Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Vuokralla

Olisitko valmis tekemään markkinoinnin asiantuntijatyötä henkilöstövuokrausfirman kautta?

Niin sanottujen epätyypillisten työsuhteiden yleistymisestä on viime aikoina kirjoitettu paljon – yleisesti ottaen suomalaista työkulttuuria ja työn tekemisen rakenteita pidetään vanhanaikaisina. Monella alalla konservatiivisuus estää liiketoiminnan joustavan kasvun ja vastaavasti joustavan työn tekemisen.

Kokonaisuutta katsoen vuokratyötä tehdään edelleen hyvin vähän – vain 1,7 % palkansaajista oli vuokratyöntekijöitä vuonna 2014. Toimialakohtaisesti erot ovat kuitenkin suuria. Merkittävä osa vuokratyöntekijöistä on myös nuoria, alle 30-vuotiaita.

Myös markkinoinnin paikkoja näkee täytettävän henkilövuokrausfirmojen kautta. Jostain syystä itselläni herää tällöin epäilys, hakeeko asiakasyritys ihan tosissaan sitoutunutta ammattilaista. Vuokratyöhön kun liittyy mielikuvatasolla – ainakin minulla – vahvasti väliaikaisuus ja matala vaatimus- ja palkkataso.

Vuosia sitten hain oman alani työpaikkaa, joka vasta työsopimusvaiheessa paljastuikin vuokratyöpaikaksi. Olin aluksi järkyttynyt, sillä asiasta ei kerrottu rekrytointivaiheessa. Neuvotteluasemani oli myös selvästi heikompi verrattuna tilanteeseen, missä työsopimus olisi tehty suoraan asiakasyrityksen kanssa. Ja pakko tunnustaa, että vähän hävettikin: en tuntenut ketään muuta, joka olisi tehnyt markkinoinnin töitä vuokrafirman kautta.

Kokemukseni vuokratyönteosta olivat parhaimmillaan neutraaleja mutta useimmin kielteisiä. Henkilöstövuokrausfirman ”säännöt” oli mitä ilmeisimmin laadittu heikoimpia lenkkejä silmällä pitäen ja perustuivat siihen, ettei kehenkään lähtökohtaisesti luotettu eikä poikkeuksia tehty. Eriarvoisuus asiakasyrityksen muihin työntekijöihin oli läsnä joka päivä:

  • En voinut olla sairaslomalla päivääkään omalla ilmoituksella, vaan minun oli mentävä lääkäriin pelkän flunssan tai kuumeen takia. Koska en ollut juurikaan tekemisissä virallisen työnantajani kanssa, luottamusta ei edes pyritty rakentamaan.
  • En pystynyt vaikuttamaan toimenkuvaani, työtehtäviini tai työn tekemisen tapoihin.
  • Työsuhteeni aikana sain muutaman kerran työkavereilta epäasiallisiksi kokemiani kommentteja, joihin normaalitilanteessa olisin reagoinut. Nyt toive vakituisesta työsuhteesta tai töiden jatkumisesta pakotti sietämään huonoa käytöstä.
  • Ajankäyttöäni seurattiin kahteen kertaan: täyttelin joka päivältä tarkat tuntiseurannat exceliin välitysfirmaani varten. Tämän lisäksi leimailin sisään- ja uloskirjaukset asiakasyritykselle.
  • Asiakasyrityksen tavoitteena oli löytää hyvä työntekijä pilkkahintaan. Jouduin tinkimään aikaisemmasta palkkatasosta merkittävästi.
  • Pääkonttorilla ei huomioitu vuokratyöntekijöitä. Olin yksikköni ainoa työntekijä, joka ei saanut työnantajalta joululahjaa.

Omaan kokemukseeni nojaten en yhtään ihmettele, jos vuokratyösuhde ei nappaa. Toki uskon ja toivon, että vuokratyön yleistyminen on tuonut myös järkeä arjen pyöritykseen. Usein ns. kantahenkilöstö tai esimiehet eivät kiinnitä eriarvoiseen rooliin huomiota, mutta vuokratyöntekijällä aistit ovat herkemmässä. Kaikkihan me olemme viime kädessä ihmisiä tekemässä työtä saman tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mistä firmasta kenenkin palkka maksetaan, pitäisi olla arjen tohinassa toisarvoista.

Arvoristiriidassa

Yllättävän monelta taholta on viime päivinä noussut keskusteluun entisten toimittajien työllistyminen Suomessa. Ennätyksellisen harva hakee lukemaan journalistiikkaa. Media-alalla käydään jatkuvia yyteitä, ja Linkedin on täyttynyt työttömistä toimittajista.

