöllä. Kaikessa korniudessaan 100 % digitaalinen palvelu hakkaa muut juuri siksi, että sillä ei ole vuosikymmenten painolastia odotusarvoineen.

 

*Verkkosivupalvelussa vaihtoehtoja oli huomattavasti enemmän kuin älypuhelinsovelluksessa. En myöskään ymmärrä, miksi netissä tilattu kortti on mobiiliversiota halvempi!