Aihearkisto: Yleinen

Muutoksen johtaminen on tunteiden johtamista – myös ilmastonmuutoksessa

Hienoa, että ilmastonmuutos on ollut menneinä viikkoina esillä mediassa tavallista enemmän. Myös ihmiset alkavat olla aidosti huolissaan – vihdoinkin.

Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä, jos muutosta ajattelussa ja ennen kaikkea käytöksessä ei tapahdu. Miten ihmisten asenteita – ja sitten myös käytännön tekoja – muutetaan, kun ylimääräistä aikaa ei ole? Mediassa haastateltavina tai kirjoittajina ovat yleensä ympäristöasiantuntijat ja julkisen sektorin edustajat. Missä ovat muutoksen ammattilaiset psykologit, käyttäytymistieteilijät ja muutosjohtajat?

Suomessa ajatellaan, että yhteisiä asioita kehitetään säätämällä lakia. Tätä tukee myös tuore selvitys, jonka mukaan suomalaiset haluavat sysätä vastuun ilmastonmuutoksen torjumisesta poliitikoille. Totta on, että aika harva muutos, varsinkaan omaa länsimaista elämäntapaamme rajoittava, tapahtuu itsestään. Lain säätäminen tai asetusten antaminen onkin usein ensimmäinen, ns. pakollinen vaihe.

Eforttien pistäminen poliittiseen koneistoon on kuitenkin vasta muodollista kehitystä. Asennemuutosta kun ei voi toteuttaa säätämällä lakia. Toistona: ihmisten ajattelua pitäisi muuttaa, jotta he muuttaisivat myös käytöstään.

Asenteet ovat hyvin pitkälle tunteita, ja asenteiden muuttaminen vaatii tunteiden johtamista. En ole havainnut, että ilmastonmuutos- tai kiertotalouskeskustelussa johdettaisiin suunnitelmallisesti ja aktiivisesti tavallisten ihmisten arvo- ja asenneilmapiiriä. Minun silmääni näyttää siltä, että panokset ammutaan ideointiin ja monenlaisiin kokeellisiin hankkeisiin, joita toteutetaan eri puolilla maata. Totta kai tämäkin on tärkeää. Mutta samalla syntyy tunne, kuin yleisellä tasolla luotettaisiin sattuman tai innovaattoreiden ja varhaisten omaksujien hoitavan homman, ja kansan syvät rivit tulevat sitten joskus perässä, kuten tähänkin asti.

Keskivertosuomalaisen näkökulmasta asiat tapahtuvatkin mukavasti ”tuolla jossain” eikä ilmastonmuutoksen torjumiseen vaadittavat toimenpiteet käytännössä näy omassa arjessa. Tunnettu viisaus työelämän puolelta kuuluu, että kaikki haluavat muutosta, mutta kukaan ei halua muuttua. Ollaan huolissaan, mutta ei niin huolissaan, että jaksettaisiin tinkiä omasta elämäntyylistä. Autoillaan, matkustellaan ja syödään kuten ennen, ostetaan aina halvinta ruokaa ja shoppaillaan huvin vuoksi tavaroita ja vaatteita. Lisäksi vastustetaan intuitiivisesti kaikkea, minkä koetaan vaikeuttavan omaa elämää, kuten autoilun rajoittamista tai maksullista pysäköintiä.

John Websterin dokumentissa ”Tulevilla rannoilla” evoluutiobiologi Manfred Milinski tiivisti asian kutakuinkin näin: Haluamme onnistua ryhmänä mutta samalla maksimoida henkilökohtaisen hyvinvointimme. Odotamme, että aina joku muu tekee isomman uhrauksen. Kivikaudelta olevat aivomme ohjaavat meitä keskittymään välittömään hyötyyn. Olemme kykenemättömiä ajattelemaan seuraavaa talvea pitemmälle.

En jaksaisi enää odottaa. Kaipaan näkyvää ja systemaattista työtä nimenomaan tavallisten ihmisten asenteiden ja tekojen muuttamiseksi. Jotain valtakunnallista, laajasti yhteistyössä tapahtuvaa ja hyvin johdettua hanketta. Sellaista, missä sukelletaan osaksi perusvirtasten arkea, ja missä muutoksen fokus on faktojen toistamisen sijaan tunteissa ja asenteissa. Missä uskalletaan puuttua ihmisten elämäntapaan, vaikka se ei meillä Suomessa ole ollut tapana.

