Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Maailma, joka kestää ikuisesti

Suurin osa yritysten visioista, missioista ja arvoista on pääasiassa tasapaksua jargonia. Kaikki haluavat olla alansa tunnetuimpia, johtavia, suurimpia, merkittävimpiä sekä yrityksenä innovatiivisia, asiakaslähtöisiä ja luotettavia kumppaneita. Aika harvoin kuulee aidosti erilaisen tai pysäyttävän sloganin, vision tai mission.

Minä näin tällä viikolla jotain, mikä kolahti. Kävin ensimmäistä kertaa vuosiin Outokummun webbisivuilla. Sivustolla oli liikaa taustalaatikoita, mutta kuvat pilvenpiirtäjistä olivat kerrassaan huikeita. Ja tämä yrityskuvaus:

Outokumpu on ruostumattoman teräksen markkinajohtaja maailmassa 2,6 miljoonan tonnin kylmävalssauskapasiteetilla. Valmistamme edistyksellisiä materiaaleja, jotka ovat tehokkaita, kestäviä ja kierrätettäviä, ja autamme siten rakentamaan maailmaa, joka kestää ikuisesti.

Maailma, joka kestää ikuisesti. Lupaus, jota en muista aikaisemmin kuulleeni. Positiivisuutta. Vihreän aallon harjalla kuuluu puhua vain maailmasta, joka tuhoutuu, ellemme tee jotain. Teräs ei ensimmäiseksi tunnu asialta, jolla olisi säilymisen kannalta merkittävä rooli.

Olen nyt kaksi päivää pyöritellyt tätä ajatusta. Maailma, joka kestää ikuisesti, on kyllä tavoittelemisen arvoinen. Tällaiseen visioon on varmasti helppo sitoutua.

Sanoista tekoihin

store_of_hope

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Autolla Nepaliin -dokumenttileffan.

Tarina on yksinkertainen: kolme nuorta miestä lähtee pakulla Nepaliin hakemaan kastittomien naisten tekemiä koruja myyntiin Suomeen. On varmasti helpompiakin tapoja auttaa näitä naisia, mutta hieman hullunrohkealla idealla saa aivan toisentasoista huomiota tärkeälle hankkeelle, kuten leffastakin nähdään.

Elokuva oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tunteet nousivat monta kertaa pintaan niin valkokankaalla kuin katsomossakin. Elokuva sai ajattelemaan. Itse jäin miettimään erityisesti sitä, miksi tämäntyyppisiä ideoita ja projekteja toteuttavat vain nuoret ihmiset. Mihin epäitsekäs hulluus ja unelmointi katoavat niin nopeasti? Pojat totesivat itsekin leffan alussa, etteivät tainneet ihan tietää, mihin ryhtyivät. Mitä enemmän on menetettävää, sitä kapeammaksi oma mukavuusalue muodostuu. Hyvä työpaikka ja perhe ovat tylsiä, mutta monelle ylivoimaisia stoppareita.

Hyväntekeväisyys tai ylipäätään muutoksen aikaansaaminen on monitahoinen ja -tasoinen juttu. Yhteisöllinen media on yhtä aikaa sekä mahdollisuus että mukavuustekijä. Se antaa periaatteessa yksilöille mahdollisuuden toteuttaa isoja asioita, jos vain löytyy kanttia. Samaan aikaan suuret massat tyytyvät tykkäilemään ja kannustamaan hankkeita kotisohvalta käsin, joskus laittamatta lantin lanttia asian eteen. En itse erityisemmin perusta henkisestä myötätunnosta eli peukutuksista, jos lopputuloksena syrjäytyneiden, vähävaraisten tai hädässä olevien tilanne ei parane mitenkään. Peukuttaminen edistää lähinnä henkilön omaa käsitystä itsestään hyvänä ja aktiivisena ihmisenä.

Koska yhteisöllinen myötätunto on nykyään helpoin ja halvin tapa antaa tukea, nousevat todelliset vaikuttajat – he jotka oikeasti pistävät itsensä likoon – uuteen arvoon. Onneksi heitä vielä on. Taantuma on myös lisännyt tavallisten ihmisten halua auttaa. (Lisäksi ihmiset lahjoittavat tunteella, mikä on sekä hyvä että huono juttu.)  Ainahan ei tarvitse tehdä näyttäviä liikkeitä, vaan auttaa voi hyvin arkisillakin asioilla. – Kunhan vaan oikeasti tekee eikä jätä asioita ajatuksen tasolle.

Omat tekoni ovat toistaiseksi olleet vaatimattomat. Valitsin itselleni tutuimman mahdollisen ratkaisun: kuluttamisen. Ostin Store of Hopesta joululahjaksi koruja ja itselleni huivin, ja kirjakaupasta muutaman lastenkirjan Hope Ry:n kautta joululahjaksi jaettavaksi. Eivät ne huonoja asioita ole, mutta varsinaista kohtaamista ei näissä toimenpiteissä synny. Mukavuusalueeltaan poistuminen olisi välttämätöntä, jos haluaa vaikuttaa. Se on vielä edessä.

