Avainsana-arkisto: 925

Terveisiä pomolle

Tiedäthän sen tyypin, joka hyväksyy lomasuunnitelmasi, kuittaa matkalaskusi, määrittelee kanssasi ensi vuoden tavoitteesi, pilaa tai pelastaa päiväsi ja viime kädessä päättää, mihin energiasi kuuluu töissä suunnata.

Esimies-alaissuhteet ovat kiehtovia ja haastavia. Erityisesti siksi, että huono johtaminen on yksi yleisimpiä syitä vaihtaa työpaikkaa.

Johtamisen suuri mysteeri on, että siitä puhutaan koko ajan – konsultit kouluttavat, bloggaavat ja tehtailevat oppaita, pyörää keksitään yhä uudelleen – ja silti huono johtaminen velloo vahvasti suomalaisissa organisaatioissa. Laajat ja systemaattisetkaan satsaukset esimiehiin eivät välttämättä näy arjessa mitenkään. Ehkä on vain hyväksyttävä, että hyvät johtajat kehittävät itseään joka tapauksessa, ja ne, joiden nimenomaan toivoisi kyseenalaistavan omaa johtamistaan ja parantavan, eivät todellakaan sitä tee.

978-952-14-2547-9_Terveisia-pomolle_3d.jpg_5Onneksi näyttää, että johtamiskirjallisuuden puolella ei täysin pyöritä samaa kehää. Kuten keväällä julkaistu Uusi ajattelu – uusi johtaminen, myös Laura Rötkinin Terveisiä pomolle (Talentum 2015) edustaa mielenkiintoista genreä: johtamiskirjaa, jonka on kirjoittanut asiansa osaava alainen. Uusi ajattelu käsittelee ihmisten johtamista liiketoiminnan näkökulmasta yhdistäen vahvasti teoriaa, näkemystä ja kokemusta. Terveisiä pomolle on puolestaan supliikki ja subjektiivinen, mutta enemmän lähiesimies-alaissuhteeseen ja arjen tilanteisiin keskittyvä klassinen ”pohdintakirja”.  Ja sen huomaa, että asioita todella on pohdittu. Kirja sisältää paljon hyviä ajatuksia, joita olisi syytä pysähtyä sulattelemaan, niin esimiehen kuin alaisenkin. Yhdestä, kompetenssiin ja substanssiosaamisen liittyvästä teemasta kirjoitinkin jo.

Tässä muutama poiminto ja oma kommentti aiheeseen.

”Tärkein työelämätaito on itsetuntemus.”
Olen tähän asti ajatellut, että tärkeintä on kyky itsensä johtamiseen  ja aidosti monipuoliset viestintätaidot. Itsensä johtamisen edellytys on kuitenkin hyvä itsetuntemus.

”Palautetta annetaan yleensä lopputuloksesta. Merkityksellisempää olisi antaa palautetta prosessista, jolla lopputulokseen päästiin.”
Totta. Samaan (hyvään) tulokseen voi päästä sekä kivuttomasti että hallitun katastrofin kautta.

”Parasta mitä esimiesalaiselle voi toivoa, on hyvä esimies.”
Niinpä.

”Kun ei jaksa ponnistella itsensä kanssa selvittääkseen mitä työelämältä oikeasti haluaa, on helpompi heittäytyä toisen ohjailtavaksi.”
Syy omaan työpahoinvointiin löytyy lähes aina muualta paitsi omasta navasta. Peiliin katsomisesta ei olisi haittaa alaisellekaan. Tähän auttaa myös edellä mainittu itsetuntemus.

”Esimies on parhaimmillaan se tyyppi, joka osallistuu alaisensa uraohjuksen laukaisualustan rakennustalkoisiin antamalle tälle rakennusvinkkejä ja auttamalla kantamaan rakennuspaikalle puuttuvia materiaaleja.”
Kaikki eivät edes tähtää avaruuteen asti. Moni alainen arvostaa laadullisesti hyvää ja mielekästä taivalta maan kamaralla. Esimieheltä saatu tuki on kuitenkin asia, joka muistetaan vielä vuosikymmentenkin päästä.

Kirjan ilmeisiä vahvuuksia ovat rohkea ote asioihin ja virkeä kielenkäyttö. Laura Rötkin nostaa vaikeatkin asiat pöydälle ja päräyttää suoraan sen, mitä muut ajattelevat, mutta eivät tohdi sanoa.

Kirjan alku sisältää jonkin verran turhaa esimiesroolin määrittelyä, mutta sen jälkeen kerronta jouhevoituu. Keskittyminen lähiesimiessuhteeseen tekee teemoista helposti samaistuttavia. Siksi Terveisiä pomolle sopii kaikille esimiehille, jotka ovat valmiita kohtaamaan roolinsa pahimmat kipupisteet. Lupaan, ettei se satu yhtään sen enempää kuin kylmävahaliuskatkaan.

Suomalaista esimiehistöä suurempi kohderyhmä löytyy kuitenkin täältä pöydän toiselta puolelta. Kirja tarjoaa nimittäin osuvaa ja terapeuttista vertaistukea myös kaikille ammattialaisille.

Työpaikan uudet älyköt eli IoT 2.0

Parin viime vuoden ajan on pöhisty IoT:sta eli esineiden internetistä. Onneksi IoT on kohta niin arkista, että voidaan siirtyä keskustelussa seuraavalle tasolle. Työpaikoilla on nimittäin kasvava määrä tehtäviä, joihin ihmisen omat kyvyt eivät riitä, ja joiden suorittamiseen tarvitaan jo seuraavan sukupolven älykoneita. Nämä koneet eivät tyydy ainoastaan viestimään keskenään, vaan ne todella tarttuvat toimeen. Nyt esittelyssä työpaikan uudet älyköt.

Kahvinkeitin ”The Coffeecat”
Asiantuntijat ovat yleensä liian kiireisiä, tärkeitä tai yksinkertaisesti kykenemättömiä keittämään omaa kahviaan. Ei hätää! Työpaikan uusi ja älykäs kahvinkeitin ennakoi tilanteen ja pistää sumpit pihisemään aamutuimaan ihan itse. Asiantuntijoiden aika säästyy johonkin tärkeämpään.

Palaverimukit ”Los Mugis”
Jos asiantuntija on onnistunutkin järkkäämään itselleen ja vieraalleen kahvit palaveriin, neukkarin siivoamiseen ei todellakaan jää aikaa, kun pitää jo kiirehtiä lounaalle tai seuraavaan palaveriin. Ei hätää! Työpaikan älykkäät kahvimukit eivät jää pöydälle kahvirenkuloitaan kuivattelemaan, vaan reippailevat ryhdikkäässä jonossa suoraan lavuaaripikasuihkuun ja hyppäävät tiskikoneeseen.

Tiskikone ”The Swoosh”
Tarina kertoo, että osa työntekijöistä osaa laittaa ihan itse astiansa tiskikoneeseen sisälle. Merkittävä joukko kuitenkin luottaa taivaalliseen ihmeeseen, joka siivittää heidän likaiset lautasensa tiskipöydältä tai -altaasta koneeseen. Ei hätää! Ateistin luottopelaaja on neuvokas tiskikone, joka hoitaa hommat loppuun, pyöräyttää ohjelman käyntiin ja pyyhkäisee vielä tiskipöydänkin puhtaaksi.

Jääkaappi ”The Iceman”
Toimiston viileimmän kaverin tehtävänä on pitää ruoka syötävänä. Kuten me kaikki, myös nämä jääkaapin hellimät annokset saavuttavat jonain päivänä parasta ennen -hetkensä. Ne suorastaan vaativat päästä omin jaloin ulos. Ei hätää! Työpaikan uusi älykäs jääkaappi tietää milloin on aika luopua rakkaista – raottaa niille ovea ja päästää ne vapauteen.

Työpöytä ”The Surf-Ice”
Me ihmiset olemme erilaisia. Onneksi suurin osa työpöydistä on melko samanlaisia: ne tykkäävät esitellä paljasta pintaansa. Aika usein työntekijät levittelevät tavaroitaan todella avokätisesti ottamatta huomioon työpöydän tunteita. Ei hätää! Fiksu työpöytä ei ”hukkaa” papereita, vaan sietää tilanteen tyynesti. Illan tullen se ottaa homman haltuun, pistää paperit nippuun ja antaa katuvalon heijastua kiiltävästä pinnastaan.

Näitä odotellessa.

Kärsitkö sinäkin valintaväsymyksestä?

Keittolounas vai kebabrulla? Ruisleipä, kauraleipä vai sämpylä? Jälkiruoalla vai ilman? Ihminen tekee valintoja ja päätöksiä kymmenittäin yhden päivän aikana. Suurin osa niistä on varsin arkisia, mutta ruokavalintojen lisäksi teemme yleensä työhön liittyviä päätöksiä ja valintoja vajavaisen tiedon, kokemuksen ja intuition perusteella. Töiden jälkeen ruokakaupan ovella iskee ahdistus: työpäivän päälle pitäisi vielä päättää mitä syödään tai mitä ostetaan. Ei pysty! Eikä oikeastaan mikään ihme.

Luen parhaillaan Frank Martelan kirjoittamaa Tahdonvoiman käyttöohjetta. Arvio kirjasta on tulossa myöhemmin, mutta kansien väliin mahtuu niin paljon mielenkiintoista tavaraa, etten voi olla nostamatta jotain esille jo ennakkoon.

Löysin kirjasta itselleni uuden ja hauskan käsitteen, valintaväsymyksen (decision fatigue). Valintaväsymys selittää sen, miksi esimerkiksi töissä haluamme siirtää isojen päätösten tekemisen työkaverille. Valintaväsymys selittänee, miksi korkean tason johtotehtävissä kannattaa delegoida kaikki mahdolliset pienemmät päätökset alaisille.  Valintaväsymystä voi ennakoida vaikkapa Obaman tapaan pukeutumalla aina samanvärisiin pukuihin, jotka rimmaavat keskenään paitojen ja krakojen kanssa. Ei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa päätöksentekoon siitä, mitä tänään laittaisi ylle.

Martelan mukaan ihmisen tahdonvoima on luonnonvara, joka kuluu kaikissa päätöksissä. Mitä enemmän käytämme sitä arkisiin asioihin, sitä vähemmän sitä riittää vasta myöhemmin tehtäviin, kaikkein tärkeimpiin päätöksiin.

Ennen pitkää ”akku” tietysti latautuu uudelleen.

Ei varmaan haittaisi, jos aidosti pystyisi keskittymään olennaiseen, niin työssä kuin kotona. Mutta kun jonkun pitää päättää ne pienetkin asiat: kumpparit vai talvikengät? Kurahousut, ohut haalari vai paksu haalari? viiliä vai jogurttia, tummaa vai vaaleaa pyykkiä, autolla vai rattailla, tänään vai huomenna. Kenelle arjen voisi ulkoistaa? ”Manage your energy, not your time.” So true.

Milläs mittaat!

Asiantuntijatyön mittaaminen on pulmallista, kuten HS:n tämänpäiväinen juttu osoittaa. Jo pelkästään lain velvoittamana työtä mitataan edelleen tunneissa,  ei (pelkästään) aikaansaannoksissa. Kaikista huonoista vaihtoehdoista tuntikirjanpito tuntuu edelleen oikeudenmukaisimmalta mittarilta. Miksi tulosperusteiseen työaikaan siirtyminen on käytännössä edelleen mahdoton ajatus?

Työaikaseuranta suojaa mielivallalta.
”Työajalla ei ole väliä, pääasia että työt tulee tehtyä”, opasti johtaja minua ensimmäisessä työpaikassani. Hierarkian alimmalla portaalla olevalle tämä yleväksi tarkoitettu, työn tekemisen vapautta ja vastuuta korostava heitto kuulosti aluksi hyvältä, mutta jo parin kuukauden päästä lähinnä vitsiltä. Silloin, kun joku muu (kuin sinä itse) täyttää työlistaasi, sellaista päivää ei tule, että voisit todeta ”hommat tuli tehtyä, lähden lounaan jälkeen terassille”. Jos työajalla ei olisi ollut mitään merkitystä – vain sillä että työt tulee tehtyä – olisin istunut töissä 12-tuntisia päiviä. Onneksi oli kellokortti.

”Urakkapalkka” johtaisi työtehtävien valikointiin.
Kun ruuvi on väännetty tiukalle ja palkkaa maksetaan vain tietyistä tekemisistä, työntekijä sitoutuu työhönsä, mutta ei organisaatioon. Turha kysellä kaveria pikkujoulujen suunnitteluryhmään.

Tuntikirjanpito on kätevä tapa seurata, että aika menee oikeisiin asioihin.
On tietysti kaksi eri asiaa seurata pelkästään töissä istumista kuin seurata lisäksi myös sitä, mihin tunnit kuluvat. Asiakasprojekteissahan tämä on täysin välttämätöntäkin. Fiksusti toteutettu työajanseuranta korvaisi jossain määrin virallisen sisään/ulos-leimauksen, ainakin pienissä yrityksissä. Isommissa palkanlaskija harmaantuisi parissa kuukaudessa yrittäessään saada ihmiset pitämään kirjaa sovitusti. Useimpian kiinnostaa se, että saldot ovat oikein kuin että jokainen tunti on kirjattu tarkasti.