Kuvan ulkopuolella pari keski-ikäistä rouvaa pussitti banaaniterttuja kuin mitään kylttiä ei olisikaan. Myönnän, että jouduin hillitsemään itseäni.

Muutoksen johtaminen on myös ilmastonmuutosta kiihdyttävien rakenteiden läpinäkyväksi tekemistä ja niihin puuttumista. Tämä voi tapahtua vain yhteistyössä, koska suurta osaa ihmisiä ja organisaatioita vaivaa elämäntyylisokeus. Esimerkiksi moni yritys tarjoaa työntekijöilleen ”ilmaisen” pysäköinnin, mutta ei vastaavasti tue mitenkään joukkoliikenteen käyttöä. Kääntäen yritys siis ylläpitää ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita.  Pointti on siinä, että meillä ei ole aikaa odotella seuraavaa sukupolvea, joka osaa lajitella jätteet, suosia saasteetonta ja vähäpäästöistä liikkumista tai kuluttaa vastuullisesti (jos nyt kuluttaminen ylipäätään on vastuullista missään muodossa).

Ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita pidetään yllä myös silloin, kun muovinkeräyspisteet sijoitetaan pääasiassa  automatkan päähän, valtavan marketin pihaan. Muovinkeräys taloyhtiöissä yleistyy, mutta monen yhtiön jätekatokseen ei mahdu uutta keräyslaatikkoa. Yhteisiä keräyspisteitä pitäisi saada myös kaupungin keskustaan ja lähelle asukkaita.

Vika ei tietenkään ole pelkästään tavallisten ihmisten. Ilmastonmuutoskeskusteluun kuuluu, että säännöllisin väliajoin muistutetaan, kuinka lopulta pieni osa maapallon väestöstä aiheuttaa suurimman osan ongelmista, ja suurimmat parannukset saadaan teollisuuden tai isojen teknologisten muutosten kautta. Välillä siis yksittäisen ihmisen rooli on tärkeä ja välillä olematon. Kun pienten arkitekojen merkitys on mahdollista mitätöidä suuressa mittakaavassa, ihmiset hämmentyvät, ja välttämätön asennemuutos jää tapahtumatta. Ilmastoahdistuksen – ja, jos rehellisiä ollaan, niin sisäsyntyisen muutoshaluttomuuden – keskellä ihminen helpottaa oloaan vakuuttamalla itselleen, ettei minun teoillani kuitenkaan ole vaikutusta, joten voin jatkaa elämääni ihan ”normaalisti”.

Tietoahan meillä on, kyse ei ole siitä. Eivät ihmiset muuta toimintaansa, vaikka he tietävät, mitä heidän ”kuuluisi” tehdä. Olemme mukavuudenhaluisia pikku pullukoita. Niin kauan kuin oma arvomaailma ja elämäntyyli on maapalloa raskaasti kuormittava, ihmiset kokevat tarvittavat muutokset rajoittavina ja häiritsevinä. Muutoksen johtaminen on myös näiden tunteiden johtamista. Kun ymmärtää ja sisäistää oman vastuunsa, ei kysymys ole enää siitä, että joutuisi luopumaan jostain, vaan siitä, että kokee tekevänsä jotain oikein. Ja siitä tulee hyvä mieli.

Ei kannata miettiä, onko tehnyt jotain asioiden korjaamiseksi, koska varmasti jokainen on tehnyt jotain. Paljon tähdellisempää on kysyä itseltään: Olenko tehnyt tarpeeksi?

 

Tee testi.

Aloita näistä (100 fiksua tekoa).

Äläkä hyvä ihminen enää laita sitä banaaniterttua muovipussiin.

Se tärkein perintö

Aina säännöllisin väliajoin saa lukea juttuja ja postauksia, missä positiiviset onnistujat kertovat uratarinansa ja kehottavat samalla rohkeasti tavoittelemaan unelmiaan. ”Mietit vaan mitä haluat oikeasti tehdä ja miten saavutat sen. Sitten ryhdyt toteuttamaan sitä. Niin minäkin tein.” Usein matkalla on tullut vastoinkäymisiä, mutta niiden ei ole annettu lannistaa vaan on puskettu sitkeästi eteenpäin. Ja lopulta unelmien työ on saavutettu.

