Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Kulueräksi kouluttautuneet

Kaisa Hernberg kirjoitti muutama viikko sitten osuvan postauksen yritysten tavasta jakaa ihmiset ja osastot tukitoimintoihin ja ”oikeaan” liiketoimintaan.

Menestyvässä yrityksessä kaikki yksiköt, myös tukitoiminnot, tähtäävät yhteiseen tavoitteeseen. Miksi siis tukitoimintoihin kategorisoituminen on ennen kaikkea rasite?

Siksi, että tukitoiminnot ovat yrityksen johdon mielessä kuluerä, joka halutaan pitää mahdollisimman pienenä. Tukitoiminnon kehittäminen tarkoittaa, että tavoitellaan resurssien optimointia eli säästöjä. Tukitoiminnoissa on harvoin vaatimuksena korkea koulutustaso, koska palkat halutaan pitää maltillisina. Urakehitysmahdollisuudet oman yksikön sisällä ovat usein olemattomat. Tukitoiminto on monelle työntekijälle entry level -tehtävä, josta pyritään nopeasti kiinnostavampiin positioihin.

Entä kuinka monessa yrityksessä tukitoimintojen vetäjät (pl. taloushallinto) kuuluvat johtoryhmään? Kun HR, ICT, asiakaspalvelu, markkinointi tai viestintä osallistuvat johdon yhteiseen keskusteluun ja linjauksiin, tuoreiden liiketoimintamahdollisuuksien esille nostaminen on aivan eri lailla mahdollista. Yksipuolisen näkemyksen vaaliminen ei ainakaan edistä innovaatioilmapiiriä Suomessa.

Jostain syystä –näppituntumaan perustuen – yritysten ilmapiiriongelmat  kulminoituvat usein tukitoimintoihin. Kun on suoraan tai epäsuorasti viestitty, mitkä toiminnot ovat liiketoiminnan kannalta arvokkaimpia, nälkä hyväksyntään vain kasvaa tukitoiminto-osastoilla. Tukitoimintohan sisältää käsitteenä ajatuksen, että se on milloin tahansa korvattavissa tai ulkoistettavissa. Kuitenkin kaikki ihmiset kaipaavat arvostusta ja motivointia, yksiköstä riippumatta.

Miksi on niin ylivoimaista ”heittää pois koko laatikko”, eli  tukitoiminto-termi ja -ajattelu? Ei kai yksikään menestyvä yritys tarvitse tukitoimintoja, vaan samaan tavoitteeseen yhteisellä agendalla tähtääviä ja innostuneita ihmisiä, jotka tunnistavat oman roolinsa ja arvonsa tämän tavoitteen saavuttamisessa. Yksiköstä riippumatta.

Maailma, joka kestää ikuisesti

Suurin osa yritysten visioista, missioista ja arvoista on pääasiassa tasapaksua jargonia. Kaikki haluavat olla alansa tunnetuimpia, johtavia, suurimpia, merkittävimpiä sekä yrityksenä innovatiivisia, asiakaslähtöisiä ja luotettavia kumppaneita. Aika harvoin kuulee aidosti erilaisen tai pysäyttävän sloganin, vision tai mission.

Minä näin tällä viikolla jotain, mikä kolahti. Kävin ensimmäistä kertaa vuosiin Outokummun webbisivuilla. Sivustolla oli liikaa taustalaatikoita, mutta kuvat pilvenpiirtäjistä olivat kerrassaan huikeita. Ja tämä yrityskuvaus:

Outokumpu on ruostumattoman teräksen markkinajohtaja maailmassa 2,6 miljoonan tonnin kylmävalssauskapasiteetilla. Valmistamme edistyksellisiä materiaaleja, jotka ovat tehokkaita, kestäviä ja kierrätettäviä, ja autamme siten rakentamaan maailmaa, joka kestää ikuisesti.

Maailma, joka kestää ikuisesti. Lupaus, jota en muista aikaisemmin kuulleeni. Positiivisuutta. Vihreän aallon harjalla kuuluu puhua vain maailmasta, joka tuhoutuu, ellemme tee jotain. Teräs ei ensimmäiseksi tunnu asialta, jolla olisi säilymisen kannalta merkittävä rooli.

Olen nyt kaksi päivää pyöritellyt tätä ajatusta. Maailma, joka kestää ikuisesti, on kyllä tavoittelemisen arvoinen. Tällaiseen visioon on varmasti helppo sitoutua.

Sanoista tekoihin

store_of_hope

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Autolla Nepaliin -dokumenttileffan.