Moni kirjoittaja on pohtinut tai korostanut sitä, kuinka toimittajista leivotaan korkeatasoisia sisällöntuottajia. Teoriassa näin onkin, jos mittarina pidetään kirjoitustaitoa, kykyä käsitellä laajoja kokonaisuuksia ja tiivistää oleellinen. Mutta raadollisessa bisnesmaailmassa vallitsevat vähän toisenlaiset lait: entä jos itseisarvo ei olekaan hyvä sisällöntuotanto, vaan sillä pitäisi myös saada aikaan tulosta ja reaktioita asiakkaissa? Entä, jos arvo ei olekaan objektiivinen, sujuva uutistyyli vaan persoonallinen tai myyntihenkinen ote asiaan?

Oma arkikokemukseni on, että moni ex-toimittaja on aika hukassa voittoa tavoittelevien yritysten viidakossa, missä pitäisi aidosti pyrkiä edistämään – ei suinkaan poliittista läpinäkyvyyttä, objektiivista tiedonvälitystä tai yhteiskunnallisesti tärkeitä ilmiöitä – vaan jonkun yksittäisen tahon liiketoiminnallista etua. Jos on alun perin hakeutunut journalistiksi arvokysymysten johdattamana,  jopa globaaleja yritysjättejä vastustaen, miten näistä arvoista voisi yhtäkkiä luopua ja ryhtyä rahan ja omistajien puolestapuhujaksi? Arvoristiriitaa voi tiettyyn rajaan asti vältellä keskittymällä sisältöön ja irrottamalla se kontekstista, mutta pitemmän päälle kiva sisältö ei riitä yrityksille. Ainakaan sen ei tulisi riittää, jos tarkoitus on myös saada uusia asiakkaita tai kasvattaa nykyisten myyntiä.

Vain harvalla toimittajalla on omakohtaista kokemusta yrityksen myynnissä ja markkinoinnissa toimimisesta tai liiketoiminnan kehittämisestä. Jos on tottunut toimimaan tiedonvälityksen ytimessä, voi olla vaikea sisäistää, että nyt valtaa käyttääkin ihan toinen taho – se kuuluisa asiakas.

Ei ole helppoa olla entinen toimittaja. En ainakaan toivo, että kukaan heistä ajautuisi markkinoinnin tehtäviin pakon edessä ilman aitoa intoa ja rakkautta alaa kohtaan.

Entä jos työkaveri on rasisti?

Pääsiäisen alla vietettiin rasisminvastaista viikkoa. Mietin tuolloin, miksei työpaikoilla ilmenevästä rasistisesta puheesta keskustella juurikaan. Onko aihe liian hankala käsiteltäväksi? Vai viime kädessä epäkiinnostava, koska se on vain puhetta?

Monella on varmasti jonkinasteisia kokemuksia aiheesta: varsinkin vähemmistövitsit ovat kahvipöytien yhteisen naurun aihe.

Sitten on ihmisiä, joilla puheet eivät jää vitsien tasolle. Eräs entinen työkaverini oli tällainen: ei omasta mielestään rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Työperäinen muutto  (=koulutetut, länsimaalaiset)  oli hänestä ok, pakolaiset/maahanmuuttajat ei.

Jouduin yhteisen työtaipaleemme aikana usein miettimään omaa reaktiotani työkaverini käytöstä tai puheita kohtaan. Esimerkiksi eräässä myynti- ja palvelutilanteessa hän poistui paikalta, kun tummaihoinen (täysin suomea puhuva) asiakas lähestyi häntä. Hän määräsi minut hoitamaan tilanteen puolestaan.

Paljon elävämpinä mieleen ovat kuitenkin jääneet kahvipöytäkeskustelut, joita väistämättä syntyi, kun pakolaiskysymys alkoi Suomessa nousta pinnalle. Koin hänen näkemyksensä yksipuolisiksi, tiettyjä kansanryhmiä leimaaviksi ja pakolaisten hätää vähätteleviksi. Hänellä oli paljon faktaa – nimenomaan maahanmuuttovastaista faktaa. Järkevää keskustelua oli mahdotonta käydä, koska hän piti itseään valtaväestön uhrina, jolle ei sallita oikeutta omaan mielipiteeseen.

Yritin pohtia rajanvetoa. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, mutta mikä on mielipidettä ja mikä muukalaisvihaa? Pitäisikö työpaikkojen määritellä rajat tai oma kantansa syrjivään keskusteluun? Vai pitääkö nimenomaan kaikki näkemykset sallia sananvapauden nimissä?

Vaikuttaa siltä, että työpaikoillakin ihmisten on helpompi sivuuttaa kiusalliseksi koetut puheet tai vähätellä niiden merkitystä. Niin kauan kuin keskustelut jäävät kahvipöydän ääreen, asialla ei tunnu olevan merkitystä.