En tunne näiden ihmisten perhetaustoja, mutta monen muun tarinan ja tutkimustiedon perusteella tiedän, että unelmien toteuttaminen todella on ihmisestä itsestään kiinni –  mutta ei aina siinä valossa kuin tarkoitetaan. Unelmien tavoittelu tuntuu luontevalta silloin, kun henkinen perusta on kunnossa. Se, millaisen uskon tai epäuskon omiin kykyihimme omat vanhempamme ovat meihin lapsena valaneet, voi vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen tai jopa koko elämän ajan.

Tiedetään, että huono-osaisuus ja työttömyys periytyvät. Työttömyyshän ei tietenkään sinänsä periydy, vaan vanhempien mahdollisesti hyvinkin pessimistinen maailmankuva – näköalattomuus, usko tulevaisuuteen tai omiin kykyihin ja toisaalta suhtautuminen työttömyyteen – tarttuu lapsiin. Vaatii vahvaa motivaatiota ponnistaa tällaisesta ympäristöstä ammatilliseen keskiluokkaan tai jopa ylemmäs. Varmasti Suomessa on myös perheitä, missä pitkäaikaistyöttömät jaksavat kannustaa ja kehua lapsiaan ja tehdä kaikkensa, että nämä saavuttaisivat itselleen tärkeitä asioita elämässä.

Vastaavasti työssäkäyminen ei tietenkään takaa, että vanhemmilla olisi tarjota henkistä pääomaa yhtään sen enempää. Mielenterveysongelmia on paljon, ja niillä on taipumus periytyä.

Ihan tavallisissakin perheissä puretaan helposti omaa pahaa oloa lapsiin väheksymällä heitä. Ilkeämielinen pieni heitto lapsen persoonasta tai kyvyistä on kuin paha siemen. Huonolla tuurilla se jää mieleen pyörimään, itämään ja kasvaa elämänmittaiseksi epäuskoksi, jota ei saa kitkettyä millään järjen vakuutteluilla. Ihminen voi päästä uramielessä pitkällekin, mutta olkapäällä istuu aina kuiskuttelemassa se lapsuuden epäusko. Sen kanssa on vain opittava elämään.

On aivan eri lähtökohta menestyä elämässä, jos vanhemmat kannustavat lapsiaan, pohtivat mitä taitoja nämä tarvitsevat elämässään, sparrailevat uravalinnassa ja käyttävät verkostojaan sen tärkeimmän, eli ensimmäisen (kesä)työpaikan saamiseksi. Harmi kyllä nämä lapset aikuisiksi kasvaessaan eivät yleensä tunnista lainkaan, kuinka valtavan henkisen pääoman he ovat kotoaan saaneet. He kuvittelevat usein menestyksen olevan täysin heidän omaa ansiotaan. Siksi juuri heidän on erityisen helppo arvostella niitä, jotka eivät tunnu pääsevän elämässään eteenpäin. Jos ei tunnista omaa hyväosaisuuttaan, on vaikea ymmärtää heitä, jotka eivät ole saaneet tukea lapsena eivätkä vaan usko omiin kykyihinsä aikuisenakaan, vaikka yrittävät.

Omien lasten kannustamisen merkitys unohtuu helposti arjessa. Kun kaikkia väsyttää, ihan vahingossa läksyttää ja huomauttelee pieleen menneistä asioista. Ja silti, juuri täällä ja juuri tässä hetkessä rakennetaan perustus lasten tulevaisuuteen. Arki ratkaisee, tuleeko perustuksesta heikko vai vahva. Olisipa hienoa muistaa se joka päivä. Ja olla kiitollinen siitä – vähästä tai paljosta – mitä on itse kotoaan saanut.

No anteeksi sitten!

Yksi klassisimmista lastenkasvatushetkistä on tilanne, jossa oma lapsi tekee jotain väärin – tahallaan tai vahingossa – ja osapuolena on muita ihmisiä. Jostain syystä anteeksi pyytäminen on toisille lapsille helppoa ja toisille todella hankalaa. Jos lapsi ei ole heti suuna päänä pahoittelemassa tekoaan, vanhempien kuuluu astua mukaan tilanteeseen: ”Miten sanotaan, kun on tehnyt jotain väärin?” Ilmassa leijuu vahva onnistumisen paine, sillä jestas sitä nolouden määrää, jos lapsi itsepintaisesti mököttää eikä suostu pyytämään anteeksi.

