Ei koskaan tarpeeksi

EuroPalkka on siitä kiitollinen aihe niin toimittajalle kuin bloggaajallekin, että se on aina ajankohtainen. Palkkavertailut, analyysit, räikeä vastakkainasettelu… kaikki toimii. Emme koskaan saa tarpeeksi palkkaa, edes samaa kuin kollega naapurihuoneessa. Ja totta kai aina löytyy toinen ala, missä maksetaan parempaa palkkaa lyhyemmällä koulutuksella.

Konsensukseen ei päästä, koska palkka-asiasta tehdään moraalinen kysymys samalla tapaa kuin lainsäädännön luomasta rangaistuskäytännöstä. Jos emme ymmärrä miten talousrikoksesta voi saada suuremman tuomion kuin henkirikoksesta, emme myöskään ymmärrä miksi paperimiehelle maksetaan paremmin kuin sairaanhoitajalle. Lisäksi media kertoo meille mielellään, missä menee hyvän ja huonon palkan raja.

Jo pitkään on tiedetty, että motivointikeinona palkan nostaminen toimii hetkellisesti. Jos työssä tai työpaikassa jokin tökkii, se tökkii myös palkankorotuksen jälkeen. Siksi on hienoa, että moni työyhteisö panostaa työntekijöiden hyvinvointiin, viihtyvyyteen ja hyvään johtamiseen. Aito joustavuus työn ja perheen yhteensovittamisessa voi olla merkittävä tekijä korkean työmotivaation ja -tyytyväisyyden takana.

Miksi sitten aina palataan rahaan? Viime kädessä palkka on yksinkertaisin ja vertailukelpoisin tapa arvioida omaa arvostustaan työelämässä. Yksiulotteista? Kyllä. Raadollista? Kyllä. Mutta niin vain jokainen palkkajuttu ja -keskustelu vetoaa tunteisiimme ja saa meidät pohtimaan omaa tilannettamme. Ansiokehityksen kannalta on tärkeämpää olla hieman tyytymätön kuin reilusti tyytyväinen. Henkisen hyvinvoinnin kannalta asia lienee juuri päinvastoin.

Olisi tärkeää, että myös huonommin palkatuilla aloilla työntekijät pystyisivät näkemään ja arvostamaan työnsä tuloksia ja pysymään positiivisina. Niinhän se kuitenkin on, että juuri näiden ihmisten käsiin me kaikki päädymme jossain vaiheessa elämäämme.

Kuva: Alf Melin/Flickr

Itselleen nauramisen vaikeus

Marlon lumbers down the street
Kuva: Quinn Dombrowski/Flickr

HS kirjoitti tänään Novia Finlandista, joka on Futuricen tavoin valittu useampaan kertaan Great Place To Work -listalle. Koska Novia Finland on telemarkkinointiyritys, se ei voi tarjota työntekijöilleen samalla tavalla valtaa, vastuuta ja etätyöpäiviä kuin perinteinen asiantuntijayritys. Novia voi kuitenkin panostaa työilmapiiriin ja -viihtyvyyteen – ja sen se on myös tehnyt.

Jutun perusteella Novia Finlandissa on tärkeää positiivisten tunteiden ja kokemusten jakaminen sekä työkaverin ilahduttaminen pienilläkin asioilla. Työntekijöitä myös kannustetaan toteuttamaan unelmiaan.

Yksi teema välittyy kuitenkin rivin välistä tavallista voimakkaampana: heittäytymisen taito.

Mitä tapahtuu tavallisessa firmassa, kun myyjä tekee ison kaupan? No hän tietysti lähettää informatiivisen sähköpostin esimiehelleen ja kollegoilleen. Jos hän istuu avokonttorissa, hän saattaa huikata tyytyväisenä sermin yli työkaverille, että ”kaupat tuli”. Tai kahvinkeittimellä piipahtaessaan mainitsee asiasta jollekin, jota se koskee. Tai sitten asia vain kirjataan CRM:ään myynnin seurantaan joryn viikoittaista palaveria varten.

