Aihearkisto: Kirja-arvio

Iso käsi, pieni jalka

Onko Suomessa todellista yrityskansalaisuutta – eli yrityksiä, jotka olisivat myös yhteiskunnallisesti aktiivisia? Ehkäpä meillä ajatellaan noin yleisesti, että Suomessa ei ole sellaisia yhteiskunnallisia ongelmia, joihin tarvitsisi yritystasolla ottaa kantaa, ainakaan julkisesti. Vastuullisuus on suosittu arvo, mutta ainakin Suomessa se tuntuu tarkoittavan jokaiselle vähän eri asiaa. Toisille se on toiminnan läpinäkyvyyttä, toisille liiketoiminnasta aiheutuvien (ympäristö)haittojen minimoimista.  Jotkut kutsuvat vastuullisuudeksi ”asiakkaan edun huomioimista”.

Siksi Oras Tynkkysen ja Kati Berningerin kirjoittama Nettopositiivisuus – menestyvän ja vastuullisen liiketoiminnan uusi taso (Alma Talent 2017) sisältää varmasti monelle yritykselle täysin uusia ajatuksia. Kirjaan kannattaa tarttua, sillä ihmisten odotukset nousevat koko ajan. Kirjailijoita siteeraten, ”vähän vähemmän huono ei enää ole riittävän hyvä”.

Ero vanhaan ajatteluun kulkee siinä, että nettopositiivisuus ei ole varsinaisesti uusi keino olla vastuullinen, vaan pikemminkin uusi tapa harjoittaa liiketoimintaa. Kustantaja kiteytti tämän nasevasti: Nettopositiivisuuteen pyrkivät yritykset tavoittelevat kunnianhimoisesti liiketoimintaa, jonka avulla ne tuottavat kokonaisuudessaan enemmän yhteiskunnallisia, ympäristö- ja taloushyötyjä kuin haittoja.

Nettopositiivisuudessa otetaan siis tarkasteluun haittojen minimoimisen rinnalle hyvän tekeminen, eli kädenjäljen kasvattaminen. Samalla yritys voi löytää uusia keinoja kustannusten pienentämiseksi ja kokonaan uuden liiketoiminnan rakentamiseksi. Hyvin usein nämä liittyvät kiertotalouden liiketoimintamalleihin.

Nettopositiivisuuden 12 perusperiaatetta. Yrityksen nettopositiivisuuden tarkastelu toteutetaan olennaisten osa-alueiden kautta. 

 

Tynkkysen ja Berningerin mukaan nettopositiivisuus

  • auttaa valjastamaan vastuullisuuden hyödyt täysimääräisesti.
  • auttaa erottumaan kovassa kilpailussa. Lain noudattaminen ei enää tuo lisäpisteitä kellekään. Nettopositiivisuudella voi nousta vastuullisuuden terävimpään kärkeen ja saada kilpailuetua.
  • tuo keskusteluun positiivisuutta: ei vain sureta ongelmia, vaan kasvatetaan hyötyjä.
  • auttaa tunnistamaan kokonaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Kirjassa on paljon esimerkkejä, jonkun verran myös Suomesta. Kirjan luettuaan on helpompi tunnistaa suomalaiselle ilmastokeskustelulle tyypillinen piirre keskittyä ensisijaisesti päästöjen pienentämiseen. Tämä on toki erittäin tärkeää, mutta se ei poissulje mahdollisuutta tehdä rinnalla myös jotain hyödyllistä.

Mitä maksaa? – Hinnoittelun psykologiaa

Kustantajalla on muuten päivittämättä kirjan kansikuva ja tiedot, sillä oikeasti otsikossa on myös kysymysmerkki ;-)

Outi Somervuoren kirjoittama Mitä maksaa? – Hinnoittelun psykologiaa (Docendo 2018) on yleissivistävä ja tiivis paketti siitä, miten ihminen prosessoi ja käyttää hintatietoa, ja miten hinnoittelupäätöksillä voidaan ohjata valintojamme haluttuun suuntaan. Kirjan arvo on erityisesti siinä, ettei se ole sidottu mihinkään tiettyyn toimialaan tai hetkeen, vaan suurin osa ostokäyttäytymisen perusteista ja teorioista kestää hyvin aikaa.