Joillekin anteeksipyyntö on erityisen hankalaa, jos kyseessä on vahinko. Näiden lasten oikeustajun mukaan vain tahallinen väärinteko on paha ja anteeksipyyntöön velvoittava. Tunne omasta syyttömyydestä törmää rajusti aikuisten asettamaan anteeksipyyntö-velvoitteeseen, missä ei ole tahallisia tai tahattomia tekoja – vain vahingollisia.  

Kun painostettu anteeksipyyntö lopulta tulee, se ei yleensä ole kovin aito. Hiljainen tai kärttyinen ”no anteeksi sitten!”, jolla viestitetään loukkaantuneesti ympäristölle, että ”siinä teille se anteeksipyyntö, saanko nyt mennä”. Jos asiasta ei ehditä keskustella tai se unohtuu,  lapsi ei saa minkäänlaista oppimiskokemusta. Hän ei ymmärrä perimmäistä syytä siihen, miksi häneltä vaadittiin anteeksipyyntö.

Tässähän on jotain samaa kuin aikuisten elämässä.

Nyt kun some-maailma on mennyt lopullisesti sekaisin, ja kaikki kanavat täyttyvät mielensäpahoittajista ja pyöristyjistä, anteeksipyyntöä vaaditaan melkein kaikista mahdollisista mielipiteistä ja sanomisista, jotka saattavat oikein tai väärin ymmärrettyinä loukata jotakuta.

Kriisiviestintäoppien mukaisesti anteeksipyynnön pitää olla moitteeton ja vilpitön – tai ainakin kuulostaa siltä. Onkin mielestäni erityisen kummallista, että ketään ei tunnu kiinnostavan, onko pahoittelija ihan oikeasti pahoillaan. Sillä jos hän ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää, hän on kuin mököttävä lapsi: hän esittää painostuksen alla muodollisen anteeksipyynnön tarkoittamatta sitä. Toki sillä erotuksella, että ymmärtää vaikuttaa mahdollisimman vilpittömältä. Mutta taikasana on lausuttu, ja kumma kyllä, yleensä se riittää yleisölle. Kohu laantuu. On kuin kaikki osapuolet olisivat osa näytelmää, jossa jokaisen tehtävä on (yli)näytellä oma osuus.

Minua vaivaa tämä kovasti. Onko anteeksipyynnössä mitään järkeä, jos tavoitteena on vain verbaalinen, lepyttelevä – mutta yhteisölliseen painostukseen perustuva – ele? Tuleeko loukkaantuneelle osapuolelle kuitenkin parempi mieli? Todellista katumusta osoittaakseen pitäisi ymmärtää tekonsa vakavuus. Silloin, kun vakavuuden asteen päättää yleisö, eikä selitysoikeutta anneta tai selitystä ei hyväksytä, ollaan ihan samassa asetelmassa kuin lapset hiekkalaatikolla. Osapuolet ovat nolattuja, vaivautuneita tai vihaisia. Kukaan ei opi mitään. Mutta yleisö on tyytyväinen.

Sori.

Lahjavinkit isänpäiväksi

Jos iänikuiset kirja-, sukka- ja kalsarilahjat kyllästyttävät, tässä muutama ajankohtainen vaihtoehto working daddylle.

Kuolemantähti-stressipallo
Loppuvuosi on tunnetusti hektistä ja stressintäytteistä aikaa työpaikoilla. Kuolemantähti-stressipallo on mitä oivallisin lahja tiristää itsestään pimeä puoli ulos ja virittäytyä samalla uuteen Tähtien sota -leffaan, joka tulee ensi-iltaan 13.12.

I’m your father -muki
Klassikkomuki, joka sopii mitä parhaiten isänpäivälahjaksi!

Game of thrones -T-paita
Viimeistä seasonia odotellessa voi pukeutua vaikka tähän hempeän mauttomaan Tyrion Lannister -T-paitaan: “I drink and I know things”. (Niinhän me kaikki!)

Spock-paita
Spock-paidassa hienointa on, että työpaikan tietyltä porukalta se menee täysin ohi. Yläfemma sille, joka laittaa tämän asiakastapaamiseen! 