Mutta kaikki osapuolet myös häviävät tuntiseurannan takia.

Tuntiseuranta tasapäistää.
Koska tuntiseuranta ei huomioi ihmisten erilaista työtahtia, se käytännössä tasapäistää tai jopa suosii hitaampia. Ainakaan se ei kannusta tehokkaaseen työntekoon. Jos olet nopea, saat todennäköisesti tehdä hitaamman kollegasi työt.

Asiantuntijan aivot eivät käy kellokortin tahtiin.
Kaikki asiantuntijat tekevät enemmän tai vähemmän töitä työajan ulkopuolella. Parhaat ideat pulpahtavat yleensä silloin, kun ihminen urheilee, tekee jotain mieluista tai on muuten vaan rento ja hyväntuulinen. Suuri osa vilkuilee tai jopa lukee ja kirjoittaa sähköposteja iltaisin. Useimmat pohtivat päivän aikana eteentullutta ongelmaa silloin, kun voivat keskittyä siihen ilman häiriötekijöitä. Nämä ovat tuntiseurannan näkökulmasta palkatonta työaikaa, joka ei näy tilinauhassa tai saldoissa.

Vastuu itsensä johtamisesta ei kehity.
Kellokortin varjolla on helppo kerryttää lomasaldoja joka päivä ylimääräiset puoli tuntia, jos ei ole ihan pakko lähteä. Silloin kun on, asiat jotenkin tapahtuvat annetussa ajassa – kun vaihtoehtoja ei ole. Itsensä johtaminen on välttämätön työelämätaito, joka ei siirry äidinmaidossa, jota ei opeteta koulussa eikä kyllä työelämässäkään. Silti kaikkien oletetaan hallitsevan se.

Nämä ovat tietysti vain muutamia näkökulmia asiaan. Tuntiseuranta ei ole paras mahdollinen ratkaisu asiantuntijatyötä tekeville, mutta koska sitä kuitenkin käytetään, on hyvä, että sitä myös kehitetään. Ehkäpä jonain päivänä työt todellakin valmistuvat normaalin työajan puitteissa.

Polla ei valaise virka-ajan tahtiin

Talouselämä kirjoitti vastikään, että tietotyöläisen parhaat (lue: tuottavimmat) hetket osuvat jonnekin aamupäivän ja myöhäisen iltapäivän hujakoille.

Kyllähän tuossa totuuden siemen piilee, ainakin oman kokemuksen mukaan.  Kasilta irtoaa ajatus vain kahvinjuomiseen. Aivotoiminnan kylmäkäynnistys on pakko tehdä viimeistään puoli ysiltä, jos meinaa jotain saada aikaiseksi. Iltapäivällä on usein juuri päässyt vauhtiin, kun käytännön asiat pakottavat sulkemaan koneen ja karkaamaan vapaalle.

Ajatus työelämän täydellisestä joustavuudesta kiehtoo sekä tutkijoita että työntekijöitä, mutta harvemmin työnantajia. On tietysti täysin selvää, etteivät ihmiset voi tulla ja mennä flow’nsa mukaan, ainakaan vähän isommissa yrityksissä. On tavattava asiakkaita, pidettävä palavereja ja oltava muuten vaan tavoitettavissa silloin kuin muutkin. Koulut ovat auki virka-aikaan, ja vuorotyöpäiväkoteja on tarjolla vain vuorotyötä virallisesti tekeville. Eikä se tietysti olisi kovin reilua lapsia kohtaan, jos he joutuisivat noudattamaan isin ja äidin tuottavuusrytmiä.

Vaikka yhteiskunta muutoin siirtyy koko ajan kohti 24/7-maailmaa, työelämän lainalaisuudet ovat pysyneet suhteellisen samanlaisina muodollista liukuvaa työaikaa lukuun ottamatta. Edes etätyö ei ole täysin lyönyt läpi, suurin piirtein samoista syistä kuin vapaa työaikakaan.  Tutkimukset puhuvat päiväunien (power nap) puolesta, vaan monenko työpaikalla niitä oikeasti otetaan?  Työelämä 2.0:n sijaan tarvitsisimme kokonaan uuden ajattelumallin, työelämän uuden käyttöjärjestelmän.