Hinnoittelun merkitys liiketoiminnassa on perusteltavissa kylmällä matematiikalla. Kirjoittajan mukaan hinnoittelu on yrityksen tehokkain tapa parantaa kannattavuuttaan: 1 %:n hinnankorotuksella voidaan saavuttaa keskimäärin 10-20 % parannus kannattavuudessa.

Itseni kaltaiselle markkinointi- ja viestintätaustaiselle ihmiselle moni kirjassa käsitelty asia on tuttua markkinoinnin kursseilta esimerkiksi brändäämisen, positioinnin tai kuluttajakäyttäytymisen näkökulmasta, mutta harvemmin aiheeseen perehdytään hinnoittelu edellä. Juuri tämä näkökulmaero antaa mukavasti uutta ajateltavaa. Käytännön markkinointityyppi harvemmin pääsee vaikuttamaan tuotteen tai palvelun perushintaan, mutta sitäkin useammin kampanjoiden rakentamiseen ja kampanjahinnoitteluun. Juuri näissä tilanteissa hinnoittelun psykologiset keinot on hyvä hallita. Kirjan lopussa on vinkattu muutamia luotettavaksi havaittuja ja kiinnostavalta tuntuvia tutkimusmenetelmiä, joihin kannattaa tutustua.

Kirjoittajalla on omat painopisteensä, mutta tässä joitakin erityisesti itseäni kiinnostaneita teemoja.

Olemme ostajina usein laiskoja ja huonosti keskittyviä. Iso osa tavallisista (päivittäisistä) ostopäätöksistä tehdään autopilotilla (systeemi 1). Meillä on jonkinlainen hintamielikuva ja referenssihinta, jonka pohjalta teemme ostopäätökset sen tarkemmin miettimättä. Jossain tilanteissa, esimerkiksi kun kyseessä on isompi tai harvinaisempi ostos, jaksamme perehtyä aiheeseen, etsiä tietoa ja vertailla vaihtoehtoja (systeemi 2). Yleisesti ottaen hinta kiinnostaa meitä paljon vähemmän kuin itse uskomme. Veikkaan, että tämä liittyy myös jollain tavalla valintaväsymykseen, vaikka sitä ei tuotukaan esille.

Kirja esittelee useita käytännöllisiä teorioita sovellettavaksi liiketoimintaan. Meillä ihmisillä on esimerkiksi taipumus suosia keskimmäisiä vaihtoehtoja (extremeness aversion – äärivaihtoehtojen välttely). Kahden vaihtoehdon rinnalle palveluntarjoajan kannattaakin harkita kolmatta, esimerkiksi vähän kalliimpaa. Kolmas vaihtoehto tekee usein keskimmäisestä kiinnostavimman. Teoriaa voi soveltaa kirjan esimerkin mukaisesti vaikkapa ravintola-annosten ja viinien hinnoitteluun. Asiakkaan silmissä ylihinnoiteltu kallein annos (tai viini) saa keskihintaiset vaikuttamaan kohtuullisilta.

Sijoitusmaailmasta tuttu tappiokammo (loss aversion) on mielenkiintoinen osa hinnoittelustrategiaa. Tappiokammoiset mieluummin välttelevät menetyksiä kuin pyrkivät tekemään voittoa. Tullaan viestinnän alueelle, sillä viime kädessä kyse on siitä, esitetäänkö asiat voittoina vai tappioina. Esimerkiksi verkkokaupoissa toimitusmaksun sisällyttäminen tuotteiden hintoihin alentaa asiakkaan tappiokammoa, sillä erillinen toimituskulu, varsinkin ostoksen kokoon tai painoon suhteutettuna, lisää riskiä kokonaisuudessa huonon diilin tekemisestä. Vastaavasti kauppakeskusten pysäköinnin leipominen osaksi kiinteistöjen vuokraa mahdollistaa, että loppuasiakkaille voidaan tarjota ilmainen pysäköinti ja samalla vähentää heidän tappiokammoaan (mikä liittyy aikaperusteiseen pysäköintimaksuun).

Markkinoinnin näkökulmasta positioinnin merkitys nousee kirjassa hyvin esille. Jos tuotteen tai palvelun laatusignaalit ovat epäjohdonmukaisia, ostaja painottaa negatiivisia ja voi jättää tuotteen ostamatta. Moni on varmasti törmännyt tilanteeseen, jossa harkinnassa ollut hankinta on ollut ”epäilyttävän halpa” tai toisaalta kalliiksi hinnoiteltuun tuotteeseen saa ”kummallisen lyhyen takuuajan”.

