Onnellisten pönttöjen suhinaa

…eli normikuluttaja arvovalintojen äärellä.

En oikeastaan tykkää oluesta enkä kahvista. Olen viime aikoina ymmärtänyt mistä tämä johtuu: juomakulttuurimme tasapäistävästä ja kielen turruttavasta markkinointikoneesta, jonka kohina sulkee ulkopuolelle kaiken persoonallisen, pienen ja kauniin.

Lähdetään siitä, että olen keskivertokuluttaja. Herääminen tapahtuikin sattumalta, kun erehdyin ostamaan paahtimo Papusta guatemalalaista espressoa. 250 gramman pussukka maksoi 7,50 e, mutta kokemus oli hintansa väärti. Ehkä arvaattekin. Juhlamokassa ei ole enää juhlan tunnelmaa (onko siinä koskaan ollutkaan?). Mieleni himoitsee lisää Papua, mutta nuukana ihmisenä järki käskee ryystämään kaappiin haalitut tarjouspaketit ensin pois.

Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.
Rakki. Humaloilla läjäytetty olut.

Sama tapahtui seuraavaksi oluthyllyllä. Kun viikonloppuna etsin karitsapataan hunajapitoista haudutelientä, käteeni tarttui myös paikallistuote: Hiisi-panimon Rakki. Ostopäätös ei ollut täysin heräteperäinen, sillä olin sattumalta nähnyt edellisellä viikolla Youtubessa videon, missä kaksi karvanaamaa pani olutta Palokan perämetsässä. Tätä ennen en ollut koskaan kuullutkaan Rakista tai Hiidestä.

Jäin miettimään oluthyllyjen välissä tekemääni päätöstä. Miksi tämmöinen mainstream-kuluttaja ostaa vähintään kolmanneksen kalliimpaa paikallistuotetta? Onko maku oikeasti ratkaiseva? Onko pienpanimon tuote vain hipstereiden ja hifistelijöiden valinta? Oma ostopäätökseni perustui uteliaisuuteen ja empatiaan, joka on kai jonkinlaista vastuullisuuttakin. Halusin antaa neljä euroani paitsi tuotteen valmistajalle, myös paikalliselle k-kauppiaalle kiitokseksi hänen tarjoamastaan hyllytilasta pientuottajille. Oma kulutukseni on vähäinen, joten minulle ei ole niin merkitystä, maksaako pullo kaksi vai neljä euroa. Mutta voiko pientuottaja elää näillä katteilla ja myyntimäärillä?

Lähituotanto on vaikea bisnes. Esimerkiksi lähituotetut kurkut ja tomaatit ovat varmasti hyviä, mutta niistä on vaikea rakentaa aitoa, sympaattista brändiä, koska tuottajan kädenjälki ei näy niin vahvasti lopputuloksessa. (Yritystä toki on, esimerkiksi Ikaalisten onnelliset luomutomaatit). Toisin sanoen, arvoketju jää vähän vajaaksi. Lähituotannossa on usein monia differoivia elementtejä, mutta persoonallisuus lienee lähituotteen tärkein myyntivaltti. Persoonallinen tuote kasvaa nopeasti ulos söpöstä lähituotekuorestaan, levittää siivet ja lähtee valloittamaan maailmaa.

Tarina kantaa. Ja tarinan on oltava hyvä, hauska ja sympaattinen – kaikkea näitä yhtä aikaa.

Ainiin, se maku. Mukavan aromikas ja humalainen, näin maallikon termein.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *