Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Tunnollinen ja ahkera – vai asiantunteva ja arvostettu?

Työelämän arvot muuttuvat, johtaminen ei.

Suomalaisen työn liitto julkaisi hiljattain mielenkiintoisen raportin, joka on osa tulevaisuuden työtä tarkastelevaa hanketta. Suomalaista työidentiteettiä ja tulevaisuudenodotuksia reflektoiva tutkimus ei lupaa työelämälle kovin hyvää.

Tutkimuksen mukaan suomalaisten arvot nojaavat edelleen vahvasti protestanttiseen työetiikkaan. Työ itsessään on merkityksellistä ja henkilön identiteettiä määrittävä. Pidämme – erityisesti me naiset – itseämme ensisijaisesti luotettavina, tunnollisina ja ahkerina. Tilanne on kuitenkin muuttumassa: lähitulevaisuudessa jopa viidennes vastaajista hylkää perinteiset arvot. Nousussa ovat mm. ammattimaisuus, idearikkaus ja asiantuntemus, jotka ovat jo nyt tyypillisesti miesten suosimia arvoja. Ahkeruus ja tunnollisuus ovat tulevaisuudessa välineitä jonkun toisen arvon, kuten asiantuntemuksen, saavuttamiseksi.

Työelämän arvomurros on siis ilmeinen ja väistämätön.

On jokseenkin selvää, myös tämän tutkimuksen perusteella, että suomalaiset ovat tyytymättömiä nykytilaan. Ihmiset eivät myöskään usko työtyytyväisyyden parantuvan tulevaisuudessa. Olisiko käynyt niin, että ”tulevaisuuden arvot” ovat jo käytännössä osa tätä päivää? Kukapa ei näkisi ihanneitseään innovoivana ja asiantuntevana? Arvostusta kaipaa varmasti jokainen.

Ristiaallokkoa aiheuttaa aika usein se, että työntekijät haaveilevat uudenlaisista tavoista tehdä töitä, mutta organisaatio rakenteineen ja johtamiskulttuureineen elää vielä mennyttä maailmaa. Tai sitten työpaikalla on olemassa uudenlaista johtamisajattelua, mutta työntekijät eivät ole valmiita ottamaan isompaa vastuuta omasta tekemisestään. Kaikki syyttelevät ongelmista toisiaan.

Joka tapauksessa arvomuutoksen omaksuminen ja hyödyntäminen edellyttää yhä vahvempaa fokusta organisaatioiden johtamiseen. En tiedä montaakaan työtehtävää, missä itsepetos olisi yhtä helppoa kuin ihmisten johtamisessa. ”Tämä muutoshan on ihan selvä homma.” Jos siltä tuntuu, niin sitten ei varmasti ole.

Onnellisten pönttöjen suhinaa

…eli normikuluttaja arvovalintojen äärellä.

En oikeastaan tykkää oluesta enkä kahvista. Olen viime aikoina ymmärtänyt mistä tämä johtuu: juomakulttuurimme tasapäistävästä ja kielen turruttavasta markkinointikoneesta, jonka kohina sulkee ulkopuolelle kaiken persoonallisen, pienen ja kauniin.

Lähdetään siitä, että olen keskivertokuluttaja. Herääminen tapahtuikin sattumalta, kun erehdyin ostamaan paahtimo Papusta guatemalalaista espressoa. 250 gramman pussukka maksoi 7,50 e, mutta kokemus oli hintansa väärti. Ehkä arvaattekin. Juhlamokassa ei ole enää juhlan tunnelmaa (onko siinä koskaan ollutkaan?). Mieleni himoitsee lisää Papua, mutta nuukana ihmisenä järki käskee ryystämään kaappiin haalitut tarjouspaketit ensin pois.

Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.
Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.

Sama tapahtui seuraavaksi oluthyllyllä. Kun viikonloppuna etsin karitsapataan hunajapitoista haudutelientä, käteeni tarttui myös paikallistuote: Hiisi-panimon Rakki. Ostopäätös ei ollut täysin heräteperäinen, sillä olin sattumalta nähnyt edellisellä viikolla Youtubessa videon, missä kaksi karvanaamaa pani olutta Palokan perämetsässä. Tätä ennen en ollut koskaan kuullutkaan Rakista tai Hiidestä.

Jäin miettimään oluthyllyjen välissä tekemääni päätöstä. Miksi tämmöinen mainstream-kuluttaja ostaa vähintään kolmanneksen kalliimpaa paikallistuotetta? Onko maku oikeasti ratkaiseva? Onko pienpanimon tuote vain hipstereiden ja hifistelijöiden valinta? Oma ostopäätökseni perustui uteliaisuuteen ja empatiaan, joka on kai jonkinlaista vastuullisuuttakin. Halusin antaa neljä euroani paitsi tuotteen valmistajalle, myös paikalliselle k-kauppiaalle kiitokseksi hänen tarjoamastaan hyllytilasta pientuottajille. Oma kulutukseni on vähäinen, joten minulle ei ole niin merkitystä, maksaako pullo kaksi vai neljä euroa. Mutta voiko pientuottaja elää näillä katteilla ja myyntimäärillä?

Lähituotanto on vaikea bisnes. Esimerkiksi lähituotetut kurkut ja tomaatit ovat varmasti hyviä, mutta niistä on vaikea rakentaa aitoa, sympaattista brändiä, koska tuottajan kädenjälki ei näy niin vahvasti lopputuloksessa. (Yritystä toki on, esimerkiksi Ikaalisten onnelliset luomutomaatit). Toisin sanoen, arvoketju jää vähän vajaaksi. Lähituotannossa on usein monia differoivia elementtejä, mutta persoonallisuus lienee lähituotteen tärkein myyntivaltti. Persoonallinen tuote kasvaa nopeasti ulos söpöstä lähituotekuorestaan, levittää siivet ja lähtee valloittamaan maailmaa.

Tarina kantaa. Ja tarinan on oltava hyvä, hauska ja sympaattinen – kaikkea näitä yhtä aikaa.

Ainiin, se maku. Mukavan aromikas ja humalainen, näin maallikon termein.

Vaaralliset arvot

Päivittäisinkö tapahtumabudjetin ennustetta vai seuraisinko sumuverhon vetäytymistä järvellä?
Päivittäisinkö tapahtumabudjetin ennustetta vai seuraisinko sumuverhon vetäytymistä järvellä?

Suomen eläkeiän nostamisesta on tällä viikolla päästy sopuun.

Ikärajan nostaminen ei varmasti tullut kenellekään yllätyksenä. Kaikki ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että porukka pitäisi saada jotenkin pysymään työkykyisinä, mutta miten tämä tapahtuu ihan oikeasti? Eiväthän tälläkään hetkellä kaikki työikäiset jaksa ns. loppuun asti. Kaikenlaisia työaikajoustoja heitellään ilmaan, mutta kovin selkeää yhteistä missiota ei näytä työnantajilla ja tutkijoilla olevan.

Idiotismin peruskaava on kuulemma se, että tehdään aina kuten ennenkin ja toivotaan, että jokin muuttuu. Niinkö sen pitäisi mennä, että säädetään laki, ja sitten kaikki alkavat toimia sen mukaan? Eihän pelkkä ylhäältä-alaspäin toimi yrityksissäkään, miksi yhteiskunta onnistuisi paremmin?

Opiskeluaikanani korkeasti koulutettujen osuuden nostaminen 70 %:iin oli jonkinasteinen itseisarvo. Samalla synnytettiin odotusarvo, että kaikilla pitää olla oikeus ja mahdollisuus mielenkiintoisiin työtehtäviin. Kaikessa keskustelussa tunnutaankin sivuuttavan se tosiasia, että mielenkiintoista työtä ei riitä kaikille. Osa joutuu pakostakin tekemään maisterintutkinnolla jotain tylsää perusduunia, missä ei saa itse tehdä päätöksiä, suunnitella tai kokea onnistumisen elämyksiä. Palkkaakin maksetaan tehtävien vaativuuden, ei koulutuksen mukaan.

Siinä tilanteessa on muutamia vaihtoehtoja, joista ilmeisin lienee muihin elämänalueisiin panostaminen. Kannattaa hankkia harrastus, jonka kautta voi kanavoida luomistarpeita tai saada onnistumisen elämyksiä, kokea mielekkyyttä ja onnellisuutta. Toiset jäävät pitkille hoitovapaille lasten kanssa. Vaikka lastenhoito on raskasta, siinä voi kaikesta huolimatta kokea myös onnen hetkiä ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Varsinkin, jos ei edes ole työtä, mihin palata.

Yhteiskunnan kannalta on olemassa vaarallisia arvoja, jotka estävät ihmisiä viihtymästä kymmeniä vuosia epätyydyttävissä työtehtävissä. Nämä arvot, kuten perhekeskeisyys, henkinen hyvinvointi, elämän tasapaino ja harrastusten tuoma onnellisuus takaavat sen, että eläkeikää voidaan nostaa vaikka kuinka korkealle, ja silti ihmiset eivät jaksa eivätkä viihdy työelämässä tarpeeksi kauan.

Yhteiskunnan kannalta on vaarallista, että yhä useampi on huomannut, ettei ihminen tarvitse palkkatyötä ollakseen onnellinen. Ihminen on vain ihminen. Jos työ on pelkkä keino rahoittaa muita elämänalueita, motivaatio loppuu väistämättä ennen pitkää. Ne, joilla on mielekäs ja kiinnostava työ, pitävät siitä kiinni niin pitkään kuin saavat. Samalla kuilu kiinnostavien ja epäkiinnostavien työtehtävien välillä kasvaa.

En minäkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Mutta idiotismista olen sentään samaa mieltä.

Suosi suomalaista – jos osaat

Tahmaisen talouskehityksen aikana yhteiskuntamarkkinoijat ovat kurkistaneet mummun ja vaarin markkinointivintille ja löytäneet sieltä vanhan kunnon Suosi suomalaista -kampanjan. Pienellä tuunauksella on syntynyt freshimpi kokonaisuus.

Globaalin markkinatalouden aikakaudella kotiinpäin vetäminen on jopa eksoottista, mutta onko se toimivaa? Kampanjassa luvataan, että ostamalla kuukaudessa 10 eurolla enemmän suomalaisia tuotteita, syntyisi Suomeen 10 000 vuosityöpaikkaa.

Ajatus on kaunis, mutta työelämä on ehtinyt kyynistää. Niinköhän eurot oikeasti ropisevat uuden työntekijän tilinauhalle eikä omistajan taskuun? Mitä minun pitäisi ostaa, jotta oikeasti tuotteen tai palvelun ostaja joutuisi lopulta palkkaamaan uusia työntekijöitä?

Entä mikä on oikeasti suomalainen tuote? Monet viimeaikaiset uutisjutut ovat paljastaneet, kuinka suomalaiset ostavat mielestään kotimaisia tuotteita autuaan tietämättöminä, että tuote ei täytä kotimaisuusvaatimuksia lähimaillekaan. Brändäys on siis onnistunut. Jos tuotanto on Kiinassa, Intiassa, Turkissa tai Virossa, ja Suomessa vain suunnittelu ja kenties markkinointi, ei varmaankaan voi puhua suomalaisesta tuotteesta?

Blaa!: Finnish design, made in Turkey.
Blaa!: Finnish design, made in Turkey.

Lastenvaatteiden kohdalla voisi pyrkiä ostamaan ainakin välillä kotimaista. Mutta miten onkaan: suurin osa niistäkin valmistetaan jo ulkomailla. Kirja on parhaimmillaan täysin kotimainen tuote kirjoittajasta painopaperiin. Mutta kotimainen menestysteos harvoin tuloutuu uuden työntekijän palkkaamiseen. Kirjailija saa palkkiorahoillaan lisää aikaa uuden kirjoittamiseen, ja kustantaja kompensoi osuudellaan samaan aikaa kymmentä flopannutta teostaan. Naisille suositeltu klassikko on kotimainen terveysside, mutta sillekin on nykyään vaihtoehto, joka ajaa ekologisuudellaan ohi kertakäyttötavaran valmistusmaasta riippumatta: kuukuppi.

Palveluiden yksi määritelmä on, että ne tuotetaan ja kulutetaan lähes yhtäaikaisesti. Voisinko tukea suomalaista työllistymistä ostamalla palveluita? Tavallisimmat kuluttajapalvelut ovat yksityisyrittäjien tarjoamia: kampaaja, hieroja tai kosmetologi. Ja miksei siivouspalvelu tai remontointi. Ne eivät kuitenkaan edusta välttämättömyystarpeita, eikä niitä raski määräänsä enempää hankkia. Ja yrittäjien valitusvirrestä päätellen yksikin lisätyöntekijä on aina järjetön riski, joten töitä tehdään mieluummin tauotta kuin palkataan apulainen.

Jäljelle jää itse asiassa kaksi hyvää, toisiaan tukevaa vaihtoehtoa: vessapaperi ja tomaatit. Paitsi että – tarkemmin ajatellen – Närpiössähän työskentelee valtavasti ulkomaalaisia. Syömällä kotimaisia tomaatteja työllistän siis vaan lisää ulkomaalaisia. No onneksi jäljelle jää edes se yksi vaihtoehto.

PS. Sinivalkoinen valinta -sivustolta löytyy todella paljon mielenkiintoisia tuotteita, jotka ovat kokonaan Suomessa valmistettuja (avainlipputunnus). Näitä ovat esimerkiksi Nanson trikoovaatteet, Carita-pefletit, kauniit ja käytännölliset Fleimio-tuotteet.