Kirjassa pohditaan paljon referenssihinnan merkitystä, sillä se on yksittäinen suuri tekijä, joka vaikuttaa siihen, koemmeko jonkun tuotteen tai palvelun sopivan hintaiseksi. Referenssihinnan problematiikka tulee hyvin esille HS-casessa, missä vanhemmat ikäpolvet pitävät digilehteä edullisena (verrattuna paperilehteen), mutta nuoret kalliina (verrattuna muihin digipalveluihin). Referenssihinta on subjektiivinen, ja kuten edellisestä esimerkistä käy ilmi, referenssituote ei aina ole se, mihin sitä ensiajatuksena kuvittelisi verrattavan. Referenssihinta sai minut pohtimaan epäekologista kulutuskäyttäytymistämme ja miksi sitä on niin vaikea muuttaa.  

Mitä maksaa? sisälsi useita samaistuttavia caseja, jotka jäävät aika hyvin mieleen. Kirja sisältö oli rajattu onnistuneesti, ja ilman että sivutolkulla selvitettiin miksi sitä tai tätä ei ole mukana. Pidin myös kirjan sisäisestä rakenteesta, missä lukujen sisällä esiteltyjen teorioiden ja tutkimusten lisäksi oli kooste otsikolla ”Keskeisiä asioita muistettavaksi omassa liiketoiminnassa”. Pelkästään tällä otsikoinnilla lukija ohjataan pohtimaan käsillä olevia asioita nimenomaan oman liiketoiminnan näkökulmasta. Kirjan tematiikka puhutteli minua muutenkin, sillä pidän selkeistä poikkitieteellisistä tulokulmista. Hinnoittelupsykologia – kuten markkinointikin laajempana kokonaisuutena – on yhdistelmä käyttäytymistieteitä, viestintää, psykologiaa, kognitio- ja taloustiedettä.

Pientä parannettavaa löytyi kirjan toimituksellisesta otteesta, jonka olisi voinut tehdä astetta tarkemmin: jonkin verran oli tavanomaisia kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä sekä toistoa. Nämä olisi helppo siivota, jos kirjasta otetaan toinen painos.

Niin, ja pitihän sitä tietysti käydä katsomassa, millainen hinta kirjalle oli laskettu (itse kun lainasin kirjastosta). Kustantajan hinta oli aika tyyris, mutta juuri tähän referenssihintaan verrattuna Adlibriksen hinta 29,60 e tuntui varsin kohtuulliselta. Juuri sellaiselta hyvältä diililtä.

Vähemmän kaikkea

Otso Sillanaukeen kirjoittama Zerowaste – jäähyväiset jätteille (S & S 2018) on kirja, joka antaa perspektiiviä länsimaiseen arjen yltäkylläisyyteemme ja haastaa meidät terveellä tavalla luopumaan ylimääräisestä ja vähentämään omaa kulutustamme – pysyvästi.

Kirjassa on kaksi ydinteemaa: miten karsia tavaroita tai korvata ne kestävämmillä vaihtoehdoilla ja miten elää tämän jälkeen niin, että jätettä syntyisi mahdollisimman vähän.

Kirja on hyvin konkreettinen, omakohtainen ja rehellinen. Lukijan on helppo samaistua Sillanaukeen tekemiin ratkaisuihin, varsinkin jos on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin hän. Kirjoittajan läpikäymä ”herääminen” edellyttää, että pystyy aktiivisesti vastustamaan kaikkea kuluttamiseen liittyvää kulttuurista ja sosiaalista painetta, jonka ympäröimänä päivittäin elämme. Kun oivaltaa, mikä tekee elämässä onnelliseksi ja mihin haluaa aikansa oikeasti käyttää, ei tarvitse enää selitellä omia ratkaisujaan – ei itselle eikä muille.

Tykkäsin kirjoittajan tavasta käydä asioita läpi huone huoneelta, sekä luokitella elämäntyylimuutoksen vaihtoehdot helppoihin, keskivaikeisiin ja edistyneisiin. Jokainen voi valita, miten korkealle rimansa asettaa. Kirja sisälsi myös selkeitä ohjeita, miten valmistaa itse esimerkiksi kauramaitoa, yleispuhdistusainetta tai deodoranttia.