Kävin lähes päivittäistä vuoropuhelua itseni kanssa siitä, kuinka paljon painoarvoa voin antaa omalle arvomaailmalleni, ja miten pystyisin käsittelemään ja kohtaamaan toisen henkilön täysin vastakkaisen ajatusmaailman, vaikka teimme päivittäin töitä yhdessä.

En lopulta pystynytkään.

Hiekkaa työvoimakoneiston rattaissa

Julkisessa keskustelussa on tällä viikolla ollut esillä suomalaisten haluttomuus muuttaa työn perässä (pk-seudulle).

Juttu oli hyvä esimerkki siitä, miten päättäjätasolla ei tunnisteta – tai hyväksytä – sitä faktaa, että emme elä enää 1960-70-luvulla. Tänä päivänä ihmisillä on muitakin arvoja kuin työ ja raha. Kansantaloudellisesta näkökulmasta meidän kaikkien tulisi tietenkin pitää palkkatyön tekemistä niin tärkeänä, että sen vuoksi ollaan valmiita muuttamaan melkein minne tahansa. Ja totta kai osa ihmisistä onkin valmiita muuttamaan. Mutta eivät läheskään kaikki.

Koska on noloa puhua pehmeistä arvoista, työntekijän näkökulmasta sopiva rationaalinen perustelu muuttohaluttomuudelle on pk-seudun kalliit asumiskustannukset. Päättäjien näkökulmasta on puolestaan sopivaa vihjailla, että työttömyyskorvaus on liian hyvä eikä kannusta töiden tekemiseen.

Tänä aamuna asiaan otettiin vielä erikseen kantaa HS:n pääkirjoitussivulla: ”Työvoiman liikettä tulisi vauhdittaa” (huom: kirjoituksen otsikko on vaihdettu päivän aikana). Näin sieluni silmin tämän valtavan koneen, jota työvoima pyörittää. Mekanistinen organisaatioajattelu elää ja hengittää Suomessa vahvasti. Vai pitäisikö sanoa puksuttaa kiihkeästi, niin ei vahingossa ajatella ihmisiä ihmisinä.

Nyt on vaan valitettavasti niin, että työvoimakoneiston rattaissa on hiekkaa. Ja tämä hiekka tunnetaan nimellä ihmisen arvomaailma.

Tämä arvomaailma on usein yksilöllinen, vaikka sisältääkin kollektiivisia piirteitä. Ihmiset kyllä arvostavat työtä ja sen luomia mahdollisuuksia esimerkiksi omien haaveiden ja itsensä toteuttamiseksi. Työttömyys ja rahanpuute, jokaisen euron laskeminen ja vähällä eläminen on henkisesti äärimmäisen raskasta – erityisesti, jos elää yksin tai myös kumppani on työtön, ja varsinkin, jos se jatkuu vuodesta toiseen. On kuitenkin täysin mahdollista, että joku pitää kotiseutua, perhettä, ystäviä ja perheen tukiverkostoa suuremmassa arvossa kuin työtä, jos työn vastaanottaminen tarkoittaa muuttoa ja verkostosta luopumista. On mahdollista, että puolisolla on hyvä työ, eikä ole kohtuullista vaatia häntä luopumaan työstään muuton takia. On mahdollista, että lapsille halutaan tarjota turvallinen ja hyvä arki, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä päivittäin. On mahdollista, että lähellä asuville ja ikääntyville isovanhemmille halutaan tarjota apua. Ja lapsille mahdollisimman paljon yhteisiä hetkiä ja muistoja heidän kanssaan.

Yleensä ajatellaan, että työn sisällöllinen haastavuus ja mielekkyys tarjoaa parhaan mahdollisen pohjan sitoutua työhön ja tarvittaessa muuttaa sen perässä. On kuitenkin mahdollista, että mielekkäinkään työ ei ohita elämän tärkeimpiä asioita ja elämänlaatua.

Pahinta on se, että päättäjien suunnalta raha+työ ja ihmissuhdearvot laitetaan vastakkain. Ikään kuin ihmisellä ei olisi oikeutta itse päättää, mikä hänelle on elämässä tärkeää. Tai viestitään, että hänen (pehmeät) arvonsa ovat itsekkäitä tai vääriä. Aika moni on jo oivaltanut, että työttömyys ehkä tekee onnettomaksi, mutta työ sinänsä ei vielä tee ketään onnelliseksi.

Voisiko syy muuttohaluttomuuteen löytyä tästä? Lähde: Kansan arvot -raportti 2014.
Voisiko syy muuttohaluttomuuteen löytyä tästä listasta? Lähde: Kansan arvot -raportti 2014.