Entä, jos samainen myyjä tempaisisikin työpisteellään pystyyn, kiljahtaisi YES!, kiihdyttäisi firman käytävää pitkin hurjasti huutaen, heittäisi pari kärrynpyörää ja antaisi ylävitosia vastaantulijoille? Häntä pidettäisiin tietysti hulluna. Muut myyjät tuntisivat hiljaista myötähäpeää. Onneksi tällaista holtitonta onnistumisen iloa näkee korkeintaan amerikkalaisissa elokuvissa.

Todellisuudessa aito, mahtava fiilis tarttuu yhtä herkästi kuin kevätflunssa. Vapautunut tuuletus nostaa muidenkin mielialaa loppupäiväksi. Organisaatiokulttuuria ei kuitenkaan voi parantaa käskemällä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat näyttää mallia.  Ehkä rekryhaastatteluissa pitäisikin ottaa esille ihan muita kuin perinteisiä mainitse kolme hyvää ja huonoa puolta itsestäsi -kysymyksiä. Esimerkiksi: Montako ylävitosta annoit työkavereille viime viikolla? Olisitko valmis pukeutumaan possuksi tai majavaksi firman iltatilaisuuteen?

No, olisitko?

Neljän tunnin työpäivä

Pekka Pohjakallio, Redesigning 925 -hankkeen toimitusjohtaja, kirjoitti tänään HS:ssa työpäivän suunnittelun tärkeydestä. Erityisesti kaksi kohtaa kolahtivat:

”Noin 70 prosenttia ihmisistä ei suunnittele töitään vaan työpäivän aikana asioita vain tulee ja menee.”

Aivan varmasti suunnittelu tehostaisi useimpien työpäivää. Työelämän arkitodellisuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Osa ihmisistä on etuoikeutetussa asemassa, sillä he pystyvät pääsääntöisesti itse päättämään omasta ajankäytöstään. Aika moni työntekijä on kuitenkin tilanteessa, missä käytännössä joku muu – kuten esimies tai asiakas – ohjailee päivittäistä ajankäyttöä. ASAP-pyyntöjä tipahtelee sähköpostitse, ja epäorganisoituneen työkaverin hoitamatta jääneet tehtävät kiikutetaan työpöydälle DL-päivänä. ”En mä voi tehdä tätä nyt, kun olin suunnitellut tälle päivälle muita hommia” kuulostaa enemmän joustamattomalta kuin suunnitelmalliselta. Jokaisella on yleensä mahdollisuus suunnitella ajankäyttöään edes jonkin verran, ja sen realistisen mittakaavan tunnistaminen voi pelastaa vakavammalta turhautumiselta.

Oma suunnitteluni pätee erityisesti viikon aloittamiseen. Turha kuvitella, että loppuviikosta syntyneet ideat olisivat päässä vielä kolmen päivän päästä, joten yleensä teen perjantaisin listan asioista, joilla aloitan maanantain. Viikko käynnistyy sujuvasti ilman turhaa hohhailua ja kahvimuki kädessä päivittelyä. Ei täydellistä, mutta sentään jotain.

 ”Ihminen pystyy tekemään päivässä noin neljä tuntia laadukasta työtä. Se voi olla vaikka palavereita tai henkilökohtaiseen työhön keskittymistä.”

Päivän saa todellakin nopeasti täyteen palavereista, pikkuhommista ja sähköpostin kirjoittelusta, kun taas keskittymistä vaativaa aivotyötä tulee lykättyä ”tyhjään kalenterikohtaan”. Parhaat ideat syntyvät usein iltaisin kotona muiden asioiden lomassa.

Vaikka ihminen ei ole kone, lähes puolikkaan työpäivän hassaaminen ”johonkin” on kieltämättä huolestuttava tulos. Ehkä päivän jakaminen kahteen osaan ei olisi huono ajatus, mikäli elämäntilanne ja työtehtävä sen sallivat. Yksilön työtehon kannalta paras ratkaisu ei kuitenkaan ole aina yhteisön etu, sillä palaverit ja tavoitettavuus päiväsaikaan ovat usein välttämätön osa työtä. Neljän tunnin työpäivä on tämän kompromissin hinta.