Tässä vielä pari kirjan herättämää ajatusta.

”Tavaroiden kierrätettävyyttä on helppo käyttää tekosyynä jatkuvalle roskaamiselle.”  

Suomalainen tuottaa noin 13 kiloa tekstiilijätettä joka vuosi. Hurjaa, eikö? Vaatteiden kierrätykseen sisältyy yksi suurimmista itsepetoksen muodoista, sillä ”vaatteiden kierrättäminen” tarkoittaa todella monelle sitä, että omat, jo muutaman kuukauden kuluttua tenhonsa menettäneet vaatteet kipataan hyväntekeväisyyteen tai kirpparille ja tehdään samalla tilaa kaappiin kaupasta kuukausittain, jopa viikottain ostetuille täysin uusille vaatteille. Kirpparit tarjoavat monelle valheellisen hyväätekemisen tunteen, kun omaatuntoa voi rauhoitella uskottelemalla, että vaatteeni ilahduttavat jotakuta toista. Todellisuudessa läheskään kaikki kirppareille kuskatut vaatteet eivät ole enää edes myyntikuntoisia, saati kiinnostavia.

Huomion kiinnittäminen omaan vaatteidenhankintatapaan onkin yksi selkeimmistä keinoista muuttaa jotain omassa arjessa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi. Kierrättäminen on sitä, että myös itse ostaa käytettyä. Ja vähentää ylipäätään ostamista. Helppoa se ei ole, sillä vaatteiden shoppailu on osa kulutuskulttuuriamme ja vahvasti sidoksissa identiteettiimme. Olemme oppineet viestimään pukeutumisella mieltymyksiämme, persoonaamme ja sosioekonomisesta asemaamme.  On siis kaivettava vähän isommalla lapiolla, jotta löytää ne tarpeet, joita shoppailulla todellisuudessa tyydyttää. Harvemmin ne liittyvät siihen, että ihan oikeasti tarvitsemme juuri kyseisen paidan tai (k)uud(enn)et farkut.

”Emme voi koskaan saada tarpeeksemme siitä, mitä emme todella tarvitse.”  

Kulutus on kulttuurista, ja se näkyy erittäin hyvin siinä, miten aktiivisesti suosimme uutta muotia ja esimerkiksi elektroniikkaa. Kauniit ajatukset kestävämmästä kulutuksesta unohtuvat hetkessä, kun markkinoille tulee uusi iPhone-malli. Zero waste -ajattelun tärkein anti on saada ihmiset tulemaan tietoiseksi elämäntyylistään ja valinnoistaan. Tässä on mukava aasinsilta omaan mottooni: muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu.

”Nollahukkaelämä vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan yhden askeleen, nimittäin asennemuutoksen.”

Tämä ainoa askel on usein se kaikkein vaikein. Asennemuutos ei tapahdu ulkoisesti pakottamalla, vaan se vaatii itsetuntemusta ja arvokeskustelua itsensä kanssa. Ei kukaan muuta elämäänsä radikaalisti pelkästään tämän kirjan perusteella, mutta toivottavasti kirja innostaa ihmisiä pohtimaan ja tulemaan tietoiseksi omista arvoistaan, sen jälkeen kyseenalaistamaan omia tottumuksiaan ja tekemään muutoksia arjen valintoihin – yksi kerrallaan. Kaikkein tärkeintä on tulla tietoiseksi omista (ostos)valinnoistaan, koska teemme niitä päivittäin täysin automaattisesti asiaa juuri lainkaan miettimättä.

Vaihdoin noin kuukausi sitten tavallisen, muovipulloon pakatun merkkishampoon rasulsavi-palashampooseen. Hiukset tuntuvat nyt aikaisempaa karheammilta, mikä sopii kaltaiselleni ohuthiuksiselle todella mainiosti.