Korneinta on puolestaan se, että virkamiehet päivittelevät, miksi työvoima ei liiku maakunnista pk-seudulle, mutta auta armias, jos työvoiman pitäisikin liikkua pk-seudulta maakuntiin. Silloin kyllä ymmärrystä ja myötötuntoa riittää.

Totta kai arvovalinnoistaan pitää kantaa myös vastuu. Jos on kouluttautunut raksamieheksi Suomen kuolevimpaan kulmaan, ei halua muuttaa, eikä työllistyminen näytä realistiselta tulevaisuudessakaan, vastuun kantamista on kouluttautua ja työllistyä jollekin toiselle alalle, jolla töitä on. Ammatilliset kompromissit ovat maakunta-asumisen hinta. Sen ovat varmasti huomanneet myös monet paluumuutosta haaveilevat.

Työelämä ja ihmisten arvomaailma muuttuvat, mutta päättäjät toistavat omaa munkkilatinaansa työvoiman liikkuvuudesta ja muuttoa edistävistä kannustimista. Suomessa ajatellaan edelleen, että työntekijän pitää mennä työnantajan luo valvovan silmän alle, eikä muita vaihtoehtoja ole.

Raksamiehet ovat tietysti asia erikseen, mutta me tietotyötä tekevät pystymme kyllä pääsääntöisesti hoitamaan työmme vähän kauempaakin pääkonttorista tai asiakkaista, jos vaan työpaikan kulttuuri sen sallii ja ihmisiin luotetaan. Yleisesti ottaen tarvitsemme kuitenkin nykyistä suurempaa avarakatseisuutta joustavaan työn tekemiseen. On vanhanaikaista pakottaa ihmiset muuttamaan työn perässä,  kun meillä on kaikki maailman viestintäteknologia käytössämme. Tässäkin tosin nähdään, että teknologiasta ei ole apua, jos asenteet eivät muutu.

Kulueräksi kouluttautuneet

Kaisa Hernberg kirjoitti muutama viikko sitten osuvan postauksen yritysten tavasta jakaa ihmiset ja osastot tukitoimintoihin ja ”oikeaan” liiketoimintaan.

Menestyvässä yrityksessä kaikki yksiköt, myös tukitoiminnot, tähtäävät yhteiseen tavoitteeseen. Miksi siis tukitoimintoihin kategorisoituminen on ennen kaikkea rasite?

Siksi, että tukitoiminnot ovat yrityksen johdon mielessä kuluerä, joka halutaan pitää mahdollisimman pienenä. Tukitoiminnon kehittäminen tarkoittaa, että tavoitellaan resurssien optimointia eli säästöjä. Tukitoiminnoissa on harvoin vaatimuksena korkea koulutustaso, koska palkat halutaan pitää maltillisina. Urakehitysmahdollisuudet oman yksikön sisällä ovat usein olemattomat. Tukitoiminto on monelle työntekijälle entry level -tehtävä, josta pyritään nopeasti kiinnostavampiin positioihin.

Entä kuinka monessa yrityksessä tukitoimintojen vetäjät (pl. taloushallinto) kuuluvat johtoryhmään? Kun HR, ICT, asiakaspalvelu, markkinointi tai viestintä osallistuvat johdon yhteiseen keskusteluun ja linjauksiin, tuoreiden liiketoimintamahdollisuuksien esille nostaminen on aivan eri lailla mahdollista. Yksipuolisen näkemyksen vaaliminen ei ainakaan edistä innovaatioilmapiiriä Suomessa.

Jostain syystä –näppituntumaan perustuen – yritysten ilmapiiriongelmat  kulminoituvat usein tukitoimintoihin. Kun on suoraan tai epäsuorasti viestitty, mitkä toiminnot ovat liiketoiminnan kannalta arvokkaimpia, nälkä hyväksyntään vain kasvaa tukitoiminto-osastoilla. Tukitoimintohan sisältää käsitteenä ajatuksen, että se on milloin tahansa korvattavissa tai ulkoistettavissa. Kuitenkin kaikki ihmiset kaipaavat arvostusta ja motivointia, yksiköstä riippumatta.

Miksi on niin ylivoimaista ”heittää pois koko laatikko”, eli  tukitoiminto-termi ja -ajattelu? Ei kai yksikään menestyvä yritys tarvitse tukitoimintoja, vaan samaan tavoitteeseen yhteisellä agendalla tähtääviä ja innostuneita ihmisiä, jotka tunnistavat oman roolinsa ja arvonsa tämän tavoitteen saavuttamisessa. Yksiköstä riippumatta.