Batman-pipo
Adam Grantin NBF:ssä esittelemässä nelikentässä parhaat työntekijät ovat batmaneja: he ovat antajia (giver), jotka uskaltavat puuttua työpaikan ongelmiin. (Kaikkihan me olemme juuri näitä ihmisiä, eikö vaan?) Pieni kannustus omalle batmanille antaa buustia myös työelämän haasteisiin! 

Työelämän arkkityyppejä.

Lihansyöjäkasvi
Tämä on melkein kuin lemmikki, mutta helppohoitoisempi. Syötät vain kasville kodin kukkakärpäset. Tästä innostuvat varmasti myös perheen lapset.

Led-hampaat
Tällä iskä varmistaa suosionsa firman pikkujouluissa. 

Pelikorttien sekoittaja
On vaikea kuvitella mitään tarpeellisempaa kuin aito pelikorttien sekoittaja. 

Vastamelukuulokkeet
Jos haluat antaa oikeasti hyödyllisen lahjan, anna vastamelukuulokkeet. Esimerkiksi paljon matkustava tai muuten vaan julkisia käyttävä iskä saa nauttia uudenlaisesta hiljaisuudesta, kun taustamelu ja -kohina katoavat.

Ilmastoystävällisintä on tietysti pyytää isältä lahjaksi hänen aikaansa. Sekin on tutkitusti erittäin arvokasta.

Ei haittaa, jos tekee virheitä, kunhan on muuten täydellinen

Yksi NBF:n tämän vuoden johtajuusteema, jota toi esille mm. Patrick Lencioni, oli esimiehen haavoittuvuus (vulnerability). (Ehkä suomeksi käyttäisin tästä sanaa inhimillisyys.) Johtajia kehotettiin olemaan oma itsensä, sillä heikkouksien tai virheiden peittelyllä ei voita mitään. Inhimillinen esimies on myös hyvä esimerkki alaisille. Oleellista on itsetuntemus: omien puutteiden tunnistaminen ja pyrkimys kehittyä niistä pois.

“They don’t expect you to be perfect, they want you to be honest.” Patrick Lencioni, NBF

Lencioni puhui nimenomaan persoonaan liittyvistä heikkouksista: myöntääkö virheensä, osaako kuunnella ja antaa palautetta, pystyykö rakentamaan luottamuksen ilmapiiriä ja niin edelleen.

Jäin miettimään, miten tämä voi oikeasti Suomessa toimia. Suurimmassa osassa yrityksiä johtohenkilöt kyllä peittelevät ikäviä puoliaan niin pitkälle kuin pystyvät. Se on inhimillistä: ei kukaan halua tuoda aktiivisesti esille sitä, miten rasittava on tyyppinä tai heikko jossain vuorovaikutuksellisessa taidossa. Mukavaa esimiestä on lisäksi helpompi lähestyä asialla kuin asialla, siksi sellaisen mielikuvan ylläpitäminen on tärkeää. Ei myöskään ole poikkeuksellista, että – kaikesta avoimuudesta ja matalahierarkkisuudesta huolimatta – työntekijät tiedostamattaan odottavat ”täydellisiä” esimiehiä. Johtajan rooli on monin paikoin edelleen palkinto (jostain) niin asemaltaan kuin euromäärällisesti, joten odotamme, että tuon täytyy nyt olla meitä muita parempi. Koska kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, petymme ja olemme loppupeleissä tyytymättömiä esimiestyöskentelyyn.

Me ihmiset olemme ristiriitaisia. Edessäpäin nyökyttelemme, että pomokin on ihminen. Silti odotamme, että vaikka hänen kuuluu kohdella kaikkia tasapuolisesti, hän kuitenkin osaa puuttua ärsyttävien tyyppien käytökseen. Ratkoo kahvinkeittoon liittyvät ongelmat, mutta on muuten arkisten ongelmien yläpuolella. On lähestyttävä, tosin ei liian tuttavallinen. Avoin, vaikka pitää salaisuudet. Ennen kaikkea: hänellä on erinomainen bisnesvaisto ja alan osaaminen, mutta ei kuitenkaan tule kertomaan, miten kunkin pitäisi hommansa hoitaa. Sparrailee vain kysyttäessä tai kun osaa lukea ajatukset, että tuo haluaisi nyt ehkä apua.

Onko nyt sitten ihme, jos ei olla koskaan tyytyväisiä.