Arvomurrosta odotellessa

Taloustutkimus uutisoi perjantain Talouselämässä näyttävästi, kuinka elämyshakuiset nuoret tulevat 20 vuodessa syrjäyttämään sodanjälkeiset konservatiivit*. Siitä vaan. Kaikkihan me olemme aina omalla hetkellämme edustaneet ennakkoluulotonta sukupolvea, joka on syntynyt jättämään vanhempansa varjoon arvoineen päivineen.

Jutussa keskityttiin korostamaan nuorimpien ja vanhimpien lähestulkoon vastakkaisia elämänarvoja. Nuorimmasta ikäluokasta (15-17-vuotiaat) elämyksellisiin kuuluu jopa 45 %, kun vanhimmassa (75-70-vuotiaat) heitä ei ole lainkaan ja yli 60-vuotiaissakin vain muutama prosentti. Vastaavasti vanhimmassa ikäluokassa kotirakkaita ja perinteikkäitä on yhteensä 46 %, kun nuorimmassa heitä on 2 %.

Tuloksia ei kannata kiistää, mutta onpa tuota elämäntilanteissakin eroa. 15-vuotiaista aika harva elättää itsensä, ja nuoruuteen on minun mielestäni aina kuulunut haaveilla matkustelusta, (vanhemmista) vapaasta elämästä ja uusista mahtavista kokemuksista. Vastuu omasta elämästä tuntuu astuvan eteen koko ajan myöhemmin. Vastaavasti lähes 80-vuotiaat ovat jo elämässä kaikenlaista kokeneet, eivätkä vain pelkkää kivaa. Useimmat haaveilevat elämysten sijaan terveydestä ja ihmisarvoisesta vanhuudesta. Elämykset ovat eri iässä vähän erityyppisiä.

arvomurros

Jutussa ei varsinaisesti viitata oheiseen kuvaan, mutta sitä katselemalla löytää jotain muutakin mielenkiintoista. Tietyt arvoryhmät ovat lähes yhtä suuria ikäluokasta riippumatta. Näitä ovat ”Esikuvahakuiset erottujat”, ”Arvokeskiössä olevat” (jotka eivät selkeästi sovi mihinkään kahdeksasta muusta ryhmästä) ja ”Avoimet etsijät”. Myös ”Asiakeskeisten” osuus on suhteellisen sama niin nuorimmissa kuin vanhimmissa ikäryhmissä – keski-ikäisissä heitä on hieman enemmän. Eli keskuudessamme on koko joukko tietyn arvomaailman jakavia ihmisiä, ja heitä on lähes yhtä paljon joka ikäluokassa. Bailaajien ja kotihyssyköiden vastakkainasettelun sijaan olisi paljon kiinnostavampaa tietää, miksi näin on.

Jutussa annetaan ymmärtää, että arvot muotoutuvat parinkympin tienoilla ja pysyvät sen jälkeen lähes muuttumattomina läpi elämän.  Ehkä juuri tätä on maallikkona kaikkein vaikein ymmärtää. Onko todella niin, että eri elämänvaiheet, perheen perustaminen, poikkeukselliset kokemukset tai vastoinkäymiset eivät muuttaisi arvojamme? Onko elämyshakuinen kaksikymppinen todella parinkymmenen vuoden päästä elämyksiä janoava, sitoutumiskammoinen nelikymppinen? Kaikista eri esimerkeistä juuri elämyshakuisuus kuvaa mielestäni enemmän yleistä tämän aikakauden, kuin minkään tietyn ikäluokan, arvoa.

Kaupalliset arvotutkimukset ovat usein kiehtovia, mutta myös tarkoitushakuisia. Ne tarjoavat medialle jutun pohjaksi juuri sellaista materiaalia, joka varmasti myy ja puhuttelee erityisesti kuluttajamarkkinoinnissa työskenteleviä. Lukijana suhtaudun erityisen kriittisesti asiaan silloin, kun oma arkikokemus on ristiriidassa tutkimustulosten kanssa. Jutussa todetaan: ”Elämyksellisille ei riitä perusteluksi se, että näin on tehty aina ennenkin.” Ihan oikeastiko löytyy vielä tänä päivänä ihmisiä – ikäluokasta riippumatta – joille se riittäisi?

*Arvotutkimus perustuu Taloustutkimuksen kolmen ulottuvuuden ja 9 kategorian kaupalliseen Valuegraphics-malliin, josta on hyvin vähän yleistä tietoa saatavilla.