Otso Sillanaukee edustaa kirjansa perusteella harmonista ja sovittelevaa maailmanpelastuslinjaa. Henkilökohtaisesti minua vaivaa nykytilanteessa juuri se, että oman jätekuormansa pienentämiseksi ihmisten pitää nähdä aika paljon vaivaa sekä mentaalipuolella että ihan konkreettisesti vaihtoehtoja etsimällä ja – niiden puuttuessa – tekemällä itse. Kulutustottumusten muuttamisen ei pitäisi olla yksilöiden, vaan myös tuottajien vastuulla. Jos muutoksen saaminen vaatii jatkuvaa julkisten statementtien tekemistä ja tuottajien osoittelua, ei ihme, että massoja ei saada mukaan. Kuka nyt haluaisi aina valittaa kaikesta. Asenteiden valtavirtaistuminen vaatii tekoja myös – tai aivan erityisesti juuri – tuotannon alkupäässä.

Voi mielestäni hyvin kysyä, tarvitseeko ”ominaisuuksiltaan ylivoimaisen” kertakäyttöisen pölypussin imurin suuaukon tuen olla muovia? Monissa muissa pusseissa se on pahvia eikä ole ainakaan meidän käytössä koskaan hajonnut. Ja toki voi myös kysyä itseltään, onko tämmöisessä mikrokuitupussissa ylipäätään mitään järkeä. 

Tähän kirjaan tuskin tarttuvat he, jotka haluavat jatkaa omassa kulutuskuplassaan elämistä. Mutta jos olet sitä porukkaa, jolla on jo pieni aavistus tulevasta ja joka valitsee mieluummin punaisen pillerin, niin suosittelen tutustumaan. Varoitus: kirja voi herättää vahvaa halua luopua jostain, mistä pidät, mutta mitä et ole käyttänyt  vuosiin. 

Intohimo, arvot ja organisaatiokulttuuri

Delivering Happiness – tuotto, tunne ja tarkoitus (Talentum) ilmestyi suomeksi jo 2013, mutta kirjan viesti yrityskulttuurin ja onnellisuuden merkityksestä on edelleen ajankohtainen. Tiivistettynä kirja kertoo Zappos-verkkokaupan yhden avainhenkilön, Tony Hsiehin kasvutarinan yritteliäästä pikkunassikasta merkittävän yrityksen toimitusjohtajaksi. Matkan varrella hän työkavereineen onnistuu, erehtyy ja ottaa opiksi – lukuisia kertoja. Kirja on suhteellisen kevyttä luettavaa, joten siinä mielessä voin suositella sitä muillekin tällä hetkellä ”puolivaloilla” ajaville.

Helppolukuisuudesta huolimatta Delivering Happiness antaa paljon ajateltavaa. Kirjan ydinviesti sisältää pehmeitä arvoja, joita varsinkin Suomessa on totuttu pitämään vähän hömppänä. Punaisena lankana toimii vahva, kaikenkestävä yrityskulttuuri, joka perustuu avoimuuteen, luottamukseen ja perhemäisyyteen. Vaikka yritys käy alkuvuosinaan monta kertaa konkurssin partaalla, sinnikkyys, vahva kulttuuri ja arvojen mukainen toimintatapa nostavat Zappoksen lopulta uniikiksi miljardiluokan yritykseksi, joka auliisti jakaa oppejaan muille aiheesta kiinnostuneille.

Hsiehin henkilökohtainen urapolku tuo muistoja 1990-luvun lopusta, jolloin Suomessakin elettiin vielä internet-huumaa ja vauhdilla kasvavien start-upien kulta-aikaa. Samaistumispintaa löytyy tässä kohtaa Atlantin molemmin puolin: kun oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saattoi saada lentävän startin bisnekselle. Ajoituksen ja tuurin merkityksestä on kirjoittanut esimerkiksi Malcolm Gladwell kirjassaan ”Kuka menestyy ja miksi” (Outliers). Hsiehkin takoi ensimmäiset miljoonansa tuohon aikaan LinkExchange-yrityksellä, jonka möi Microsoftille, ja lähti sen jälkeen mukaan Zappoksen tarinaan.

Hsiehin ajatukset ovat monella tapaa kiinnostavia ja humaaneja, mutta ihan kaikkea en allekirjoita. Työyhteisön vertaaminen perheeseen toimii mielestäni vain tietyssä elämäntilanteessa, eli siinä, kun ei vielä ole pankin lainoittamaa osoitetta, ei lapsia eikä ehkä puolisoakaan. Jos elämäntilanne muuttuu, on luonnollista – jopa tervettä – että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin työ. Hsiehin tavoin uskon, että monet parhaista ideoista syntyvät epävirallisissa yhteyksissä työkavereitten kanssa (=kaljalla lähibaarissa), mutta ainutlaatuisen yrityskulttuurin rakentamiseen pitäisi riittää se, että on läsnä työlle ja työkavereille ensisijaisesti työajalla. Organisaatiot myös tarvitsevat eri uravaiheessa olevien työntekijöiden näkemystä ja kokemusta. Kaksvitoset jantterit tuovat epäilemättä yritykseen intohimoa ja vauhtisokeutta, mutta perspektiivi puuttuu. Loppuunpalaminen yllättää sitten kolmikymppisenä.

Kirjassa korostetaan, kuinka uusia ihmisiä rekrytoitaessa valitaan nimenomaan omaan yrityskulttuuriin sopivia henkilöitä. Rohkeasti erilaisella rekryprosessilla se on varmasti mahdollista ilman, että porukka homogeenistyy liikaa. Tiedättehän, päädytään palkkaamaan itsensä kaltaisia tyyppejä, joilla on samanlaiset mielipiteet ja ajatukset asioista – varmaankin tuttu tilanne monessa suomalaisessa (teknologiavetoisessa) pk-firmassa.

Aito yrityskulttuurin avoimuus vaatii johdolta hurjasti rohkeutta. Kirjasta saa yleisellä tasolla esimerkkejä mitä tämä rohkeus käytännössä on ja millaista asennetta se yritysjohdolta vaatii. Todellisuushan ei toki ole koskaan niin yksinkertainen ja suoraviivainen kuin miltä se luettuna vaikuttaa. Varmasti Zappoksellakin on omat ongelmansa, vaikka niihin ei kirjassa erityisesti paneuduta.

Ehkä hieman hämmentävänä pidin sitä, että vasta ihan loppumetreillä, sivun 200 tuntumassa Hsieh alkaa puhua kirjan tärkeimmästä viestistä, eli onnellisuudesta. Tähän teemaan – johon nimessä viitataan termillä ”tarkoitus” – olisi mielellään paneutunut syvällisemmin varsinkin työelämää vasten peilattuna. Sainkin tästä idean seuraavaan postaukseen, joten palataan kirjan onnellisuus-teemaan vielä uudestaan.

Sivulla 240 on aika kiinnostavaa juttua, vai mitä?

Markkinointi boksin ulkopuolelta

Markkinointi-boksin-ulkopuoleltaSain Markkinointi boksin ulkopuolelta -kirjan (Laura Ahonen ja Sampo Luoto, Talentum 2015) käsiini jo viime syksynä, mutta harmillisesti hukkasin sen yli puoleksi vuodeksi. Onneksi teos löytyi, ja voin nyt jakaa teille oman näkemykseni siitä.

Tekijöiden mukaan kirja ”sopii kaikille markkinoijille yhden miehen hakeyrityksestä monikansalliseen toimijaan”. Tämä on lähtökohtaisesti myös kirjan ongelma. Hakeyrittäjä ja kokenut markkinoinnin korporaatioammattilainen ovat helposti valovuoden päässä toisistaan. Milloin kustantamoissa ymmärretään, että kompromissit eivät toimi?

Itse huomasin nopeasti, että Sampon osuudet kolahtivat. Tämä johtunee siitä, että pidän markkinointia ensisijaisesti psykologian yhtenä käytännön sovelluksena, ja vasta toissijaisesti ”markkinointiviestintänä”. Tykkään myös teoreettisemmasta lähestymistavasta, varsinkin, jos siinä otetaan kantaa ja kyseenalaistetaan vallitsevia käytäntöjä. (Sampo heittää rohkeasti romukoppaan niin Maslow’n tarvehierarkian kuin Myers-Briggs-persoonallisuustestitkin.) Markkinointi on monessakin mielessä poikkitieteellisten ajatusten pata, ja on erittäin virkistävää hämmennellä asioita muistakin kuin (tavanomaisesta) viestinnän näkökulmasta.