Store_of_hope2

Tunnollinen ja ahkera – vai asiantunteva ja arvostettu?

Työelämän arvot muuttuvat, johtaminen ei.

Suomalaisen työn liitto julkaisi hiljattain mielenkiintoisen raportin, joka on osa tulevaisuuden työtä tarkastelevaa hanketta. Suomalaista työidentiteettiä ja tulevaisuudenodotuksia reflektoiva tutkimus ei lupaa työelämälle kovin hyvää.

Tutkimuksen mukaan suomalaisten arvot nojaavat edelleen vahvasti protestanttiseen työetiikkaan. Työ itsessään on merkityksellistä ja henkilön identiteettiä määrittävä. Pidämme – erityisesti me naiset – itseämme ensisijaisesti luotettavina, tunnollisina ja ahkerina. Tilanne on kuitenkin muuttumassa: lähitulevaisuudessa jopa viidennes vastaajista hylkää perinteiset arvot. Nousussa ovat mm. ammattimaisuus, idearikkaus ja asiantuntemus, jotka ovat jo nyt tyypillisesti miesten suosimia arvoja. Ahkeruus ja tunnollisuus ovat tulevaisuudessa välineitä jonkun toisen arvon, kuten asiantuntemuksen, saavuttamiseksi.

Työelämän arvomurros on siis ilmeinen ja väistämätön.

On jokseenkin selvää, myös tämän tutkimuksen perusteella, että suomalaiset ovat tyytymättömiä nykytilaan. Ihmiset eivät myöskään usko työtyytyväisyyden parantuvan tulevaisuudessa. Olisiko käynyt niin, että ”tulevaisuuden arvot” ovat jo käytännössä osa tätä päivää? Kukapa ei näkisi ihanneitseään innovoivana ja asiantuntevana? Arvostusta kaipaa varmasti jokainen.

Ristiaallokkoa aiheuttaa aika usein se, että työntekijät haaveilevat uudenlaisista tavoista tehdä töitä, mutta organisaatio rakenteineen ja johtamiskulttuureineen elää vielä mennyttä maailmaa. Tai sitten työpaikalla on olemassa uudenlaista johtamisajattelua, mutta työntekijät eivät ole valmiita ottamaan isompaa vastuuta omasta tekemisestään. Kaikki syyttelevät ongelmista toisiaan.

Joka tapauksessa arvomuutoksen omaksuminen ja hyödyntäminen edellyttää yhä vahvempaa fokusta organisaatioiden johtamiseen. En tiedä montaakaan työtehtävää, missä itsepetos olisi yhtä helppoa kuin ihmisten johtamisessa. ”Tämä muutoshan on ihan selvä homma.” Jos siltä tuntuu, niin sitten ei varmasti ole.

Onnellisten pönttöjen suhinaa

…eli normikuluttaja arvovalintojen äärellä.

En oikeastaan tykkää oluesta enkä kahvista. Olen viime aikoina ymmärtänyt mistä tämä johtuu: juomakulttuurimme tasapäistävästä ja kielen turruttavasta markkinointikoneesta, jonka kohina sulkee ulkopuolelle kaiken persoonallisen, pienen ja kauniin.

Lähdetään siitä, että olen keskivertokuluttaja. Herääminen tapahtuikin sattumalta, kun erehdyin ostamaan paahtimo Papusta guatemalalaista espressoa. 250 gramman pussukka maksoi 7,50 e, mutta kokemus oli hintansa väärti. Ehkä arvaattekin. Juhlamokassa ei ole enää juhlan tunnelmaa (onko siinä koskaan ollutkaan?). Mieleni himoitsee lisää Papua, mutta nuukana ihmisenä järki käskee ryystämään kaappiin haalitut tarjouspaketit ensin pois.

Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.
Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.

Sama tapahtui seuraavaksi oluthyllyllä. Kun viikonloppuna etsin karitsapataan hunajapitoista haudutelientä, käteeni tarttui myös paikallistuote: Hiisi-panimon Rakki. Ostopäätös ei ollut täysin heräteperäinen, sillä olin sattumalta nähnyt edellisellä viikolla Youtubessa videon, missä kaksi karvanaamaa pani olutta Palokan perämetsässä. Tätä ennen en ollut koskaan kuullutkaan Rakista tai Hiidestä.

Jäin miettimään oluthyllyjen välissä tekemääni päätöstä. Miksi tämmöinen mainstream-kuluttaja ostaa vähintään kolmanneksen kalliimpaa paikallistuotetta? Onko maku oikeasti ratkaiseva? Onko pienpanimon tuote vain hipstereiden ja hifistelijöiden valinta? Oma ostopäätökseni perustui uteliaisuuteen ja empatiaan, joka on kai jonkinlaista vastuullisuuttakin. Halusin antaa neljä euroani paitsi tuotteen valmistajalle, myös paikalliselle k-kauppiaalle kiitokseksi hänen tarjoamastaan hyllytilasta pientuottajille. Oma kulutukseni on vähäinen, joten minulle ei ole niin merkitystä, maksaako pullo kaksi vai neljä euroa. Mutta voiko pientuottaja elää näillä katteilla ja myyntimäärillä?