Tarina on yksinkertainen: kolme nuorta miestä lähtee pakulla Nepaliin hakemaan kastittomien naisten tekemiä koruja myyntiin Suomeen. On varmasti helpompiakin tapoja auttaa näitä naisia, mutta hieman hullunrohkealla idealla saa aivan toisentasoista huomiota tärkeälle hankkeelle, kuten leffastakin nähdään.

Elokuva oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tunteet nousivat monta kertaa pintaan niin valkokankaalla kuin katsomossakin. Elokuva sai ajattelemaan. Itse jäin miettimään erityisesti sitä, miksi tämäntyyppisiä ideoita ja projekteja toteuttavat vain nuoret ihmiset. Mihin epäitsekäs hulluus ja unelmointi katoavat niin nopeasti? Pojat totesivat itsekin leffan alussa, etteivät tainneet ihan tietää, mihin ryhtyivät. Mitä enemmän on menetettävää, sitä kapeammaksi oma mukavuusalue muodostuu. Hyvä työpaikka ja perhe ovat tylsiä, mutta monelle ylivoimaisia stoppareita.

Hyväntekeväisyys tai ylipäätään muutoksen aikaansaaminen on monitahoinen ja -tasoinen juttu. Yhteisöllinen media on yhtä aikaa sekä mahdollisuus että mukavuustekijä. Se antaa periaatteessa yksilöille mahdollisuuden toteuttaa isoja asioita, jos vain löytyy kanttia. Samaan aikaan suuret massat tyytyvät tykkäilemään ja kannustamaan hankkeita kotisohvalta käsin, joskus laittamatta lantin lanttia asian eteen. En itse erityisemmin perusta henkisestä myötätunnosta eli peukutuksista, jos lopputuloksena syrjäytyneiden, vähävaraisten tai hädässä olevien tilanne ei parane mitenkään. Peukuttaminen edistää lähinnä henkilön omaa käsitystä itsestään hyvänä ja aktiivisena ihmisenä.

Koska yhteisöllinen myötätunto on nykyään helpoin ja halvin tapa antaa tukea, nousevat todelliset vaikuttajat – he jotka oikeasti pistävät itsensä likoon – uuteen arvoon. Onneksi heitä vielä on. Taantuma on myös lisännyt tavallisten ihmisten halua auttaa. (Lisäksi ihmiset lahjoittavat tunteella, mikä on sekä hyvä että huono juttu.)  Ainahan ei tarvitse tehdä näyttäviä liikkeitä, vaan auttaa voi hyvin arkisillakin asioilla. – Kunhan vaan oikeasti tekee eikä jätä asioita ajatuksen tasolle.

Omat tekoni ovat toistaiseksi olleet vaatimattomat. Valitsin itselleni tutuimman mahdollisen ratkaisun: kuluttamisen. Ostin Store of Hopesta joululahjaksi koruja ja itselleni huivin, ja kirjakaupasta muutaman lastenkirjan Hope Ry:n kautta joululahjaksi jaettavaksi. Eivät ne huonoja asioita ole, mutta varsinaista kohtaamista ei näissä toimenpiteissä synny. Mukavuusalueeltaan poistuminen olisi välttämätöntä, jos haluaa vaikuttaa. Se on vielä edessä.

Store_of_hope2

Tunnollinen ja ahkera – vai asiantunteva ja arvostettu?

Työelämän arvot muuttuvat, johtaminen ei.

Suomalaisen työn liitto julkaisi hiljattain mielenkiintoisen raportin, joka on osa tulevaisuuden työtä tarkastelevaa hanketta. Suomalaista työidentiteettiä ja tulevaisuudenodotuksia reflektoiva tutkimus ei lupaa työelämälle kovin hyvää.

Tutkimuksen mukaan suomalaisten arvot nojaavat edelleen vahvasti protestanttiseen työetiikkaan. Työ itsessään on merkityksellistä ja henkilön identiteettiä määrittävä. Pidämme – erityisesti me naiset – itseämme ensisijaisesti luotettavina, tunnollisina ja ahkerina. Tilanne on kuitenkin muuttumassa: lähitulevaisuudessa jopa viidennes vastaajista hylkää perinteiset arvot. Nousussa ovat mm. ammattimaisuus, idearikkaus ja asiantuntemus, jotka ovat jo nyt tyypillisesti miesten suosimia arvoja. Ahkeruus ja tunnollisuus ovat tulevaisuudessa välineitä jonkun toisen arvon, kuten asiantuntemuksen, saavuttamiseksi.

Työelämän arvomurros on siis ilmeinen ja väistämätön.