Sen sijaan some- ja digiviestintään keskittyneen Lauran osuudet eivät herättäneet minussa oikein mitään tunteita. Teemat tuntuivat valitettavasti moneen kertaan puiduilta ja lähestymiskulma oli makuuni liian perinteinen. Tiedän kuitenkin, että aiheiden käsittely moninaisten case-esimerkkien kautta on useimpien mielestä kiinnostavaa. En siis epäile, etteikö moni muu, ja nimenomaan joku vähemmän paatunut, imaisisi juuri näitä oppeja innostuneena. Minä vain en kuulu tähän kohderyhmään.

Kirjailijat korostavat yhteisesti markkinointia osana ihmisten välistä viestintää, ja kuluttajaa osana yhteisöä, ja tämä ajatus välittyy systemaattisesti läpi kirjan. Siitä pisteet!

Entä tarjosiko kirja jotain boksin ulkopuolelta? Ehkä osittain, mutta ei mitenkään radikaalisti. Meillä jokaisella on tietysti oma boksimme, johon asiaa peilata. Juuri tällä hetkellä olen läpeeni kyllästynyt markkinointihypeen ja pinnallisiin, samoja ”faktoja” toistaviin postauksiin, joten seulani on aika tiukka lähtökohtaisestikin. Myönnän, että olen myös kiinnostuneempi ihmisistä kuin brändeistä, ja kaikenlaiset brändiviittaukset aiheuttavat minussa enemmän ihottumaa kuin oivalluksia. Tärkein oppi itselleni oli muistaa, että kukaan meistä ei oikeasti tee kulutuspäätöksiä niin itsenäisesti kuin kuvittelemme. Oli yhteiskunta digiä tai analogiaa, aivomme ovat kivikaudelta, ja todellisuudessa viiteryhmämme on erittäin suuressa roolissa kaikessa mitä teemme. Tätä näkökulmaa pitäisi myös markkinoinnissa pystyä nykyistä tehokkaammin hyödyntämään, kaikesta individualismista ja digihötöstä huolimatta. Kontekstina kirjassa on useimmiten kuluttajamarkkinointi, vaikka ero B2B- ja B2C-näkökulmien välillä on sekin ollut jo pitkään vanhanaikainen.

Kirjailijoiden toiveen mukaisesti aion laittaa kirjan kiertoon, joten jos haluat lukea tämän teoksen ja ottaa asioita opiksi, laita yhteystietosi (postiosoitteineen) minulle yhteydenottolomakkeen kautta viimeistään 5.9.2016. Arvonnan voittajan julkaisen tämän jälkeen kommenttiboksissa.

Loppuun vielä muutamia itselle mielenkiintoisia kulmia, joita kirjassa käsiteltiin:

Symbolinen interaktionismi: millaista on olla minä + mitä muut ihmiset minusta miettivät. Miten ostopäätökset vaikuttavat asemaamme sosiokulttuurisessa ympäristössämme.

Markkinoinnin neuropsykologinen perussääntö: Jos viestisi on merkityksellinen, samaistuttava ja tunteita herättävä, sillä on kaikki mahdollisuudet menestyä.

Persoonallisuuspiirteet vs. luonteenpiirteet: brändeistä puhuttaessa usein sekoitetaan nämä kaksi asiaa. Vahvaa brändiä ei rakenneta luonteenpiirteiden varaan, vaan sillä tulee olla selkeä brändipersoonallisuus.

Groupthink/ryhmätyhmyys: ”Samanmielisessä porukassa ihmisen kaipuu yhteisöllisyyteen ja yksimielisyyteen ylittää kyvyn hahmottaa vaihtoehtoisia ratkaisuja ja mahdollisia riskejä. Kiusallisen usein ryhmä päätyy paljon huonompaan lopputulokseen kuin aidosti yksilöllisten mielipiteiden perusteella olisi päädytty.”

Oma oivallus: Erityisesti asiakaskuunteluun liittyvissä ryhmäkeskusteluissa olisi mielenkiintoista avata tilaisuus aina tämäntyyppisellä ajatuksella ja katsoa, rohkaiseeko se ihmisiä ilmaisemaan aidot mielipiteensä, sen sijaan että vaan myötäillään muita.

Ryhmätyhmyyden yhteydessä esiteltiin myös voittamattomuusharha, narsismiharha ja univormuharha. Kaikki aiheuttavat omalla tavallaan yrityksille merkittäviä taloudellisia riskejä.