Lähituotanto on vaikea bisnes. Esimerkiksi lähituotetut kurkut ja tomaatit ovat varmasti hyviä, mutta niistä on vaikea rakentaa aitoa, sympaattista brändiä, koska tuottajan kädenjälki ei näy niin vahvasti lopputuloksessa. (Yritystä toki on, esimerkiksi Ikaalisten onnelliset luomutomaatit). Toisin sanoen, arvoketju jää vähän vajaaksi. Lähituotannossa on usein monia differoivia elementtejä, mutta persoonallisuus lienee lähituotteen tärkein myyntivaltti. Persoonallinen tuote kasvaa nopeasti ulos söpöstä lähituotekuorestaan, levittää siivet ja lähtee valloittamaan maailmaa.

Tarina kantaa. Ja tarinan on oltava hyvä, hauska ja sympaattinen – kaikkea näitä yhtä aikaa.

Ainiin, se maku. Mukavan aromikas ja humalainen, näin maallikon termein.

Vaaralliset arvot

Päivittäisinkö tapahtumabudjetin ennustetta vai seuraisinko sumuverhon vetäytymistä järvellä?
Päivittäisinkö tapahtumabudjetin ennustetta vai seuraisinko sumuverhon vetäytymistä järvellä?

Suomen eläkeiän nostamisesta on tällä viikolla päästy sopuun.

Ikärajan nostaminen ei varmasti tullut kenellekään yllätyksenä. Kaikki ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että porukka pitäisi saada jotenkin pysymään työkykyisinä, mutta miten tämä tapahtuu ihan oikeasti? Eiväthän tälläkään hetkellä kaikki työikäiset jaksa ns. loppuun asti. Kaikenlaisia työaikajoustoja heitellään ilmaan, mutta kovin selkeää yhteistä missiota ei näytä työnantajilla ja tutkijoilla olevan.

Idiotismin peruskaava on kuulemma se, että tehdään aina kuten ennenkin ja toivotaan, että jokin muuttuu. Niinkö sen pitäisi mennä, että säädetään laki, ja sitten kaikki alkavat toimia sen mukaan? Eihän pelkkä ylhäältä-alaspäin toimi yrityksissäkään, miksi yhteiskunta onnistuisi paremmin?

Opiskeluaikanani korkeasti koulutettujen osuuden nostaminen 70 %:iin oli jonkinasteinen itseisarvo. Samalla synnytettiin odotusarvo, että kaikilla pitää olla oikeus ja mahdollisuus mielenkiintoisiin työtehtäviin. Kaikessa keskustelussa tunnutaankin sivuuttavan se tosiasia, että mielenkiintoista työtä ei riitä kaikille. Osa joutuu pakostakin tekemään maisterintutkinnolla jotain tylsää perusduunia, missä ei saa itse tehdä päätöksiä, suunnitella tai kokea onnistumisen elämyksiä. Palkkaakin maksetaan tehtävien vaativuuden, ei koulutuksen mukaan.

Siinä tilanteessa on muutamia vaihtoehtoja, joista ilmeisin lienee muihin elämänalueisiin panostaminen. Kannattaa hankkia harrastus, jonka kautta voi kanavoida luomistarpeita tai saada onnistumisen elämyksiä, kokea mielekkyyttä ja onnellisuutta. Toiset jäävät pitkille hoitovapaille lasten kanssa. Vaikka lastenhoito on raskasta, siinä voi kaikesta huolimatta kokea myös onnen hetkiä ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Varsinkin, jos ei edes ole työtä, mihin palata.

Yhteiskunnan kannalta on olemassa vaarallisia arvoja, jotka estävät ihmisiä viihtymästä kymmeniä vuosia epätyydyttävissä työtehtävissä. Nämä arvot, kuten perhekeskeisyys, henkinen hyvinvointi, elämän tasapaino ja harrastusten tuoma onnellisuus takaavat sen, että eläkeikää voidaan nostaa vaikka kuinka korkealle, ja silti ihmiset eivät jaksa eivätkä viihdy työelämässä tarpeeksi kauan.

Yhteiskunnan kannalta on vaarallista, että yhä useampi on huomannut, ettei ihminen tarvitse palkkatyötä ollakseen onnellinen. Ihminen on vain ihminen. Jos työ on pelkkä keino rahoittaa muita elämänalueita, motivaatio loppuu väistämättä ennen pitkää. Ne, joilla on mielekäs ja kiinnostava työ, pitävät siitä kiinni niin pitkään kuin saavat. Samalla kuilu kiinnostavien ja epäkiinnostavien työtehtävien välillä kasvaa.

En minäkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Mutta idiotismista olen sentään samaa mieltä.