On jokseenkin selvää, myös tämän tutkimuksen perusteella, että suomalaiset ovat tyytymättömiä nykytilaan. Ihmiset eivät myöskään usko työtyytyväisyyden parantuvan tulevaisuudessa. Olisiko käynyt niin, että ”tulevaisuuden arvot” ovat jo käytännössä osa tätä päivää? Kukapa ei näkisi ihanneitseään innovoivana ja asiantuntevana? Arvostusta kaipaa varmasti jokainen.

Ristiaallokkoa aiheuttaa aika usein se, että työntekijät haaveilevat uudenlaisista tavoista tehdä töitä, mutta organisaatio rakenteineen ja johtamiskulttuureineen elää vielä mennyttä maailmaa. Tai sitten työpaikalla on olemassa uudenlaista johtamisajattelua, mutta työntekijät eivät ole valmiita ottamaan isompaa vastuuta omasta tekemisestään. Kaikki syyttelevät ongelmista toisiaan.

Joka tapauksessa arvomuutoksen omaksuminen ja hyödyntäminen edellyttää yhä vahvempaa fokusta organisaatioiden johtamiseen. En tiedä montaakaan työtehtävää, missä itsepetos olisi yhtä helppoa kuin ihmisten johtamisessa. ”Tämä muutoshan on ihan selvä homma.” Jos siltä tuntuu, niin sitten ei varmasti ole.

Onnellisten pönttöjen suhinaa

…eli normikuluttaja arvovalintojen äärellä.

En oikeastaan tykkää oluesta enkä kahvista. Olen viime aikoina ymmärtänyt mistä tämä johtuu: juomakulttuurimme tasapäistävästä ja kielen turruttavasta markkinointikoneesta, jonka kohina sulkee ulkopuolelle kaiken persoonallisen, pienen ja kauniin.

Lähdetään siitä, että olen keskivertokuluttaja. Herääminen tapahtuikin sattumalta, kun erehdyin ostamaan paahtimo Papusta guatemalalaista espressoa. 250 gramman pussukka maksoi 7,50 e, mutta kokemus oli hintansa väärti. Ehkä arvaattekin. Juhlamokassa ei ole enää juhlan tunnelmaa (onko siinä koskaan ollutkaan?). Mieleni himoitsee lisää Papua, mutta nuukana ihmisenä järki käskee ryystämään kaappiin haalitut tarjouspaketit ensin pois.

Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.
Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.

Sama tapahtui seuraavaksi oluthyllyllä. Kun viikonloppuna etsin karitsapataan hunajapitoista haudutelientä, käteeni tarttui myös paikallistuote: Hiisi-panimon Rakki. Ostopäätös ei ollut täysin heräteperäinen, sillä olin sattumalta nähnyt edellisellä viikolla Youtubessa videon, missä kaksi karvanaamaa pani olutta Palokan perämetsässä. Tätä ennen en ollut koskaan kuullutkaan Rakista tai Hiidestä.

Jäin miettimään oluthyllyjen välissä tekemääni päätöstä. Miksi tämmöinen mainstream-kuluttaja ostaa vähintään kolmanneksen kalliimpaa paikallistuotetta? Onko maku oikeasti ratkaiseva? Onko pienpanimon tuote vain hipstereiden ja hifistelijöiden valinta? Oma ostopäätökseni perustui uteliaisuuteen ja empatiaan, joka on kai jonkinlaista vastuullisuuttakin. Halusin antaa neljä euroani paitsi tuotteen valmistajalle, myös paikalliselle k-kauppiaalle kiitokseksi hänen tarjoamastaan hyllytilasta pientuottajille. Oma kulutukseni on vähäinen, joten minulle ei ole niin merkitystä, maksaako pullo kaksi vai neljä euroa. Mutta voiko pientuottaja elää näillä katteilla ja myyntimäärillä?

Lähituotanto on vaikea bisnes. Esimerkiksi lähituotetut kurkut ja tomaatit ovat varmasti hyviä, mutta niistä on vaikea rakentaa aitoa, sympaattista brändiä, koska tuottajan kädenjälki ei näy niin vahvasti lopputuloksessa. (Yritystä toki on, esimerkiksi Ikaalisten onnelliset luomutomaatit). Toisin sanoen, arvoketju jää vähän vajaaksi. Lähituotannossa on usein monia differoivia elementtejä, mutta persoonallisuus lienee lähituotteen tärkein myyntivaltti. Persoonallinen tuote kasvaa nopeasti ulos söpöstä lähituotekuorestaan, levittää siivet ja lähtee valloittamaan maailmaa.

Tarina kantaa. Ja tarinan on oltava hyvä, hauska ja sympaattinen – kaikkea näitä yhtä aikaa.

Ainiin, se maku. Mukavan aromikas ja humalainen, näin maallikon termein.