Muutoksen johtaminen on tunteiden johtamista – myös ilmastonmuutoksessa

Hienoa, että ilmastonmuutos on ollut menneinä viikkoina esillä mediassa tavallista enemmän. Myös ihmiset alkavat olla aidosti huolissaan – vihdoinkin.

Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä, jos muutosta ajattelussa ja ennen kaikkea käytöksessä ei tapahdu. Miten ihmisten asenteita – ja sitten myös käytännön tekoja – muutetaan, kun ylimääräistä aikaa ei ole? Mediassa haastateltavina tai kirjoittajina ovat yleensä ympäristöasiantuntijat ja julkisen sektorin edustajat. Missä ovat muutoksen ammattilaiset – psykologit, käyttäytymistieteilijät ja muutosjohtajat?

Suomessa ajatellaan, että yhteisiä asioita kehitetään säätämällä lakia. Tätä tukee myös tuore selvitys, jonka mukaan suomalaiset haluavat sysätä vastuun ilmastonmuutoksen torjumisesta poliitikoille. Totta on, että aika harva muutos, varsinkaan omaa länsimaista elämäntapaamme rajoittava, tapahtuu itsestään. Lain säätäminen tai asetusten antaminen onkin usein ensimmäinen, ns. pakollinen vaihe.

Eforttien pistäminen poliittiseen koneistoon on kuitenkin vasta muodollista kehitystä. Asennemuutosta kun ei voi toteuttaa säätämällä lakia. Toistona: ihmisten ajattelua pitäisi muuttaa, jotta he muuttaisivat myös käytöstään.

Asenteet ovat hyvin pitkälle tunteita, ja asenteiden muuttaminen vaatii tunteiden johtamista. En ole havainnut, että ilmastonmuutos- tai kiertotalouskeskustelussa johdettaisiin suunnitelmallisesti ja aktiivisesti tavallisten ihmisten arvo- ja asenneilmapiiriä. Minun silmääni näyttää siltä, että panokset ammutaan ideointiin ja monenlaisiin kokeellisiin hankkeisiin, joita toteutetaan eri puolilla maata. Totta kai tämäkin on tärkeää. Mutta samalla syntyy tunne, kuin yleisellä tasolla luotettaisiin sattuman tai innovaattoreiden ja varhaisten omaksujien hoitavan homman, ja kansan syvät rivit tulevat sitten joskus perässä, kuten tähänkin asti.

Keskivertosuomalaisen näkökulmasta asiat tapahtuvatkin mukavasti ”tuolla jossain” eikä ilmastonmuutoksen torjumiseen vaadittavat toimenpiteet käytännössä näy omassa arjessa. Tunnettu viisaus työelämän puolelta kuuluu, että kaikki haluavat muutosta, mutta kukaan ei halua muuttua. Ollaan huolissaan, mutta ei niin huolissaan, että jaksettaisiin tinkiä omasta elämäntyylistä. Autoillaan, matkustellaan ja syödään kuten ennen, ostetaan aina halvinta ruokaa ja shoppaillaan huvin vuoksi tavaroita ja vaatteita. Lisäksi vastustetaan intuitiivisesti kaikkea, minkä koetaan vaikeuttavan omaa elämää, kuten autoilun rajoittamista tai maksullista pysäköintiä.

John Websterin dokumentissa ”Tulevilla rannoilla” evoluutiobiologi Manfred Milinski tiivisti asian kutakuinkin näin: Haluamme onnistua ryhmänä mutta samalla maksimoida henkilökohtaisen hyvinvointimme. Odotamme, että aina joku muu tekee isomman uhrauksen. Kivikaudelta olevat aivomme ohjaavat meitä keskittymään välittömään hyötyyn. Olemme kykenemättömiä ajattelemaan seuraavaa talvea pitemmälle.

En jaksaisi enää odottaa. Kaipaan näkyvää ja systemaattista työtä nimenomaan tavallisten ihmisten asenteiden ja tekojen muuttamiseksi. Jotain valtakunnallista, laajasti yhteistyössä tapahtuvaa ja hyvin johdettua hanketta. Sellaista, missä sukelletaan osaksi perusvirtasten arkea, ja missä muutoksen fokus on faktojen toistamisen sijaan tunteissa ja asenteissa. Missä uskalletaan puuttua ihmisten elämäntapaan, vaikka se ei meillä Suomessa ole ollut tapana.

Muutoksen johtaminen on myös ilmastonmuutosta kiihdyttävien rakenteiden läpinäkyväksi tekemistä ja niihin puuttumista. Tämä voi tapahtua vain yhteistyössä, koska suurta osaa ihmisiä ja organisaatioita vaivaa elämäntyylisokeus. Esimerkiksi moni yritys tarjoaa työntekijöilleen ”ilmaisen” pysäköinnin, mutta ei vastaavasti tue mitenkään joukkoliikenteen käyttöä. Kääntäen yritys siis ylläpitää ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita.  Pointti on siinä, että meillä ei ole aikaa odotella seuraavaa sukupolvea, joka osaa lajitella jätteet, suosia saasteetonta ja vähäpäästöistä liikkumista tai kuluttaa vastuullisesti (jos nyt kuluttaminen ylipäätään on vastuullista missään muodossa).

Vika ei tietenkään ole pelkästään tavallisten ihmisten. Ilmastonmuutoskeskusteluun kuuluu, että säännöllisin väliajoin muistutetaan, kuinka lopulta pieni osa maapallon väestöstä aiheuttaa suurimman osan ongelmista, ja suurimmat parannukset saadaan teollisuuden tai isojen teknologisten muutosten kautta. Välillä siis yksittäisen ihmisen rooli on tärkeä ja välillä olematon. Kun pienten arkitekojen merkitys on mahdollista mitätöidä suuressa mittakaavassa, ihmiset hämmentyvät, ja välttämätön asennemuutos jää tapahtumatta. Ilmastoahdistuksen – ja, jos rehellisiä ollaan, niin sisäsyntyisen muutoshaluttomuuden – keskellä ihminen helpottaa oloaan vakuuttamalla itselleen, ettei minun teoillani kuitenkaan ole vaikutusta, joten voin jatkaa elämääni ihan ”normaalisti”.

Tietoahan meillä on, kyse ei ole siitä. Eivät ihmiset muuta toimintaansa, vaikka he tietävät, mitä heidän ”kuuluisi” tehdä. Olemme mukavuudenhaluisia pikku pullukoita. Niin kauan kuin oma arvomaailma ja elämäntyyli on maapalloa raskaasti kuormittava, ihmiset kokevat tarvittavat muutokset rajoittavina ja häiritsevinä. Muutoksen johtaminen on myös näiden tunteiden johtamista. Kun ymmärtää ja sisäistää oman vastuunsa, ei kysymys ole enää siitä, että joutuisi luopumaan jostain, vaan siitä, että kokee tekevänsä jotain oikein. Ja siitä tulee hyvä mieli.

Ei kannata miettiä, onko tehnyt jotain asioiden korjaamiseksi, koska varmasti jokainen on tehnyt jotain. Paljon tähdellisempää on kysyä itseltään: Olenko tehnyt tarpeeksi?

Tee testi.

Aloita näistä (100 fiksua tekoa).

Äläkä hyvä ihminen enää laita sitä banaaniterttua muovipussiin.